Puolivuotiaan metkut.

Niin sitä lähdettiin liikkeelle eteenpäin! 😀 Samana päivänä, kun Emma täytti puoli vuotta lähti hän liikkeelle. 🙂 Nyt mennäänkin sitten jo kovempaa vauhtia ja mm. johdot on jo pikkuneidin metsästyslistalla.

Tahti on tosiaan kiihtynyt aikamoiseksi tässä muutaman viikon aikana. Kohta varmasti otetaan polvet alle. Nyt koirien tassut ja hännät, sähköjohdot ja koirien vesikippo on parasta hupia. Koirat on vähän ihmeissään, kun tämä pieni toukka onkin alkanut yhtäkkiä liikkumaan ja tulemaan kovaa vauhtia kohti. Myös hänen riemun kiljahdukset ovat uutta sointia täällä kotonamme. 😀

On hauskaa katsella Emman touhuja ja sitä, kuinka hän ihan oikeasti on itsekin aivan täpinöissään uusista taidoistaan. Hän hymyilee, kiljuu riemusta ja naureskelee vielä entistäkin enemmän. Riemun kiljahduksia tapahtuu varsinkin silloin, kun hän näkee Pimun tai Geren. Ja sitten täysillä kohti. 😉

Syömishommissa ollaan huomattu, että tämä pikku neiti haluaa itse tehdä senkin asian. Sormiruokailu on varmasti enemmän hänen juttujaan, kuin soseiden syöminen. Kun Emma istuu jossain välissä ihan kunnolla syöttötuolissa, saa hän varmasti mätettyä kaksin käsin ruokaa itse napaansa. Nyt on ihan neidin omasta fiiliksestä kiinni, meneekö lusikka äitin tai iskän kädestä suuhun vai ei. 😀 Jos hän saa omaan käteensä jotain (esim. oman lusikan), suostuu hän syömään paremmin myös vanhempien tarjoamasta lusikasta.

Päikkärien määrä on vähentynyt ja / tai ainakin lyhentynyt. On päiviä, kun Emma nukkuu vain parit 30min päikkärit ja riehuu muun ajan. Ja sitten on päiviä, kun hän nukkuu yhdet oikein kunnon pitkät päikkärit, yli kaksi tuntia. Yöunille nukahtaminen on taas helpottanut, lukuunottamatta viime yötä.. 😉 OMG!

On yhtä aikaa ihaninta ikinä katsella tämän pienen neidon touhuja ja temppuja. Ja samalla olla ihan rättinä itse tästä kaikesta. Kun eilen nukkumaanmeno oli sellaista showta, että oksat pois – samanaikaisesti nauratti Emman metkut ja turhautti, kun hän ei nukahtanut. Eilen illalla Emma nimittäin myös oppi, miten noustaan kontilleen pinnasängyn reunoja hyväksikäyttäen. Sekös vasta oli hauskaa ja nauratti niin paljon pientä neitiä, että eihän siinä nyt mikään uni maistunut.

Emma on aivan älyttömän energinen persoona. Eikä tietenkään ihme, kun katsoo peiliin.. 😀 Mutta hän ei siis todellakaan ole mikään sylissä viihtyvä halailija. Vaan hän haluaa koko ajan mennä. Uskon, että hän nauttii siitä aivan suunnattomasti, kun on oppinut nyt itsekseen liikkumaan. Hän mennä viipottaa täällä kotona huoneesta toiseen yksinään. Ainakaan vielä häntä ei kauhistuta jäädä yksin olohuoneeseen, jos äiti tai iskä käy keittiössä. Ei, kun hän tutkii maailmaa sillä aikaa. Ja sitten kuuluukin kopina, kun hän pylly heiluen viipottaa ohi keittiön oven kohti työhuonetta. Kun perästä hiipii katselemaan, hän tutkii siellä äitin crocsia tai jotain muuta mukavaa. 😀

Nyt kuitenkin sen verran ollaan iskän ja äitin perään, että vierastamista on ollut parisen viikkoa. Olen ymmärtänyt, että tässä puolen vuoden iässä vauva vierastaa jos on vierastaakseen. Silloin hän ymmärtää, että on oma itsensä ja eroahdistus vanhemmista / vierastaminen kulkee vähän käsikädessä. Se on hassua, kuinka Emma vierastaa ihan niitä lähimpiä. Ihmisiä, keitä hän on nähnyt viikottain syntymästä lähtien. Mutta itku tulee tällä hetkellä helposti, jos syli on jonkun muun kuin äidin tai isän.

Onneksi vierastaminenkin on vain vaihe. 😉

Eilen kävimme Geren 4-v synttärien kunniaksi Seurasaaressa koko perheen voimin. Emma oli sielläkin ihan tohkeissaan kaikesta mitä näki. Päikkärit ei todellakaan kiinnostanut, kun oli niin paljon uusia juttuja hämmästeltävänä. Meren kohina, kukat ja muu luonto. Kaikki oli ihmeellistä ja niin ihanaa, että rattaista kuului tasaiseen tahtiin juttua, kun suu kävi pienokaisella. 😀

***

Onko siellä muiden kotona tällaisia touhottajia ja ikiliikkujia? Ja kertokaa myös niitä tarinoita, jos teidän pienokaiset viihtyy sylissä ja on rauhallisia. 😉
Mukavaa Helatorstaita kaikille! <3

Ulkonäkökeskeinen maailma.

