Saanko kysyä, että onko sulla silarit?

Muutama viikko takaperin minulta kysyttiin tämä kysymys. Pitkästä aikaa. Minua se hymyilytti. 😀 Kysymys oli puhtaasti mielenkiinnosta ja hyväntahtoinen. Sen jälkeen olemmekin heittäneet asiasta huulta aina siihen sopivassa tilanteessa. 😀

Ajatus tähän postaukseen syntyi tuosta kysymyksestä ja sitten se ajatus taas hieman laajeni. Vaikka tosiaankaan alkuperäinen kysymys ei liittynyt tähän, mutta haluan kirjoittaa kehonkuvista ja niiden hyväksymisistä.

Minulta on kysytty usein rinnoistani, onko ne luomut vai silikonit. On ihmetelty reisieni kokoa ja kerrottu minun näyttävän mieheltä, silloin kun treenasin paljon. Joskus minulla sanottiin olevan lättäpylly ja joskus on kerrottu minun olevan peppuidoli. On kerrottu, että minulla ei ole hartioita ja että minun kannattaisi treenata välillä vähän myös ylävartaloa ja keskivartaloa.

Olisi hienoa, jos naiset oppisivat arvostamaan toisia naisia enemmän. Olisi hienoa, jos naiset oppisivat arvostamaan omaa kehoaan enemmän. On se keho sitten pyöreämpi tai laihempi, tai ihan sellainen ”normaali”. Tai on siinä luomurinnat tai silikonirinnat. Tai siloinen pieni maha, vähän pyöreämpi maha tai jotain siltä väliltä. Opittaisiin kantamaan oma keho ylpeydellä. Ja jos siinä on jotain mitä haluaa korjata tai muokata, pitäisi senkin olla sallittua. Jokainenhan tekee valinnat oman vartalonsa suhteen.

Kaiken pitäisi kuitenkin mielestäni lähteä hyvästä. Ei itseinhosta, vaan siitä, että haluaa tehdä keholleen ja samalla monesti mielelleen hyvää. Jos joku ei halua tehdä samanlaisia valintoja, ei niitä muiden tekemänä pitäisi parjata. Kauneusleikkauksista on monia mielipiteitä. Kaikki eivät halua silareita, mutta kaikki eivät myöskään halua pieniä luomurintoja. Ja sitten on vielä niitäkin, jotka haluaisi pienennyttää isommat luomurintansa. On myös sairauden vuoksi tilanteita, jonka jälkeen haluaa tehdä kauneusleikkauksen. Nykyään tehdään myös paljon muita leikkauksia kuin silikoneja. Leikataan mm. alimpia kylkiluita pois ja yritetään saada keinotekoisesti hyvin kapea uuma. Kohotetaan poskipäitä ja silotetaan otsaa. Minä olen sitä mieltä, että jotkin kauneusleikkaukset on ok, mutta jotkut taas menevät yli ja kovaa. Nimenomaan oman terveyden vuoksi yli.

Kauneusleikkauksien lisäksi on tietysti ihanista ihanin photoshopaaminen. Isojen brändien ja lehtien mainoksissa photoshoppaaminen on mennyt pitkälle. Malleilta karistetaan kiloja tieyistä paikoista tai lisätäään muhkeutta tiettyihin paikkoihin. Näillä toimenpiteillä luodaan vääristyneitä ja ei todellisia kauneusihanteita. Jos joku haluaa tehdä itselleen jonkun kauneusleikkauksen, joka ei ole terveydelle riski – tehköön niin. Omasta vartalostahan siinä on kyse, ei kenenkään muun. Mutta mielestäni myös niistä kauneusleikkauksista olisi hienoa kertoa. Varsinkin niiden henkilöiden, jotka on julkisuudessa ja monien esikuvana. Se, että leikkauttaa uumaan kapeaksi, pepun ja tissit isommaksi, silottaa otsan ja tekee huulista turpeammat ja sitten kertoo julkisuudessa, että ”juu, on minulle tehty pieni rintojen suurennus” – on valheellista puhetta ja monen esikuvana moraalitonta toimimista.

Sitten vielä se on mielestäni erittäin hassua kun sanotaan, että timmi tai laiha nainen ei olisi ”oikea”. Kaikki ovat varmasti nähneet iltapäivälehtien kansissa otsikoita tältä oikeat naiset näyttävät. Kysymys herää, että ai miten niin oikeat?! Eikö luonnostaan laiha tai treenillä ja ruokavaliolla hyvinvointiaan vaaliva, timmissä kunnossa oleva nainen ole oikea? Muistan kun joskus muutama vuosi sitten Dovella oli mainos, jossa oli monta naista ja kaikki oli erikokoisia ja erinäköisiä. Oli tummia, oli vaaleita, oli isompikokoisia ja pienempikokoisia. Siinä tuli mielestäni esille se, että jokainen nainen on kaunis. Siinä ei parjattu laihoja tai ylipainoisia. Eikä kerrottu, että mikä vartalo on se oikea.

