Vääristyneet kehonkuvat ja hyväksytyt syömishäiriöt

Sohaisenko nyt ampiaispesään? Ehkä. Mutta haluan kirjoittaa tästä aiheesta, olen halunnut pitkään.

***

Olen monesti kirjoittanut itsetunnosta ja sen tärkeydestä. Olen kirjoittanut kehonkuvasta ja siitä kuinka paljon on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on normaali kehonkuva ja minkälainen vartalo on hyväksytty jnejne…

Sain viime viikolla sähköpostia eräältä nuorelta naiselta, joka kertoi saaneen blogini kautta apua mitä ei ole saanut ammattilaisilta, paranemaan askel askeleelta syömishäiriöstä.
Olen saanut ennenkin samankaltaista sähköpostia.

Tämänlaisia meilejä lukiessa mulla herää monta ajatusta.
Ensin herää suru siitä, miten kamalasti onkaan niitä nuoria tyttöjä ja myös poikia joilla ei ole tervettä kehonkuvaa. Syystä tai toisesta oma vartalo näyttää ja tuntuu liian isolta ja sopimattomalta yleisiin normeihin. Vaikkei se olisi edes oikeasti totta. Peilistä katsoo isompi peilikuva takaisin mitä muut näkevät.
Kaikenlaiset photoshopit ja muut kuvanmuokkaus-ohjelmat lisäävät vääristyneitä kehonkuva-illuusioita.

Toiseksi herää fiilis siitä, että kuinka jumalattoman hienoa se on, että joku oikeasti oppii arvostamaan itseään ja askel askeleelta kasvattamaan itsetuntoaan ja itsearvostustaan lukemalla mun kirjoituksia. Että mä ihan oikeasti teen tätä täydestä sydämestä ja se näkyy, se mikä on mun pointti ja se kuinka haluaisin joka ikisen oppivan arvostamaan itseään juuri sellaisena kuin on. Se tuntuu kuin saisin maailman suurimman palkinnon, kun kuulen auttaneeni jotain ihmistä. Se hyväolo mikä mut valtaa kun tiedän osaltani antaneen avaimet parempaan oloon henkisesti. Se fiilis on iso.

Kolmanneksi mua vähän kyllä pelottaa, että kuinka vähän apua saa ammattilaispuolelta. Tai oikeastaan se, että miten hiton ylikuormittuneita ne ammattilaiset on. Tiedän, että siellä on resurssit liian pienet asiakkaita kohden. Psykologit ja muut ammattiauttajat saa painaa niska limassa hommia ja silti jää ihmisiä ulkopuolelle, jotka ei saa apua. Se tuntuu todella pahalta, että säästetään sellaisista asioista millä korjataan ihmismieliä.

Kun joka tuutista tulee kuvaa toinen toistaan rasvattomammista vartaloista, niin ei se ole ihme kun pienen ihmisen mieli järkkyy ja kehonkuva vääristyy. Kun tällaisen vähän isommankin ihmisen mieli meinaa välillä järkkyä.
Lapsi tai nuori ei ymmärrä sitä mikä on ero vaikkapa edelleen pinnalla olevan fitnesskisaajan kisapäivän kunnossa ja tavallisen treenaajan hyvässä ja normaalissa treenikunnossa.
Lapsi katselee omia reisiään saunassa ja sanoo äidilleen, että mulla on ihan kamalan isot reidet.

***

Tänään aamulla luin Metallisydämen julkaiseman hienon kirjoituksen, viime viikolla kuulin asiakkaaltani samankaltaisen tarinan. Kuulin myös kuinka eräs asiakkaani kertoi hänen perhetuttavansa lapsen sanoneen juurikin nuo edellämainitut sanat omista reisistään saunassa. Se on surullista, että lapsilla on jo paineita oman vartalonsa suhteen.

Nuoret pohtivat enemmän ja enemmän sitä mitä syövät ja missä on minkäkin verran kaloreita.
Anoreksian ja bulimian rinnalle on tullut enenevissä määrin ortoreksia. Niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin.
Ja jostain kumman syystä musta tuntuu, että ortoreksia on jotenkin hyväksytympi syömishäiriö.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä mikä vastuu bloggaajilla on tämän asian kanssa. Yhä nuoremmat lukee blogeja kuin raamattuja ja jos joku laittaa omat diettikalorinsa ja tarkat ruokaohjeet blogiin, joku saattaa niitä käyttää itsellään ymmärtämättä ettei ne ole tarkoitettu hänelle, vaan jokainen fitnesskisadieetti on yksilöity.
Ja tämä asia mun mielestä jokaisen bloggaajan pitäisi ottaa vakavasti!!

***

Myös se, että yhä useampi on koko ajan jollain dieetillä on ihan hurjaa. Syödään jokin tietty aika tietyillä kaloreilla ja vedetään sata miljoonaa tuntia treeniä liian lyhyessä ajassa, eikä korppa ehdi palautua ja nuorilla tytöillä jää pahimmassa tapauksessa kuukautiset pois ja vanhemmat tytöt näyttää kireiltä kuin viulunkielet, kun ne vähillä kaloreilla painaa menemään tuolla peppu sauhuten lenkkipolulta suoraan salille tekemään pakkotoistoja.