Kuka osaa vääntää itseään parhaaseen s-kirjaimen muotoiseen asentoon kuvissa? Kuka osaa vetää vatsaa parhaiten sisäänpäin, niin ettei kasvoilta näy hengityksen pidättäminen? Kuka osaa pyllistää juuri sopivasti, mutta ei liikaa?

Olen miettinyt nyt lähiaikoina todella paljon sitä, kuinka ulkonäkökeskeistä tämä elämä on. Ulkonäkö on käyntikortti. Eikä sen käyntikortin kiillottamiseen riitä se, että pukeutuu siististi ja on ystävällinen ja kohtelias. Kiiltävin kortti on sillä, jolla on niin älyttömän upea kroppa ja niin kalliita outfittejä, että ei niihin ihan peruspertit ja pirkot pysty. Ei rahallisesti, eikä vain kuntosalilla kyykkäämällä.

Minua on alkanut myös todella kovasti mietityttämään se, haluanko oikeasti tehdä töitä enää personal trainerina. Ehkä haluan. Mutta haluanko valmentaa ihmisiä ulkonäkö edellä? En halua. Toisaalta, en ole koskaan halunnut kannustaa asiakkaitani pelkästään ulkonäkötavoitteisiin. Ulkonäöstä saa ja pitää välittää. On hienoa, että halutaan kropan olevan sellainen, jota itsellään on kiva kantaa. Sellainen, jota ei häpeile. Mutta jos ainoa tavoite on ulkonäkö ja koko elämä pyörii sen ympärillä miltä näyttää missäkin ig-kuvassa, on mielestäni jotain ehkä vähän pielessä. Mutta tietysti tämä on vain minun mielipiteeni.

Luin viime viikolla kirjoituksen, kuinka nuorten itsemurhatilastot ovat nousseet. Kuinka paljon nuoret kokevat ahdistusta ja sairastavat masennusta. Olen varma, että osa näistä ahdistuksista johtuu todella kovista ulkonäköpaineista ja siitä, että nuoria ei osata auttaa näissä asioissa. Tai kuulla heidän ahdistustaan. En oikein tykkää niistä sellaisista ”tältä näyttää nainen (tai mies) oikeasti” -kuvapostauksista, koska on olemassa ihan oikeastikin hyväkuntoisia ja hyvännäköisiä ihmisiä. Mutta se mikä pitäisi jollain tapaa terottaa nuorille on se, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki ig-kuvien takana olevat upeakroppaiset mimmit eivät elä unelmaansa, eivätkä he pysty olemaan pidättämättä hengitystään, kuin sen kuvan oton verran. Kaikki muskelimiehet ig-kuvissa ei ole hankkineet hauiksiaan pelkällä heraproteiinilla.

Tiedän, että ääneni ei tästä asiasta kanna tarpeeksi kauas. Mutta kirjoitan, koska tiedän siellä lukijoissa olevan äitejä, joiden lapset nyt miettivät tai tulevat tulevaisuudessa miettimään näitä asioita. Tiedän siellä lukijoissa olevan nuoria, jotka kamppailee juuri tällä hetkellä ulkonäköpaineista. En vain tiedä, kuka olisi oikea ihminen puhumaan näistä niille yläaste-ikäisille, jotka katsovat joka aamu itseään peilistä ja miettivät olenko minä tarpeeksi. Tai niille parikymppisille neidoille, jotka katsovat julkisuudessakin pyörivien naisten kuvia ihaillen. Unelmoiden siitä kropasta ja ajatellen, että kun tuollaisen kropan minäkin saan, olen onnellinen. Sitten kun se peppu ei kasva ja hauis ei pullistele liian kovalla treenillä ja pelkällä parsakaalilla ja kanalla, onkin suru puserossa – olenko minä huono, kun en onnistunut?

Tiedättekö mistä puhun?

En tiedä… Jotenkin vain tulen kovin surulliseksi siitä miten se voi olla mahdollista, että ulkonäöllä on niin suuri merkitys. Edelleenkään en kiellä sitä, etteikö ulkonäöstä saisi välittää ja vaikka tavoitellakin sitä pyöreää peppua. Mutta jos ulkonäkö määrittää sinut ihmisenä ja vain sillä on merkitystä kenen uuma on kapein ja peppu pyörein, niin miten ihmeessä se on mahdollista?! Ihan oikeasti. Kuinka moni oikeasti liikkuu liikunnan riemusta? Kuinka moni treenaa sen vuoksi, että viihtyisi omassa kropassaan, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa ja jotain sellaista lajia mikä innostaa joka ikinen kerta liikkumaan? Ja kun ihan oikeasti siinä omassa kropassaan voi  ja saa viihtyä myös vaikkei olisikaan sitä pyöreää peppua ja kapeaa vyötäröä. Itseensä voi olla pirun tyytyväinen, vaikka olisi minkä näköinen tai kokoinen. Painokiloilla ei ole merkitystä, kunhan ne eivät ole terveydelle vaarallisen suuria.

Minusta tuntuu, että olen välillä niin kovin sinisilmäinen. Ja sitten kun kuulen asioita ja luen juttuja, joissa ollaan valmiita tekemään aivan päättömiä asioita vain ulkonäön vuoksi, tulen surulliseksi.

***