***

Kaikilla on kuitenkin erilainen käsitys kauniista vartalosta. Jonkun mielestä se, että on ”vähän lihaa luiden ympärillä” on kaunista ja toisen mielestä taas vimosen päälle treenattu timmi kroppa on kaunista. Joku toinen tykkää itsellään isommista rinnoista, joku toinen ei välitä minkä kokoiset ne rinnat ovat. Yhdelle kaunista on se, että kroppa toimii hyvin ja on terve – ei kilot tai muut ulkoiset seikat. Se olisi hienoa, jos annettaisiin jokaisen olla kaunis omalla tavallaan. Joskus muutama vuosi sitten oli sellainen ig-kampanja kuin #stopbodyshaming, mielestäni se on ajankohtainen vielä ja ehkä entistä enemmän nyt.

Niin ja ei, minulla ei ole silikoneja. 😉

Rämäpäinen, tulisieluinen poikatyttö.

Aloita sillä, että lue tämä kursivoitu lainaus sanasta sanaan. Ajatuksella.

Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.

Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!

Ärsytyshän on lahja jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englannin opettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikin opettaja taisi oikeasti vihata minua.

Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.

Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän onkaan!

”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”

Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”

Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.

Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.

Ensimmäisen syklin aikana, 0-7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa. Toisen elämän syklin aikana, 7-14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7-14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.

Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenalaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä? Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa? Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta.

Siksi muilta tulevat kommentit -kannustavat ja latistavat- pääsevät syvälle. Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Kannusta ja kehu, parannat näin samalla omaa sisäistä lastasi.

Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun on niitä valmis vapauttamaan. 

Tämä teksti on suora lainaus Tara Langen Facebook-sivulta. Kun luiin tämän, tuli jo ensimmäisestä kappaleesta mieleen meidän Emma. Vaikka hän on vasta reilu kymmenen kuukautta, näen hänet hyvin selkeästi letit vinossa kulkemassa poikien ja/tai tyttöjen kanssa, laulavan tai huutavan koko ajan jotain kovaan ääneen.

Emma on pieni rämäpää, tulisieluinen poikatyttö. Jo pienen ikänsä aikana tämän olen hänestä oppinut. Häntä ei kiinnosta vauvanuket, eikä sen kummemmin pehmolelut. Pallot, kaukosäätimet, kaikenlaiset palikat, kaikki härväkkeet jota voi työntää jne kiinnostaa.

Hän ei viihdy sylissä, ei todellakaan istu vain sylissä ja katso piirrettyjä tai kuuntele kun äiti tai iskä lukee iltasatua. Ei, hän viipottaa hiki päässä menemään ihan koko ajan. Suu myös käy koko ajan, joko kovaäänisesti jotain omia juttuja kertoen tai päristellen tai haukkuen (koska hän matkii koiriemme ääntelyä). Kun minä yritän pitää häntä sylissä ja silittää hiuksia, hän rimpuilee pois. Mutta kun iskä nappaa hänet kainaloon ja juoksee ympäri kotia, tyttö kiljuu riemusta ja nauraa minkä ehtii.

Kun ostin hänelle vauvanuken, hän heitti sen maahan ja potkaisi kantapäällä perään. Sen sijaan vaaleanpunainen leikkiauto ja uusi työntökärry olivat äärimmäisen kiinnostavia juttuja. Tai kummisedän, Emman enon tuoma muovinen palikkasetti on aivan todella kiinnostava ja ihan suosikkilelu.

Lehdissä, uutisissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa on puhuttanut taas sukupuoliroolit. Kuinka vieläkin tytöillä on tyttöjen leikit ja pojilla poikien. On poikien vaatteita ja tyttöjen vaatteita. Jos poika pukeutuu mekkoon koulupäivänä, tulee siitä varmasti sanomista. Ei välttämättä vanhemmilta, mutta luultavasti joltain luokkakaverilta ainakin. Mikä on tietysti todella harmillista! Se on myös vähän epäreilua, että tytöt voi helpommin olla poikatyttöjä, kuin pojat tyttöpoikia. Eihän sellaista käsitettäkään ole, miksei?

Jos tyttö haluaa pelata jalkapalloa ja pukeutua muuhun kuin vaaleanpunaiseen, se on paljon hyväksyttävämpää kuin se, jos poika haluaa päälleen sitä vaaleanpunaista ja harrastaa balettia. Ja kyllä, kyllä minäkin rakastan niitä ihania vaaleanpunaisia hörhelöitä ja muita oikein tyttötyttövaatteita pukea Emmalle. Yritän silti herätellä omiakin rajojani sillä, että mm. ostin Emmalle sinisen ulkohaalarin, vaikka pinkki olikin ensimmäisenä mielessä.

Haluan myös kannustaa Emmaa olemaan juuri niin rämäpäinen ja tulisieluinen pikkytyttö tai poikatyttö tai tyttötyttö, kuin hän vain ikinä haluaa. Ja toisaalta, jos hänestä tuleekin ujo tyttö isompana, on sekin sallittua. Olen sitä mieltä, että aito kehuminen ja kannustaminen on asia, jota vanhemmat eivät voi tehdä liikaa. Tietysti tyhjästä ei tarvitse kehua, lapsi aistii nimittäin myös sen. Uskon tähän.

Kotoa pitää saada tuki ja turva. Vanhempien pitää aidosti olla kiinnostuneita lastensa jutuista ja kannustaa lapsia siihen suuntaan, mistä lapset ovat kiinnostuneita. Jos lapsi (on se sitten tyttö tai poika) on kiinnostunut viulunsoitosta, suotakoon sen harjoittelu lapselle – eikä väkisin yritetä tehdä hänestä kaikkien aikojen parhainta aitajuoksijaa.

***