Niinpä niin, olen kyllä personal trainer ja teen myös ruokavalioita asiakkailleni. Mutta yritän kaikkeni etten viljelisi dieetti-sanan käyttöä ja kasvattaisi vain entisestään sitä rasvattoman kropan ihannointia.

Yritän opettaa, että jos tavoitteena ei ole kisalava, kannattaa ihan tosissaan miettiä sitä miten niitä kiloja alkaa pudottamaan jos siihen on tarvetta. Onko se tyyli millä syö sellainen, jolla voi elää loppuelämänsä? Vai onko se jonkinlainen tarkka ja tietty punnitse ja laihdu -systeemi, jolla laihtuu nopeasti ja paljon? Mutta kuinka kauan sillä dieetillä voi olla? Ja mitä kroppa sen jälkeen sanoo? Usein ne ylimääräiset kilot kuitenkin tippuu pysyvästi jo muutamalla helpolla ja yksinkertaisella tavanmuutoksella ja ei se prkleen rasvakaan pala jos ei saa tarpeeksi energiaa koneeseen.

***

Haluan vielä sanoa, että mielestäni myös nämä joka tuutista tulevat dieetit sekä osalle myös fitness on sallittua syömishäiriötä. Se on vain oma mielipiteeni, eikä se kaikille ole niin. Mutta osalle varmasti on.

Voitko juuri sinä auttaa osaltasi tuomaan terveempää kehonkuvaa nuorille ja vähän vanhemmillekin?

Ja jos niin miten sen teet? Kerro, josko joku muukin saisi vinkkiä siitä miten voisi toimia ja ehkä ennaltaehkäistä jonkun syömishäiriöitä tai korjata niitä kehonkuvia terveemmäksi.

<3 Monna

Monna Pursiainen, Töölö kisahalli 21.5.2015 Helsinki. Anssi Lauri Photography
Monna Pursiainen, Töölön Kisahalli 21.5.2015 Helsinki. Anssi Lauri Photography
Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

22 vastausta artikkeliin “Vääristyneet kehonkuvat ja hyväksytyt syömishäiriöt”

  1. Hei Monna. Taas täyttä asiaa mitä kirjoitat. Itse haluan auttaa ihmisiä voimaan paremmin juuri valmistuneena Ravintovalmentajana. Odotan innolla että pääsen omalta osaltani näin auttamaan ihmisiä. 🙂

  2. Ihan huikea kirjotus Monna <3 Itse olen kirjaimellisesti melkein laihduttanut itseni hengiltä vuosi sitten, ja vaikka mikään yksittäinen asia ei ole siihe syömishäiriööni syynä, niin fitness-kisalava-kanaparsakaali blogit antoivat potkua jatkaa ja jatkaa laihduttamista ja pakkotoistoa niin kauan kunnes sydän melkein pysähtyi ja pyörtyilin tunnin aamujuoksuilla tyhjällä mahalla. Kuukautiset jäivät pois – luojan kiitos ovat tulleet takaisin <3 – ja kaikkea muuta hirveää tapahtui. Pakko sanoa itsekin, et sun blogia olen alkanut seurata vasta, kun sain diagnoosin ja myönsin itselleni olevani sairas, ja sun hyvä olo joka oikeasti vaan hehkuu saa itsensä miettimään et onko järkeä sairastaa ja elää elotonta elämää vai ottaa tavotteeksi sanoa joskus et mä rakastan itteäni ja voin hyvin.
    Parasta ennaltaehkäisyä on perusterveet elämäntavat, kotona aikuisten ja lasten väliset keskustelut juurikin esimerkiksi kehonkuvista ja muutoksista jota kehossa tapahtuu – miltä se tuntuu jne. Sekä oikeasti se ettei arvostele toista ihmistä. Ei yhtään loukkaavaa sanaa. Mä itse sain kirsikan kakun päälle siitä, kun äidiltäni sain kommenttia kuinka pitäisi vähän katsoa mitä syön ja hän otti mahastani kiinni ja sanoi "kauhee pömppis". Ei, en syytä häntä – hyvää hän tarkoitti, itse alkoi lihoa ylipainoiseksi ikäisenäni eikä halunnut, että joudun käymään saman laihdutusrumban läpi kuin hän. Tottakai hän vain pelästyi, kun oikeasti sitä painoa alkoi itsellenikin kertyä reippaalla tahdilla eikä osannut sanoa sitä järkevällä tavalla. Toiselle tuo laukaisee jotain, toinen vaan nauraa ja jää tökkimään äidin mahaa sanoen "sulla mitään varaa sanoa, haetaanko jätskit yhdessä". Toiselle laukaisee masennusta se, jos sanoo et sulla on ihan hirveä paita, toinen ei noteeraa mitenkään. Kaikki on niin yksilöllistä. Jälkeenpäin oon kysynyt äidiltäni tästä, hän sanoi ettei oikeasti voinut kuvitella et se satuttaa mua sillä oon aina ignoorannut kaikki loukkaavat kommentit ja olen niin vahva tälläisissä asioissa enkä noteeraa pieniä vihjauksia. Ja tästä päästään siihen, miksi puhuminen on niiiiiin tärkeää – oikeasti olin ottanut itseeni jokaisen pienenkin ei-niin-mukavan sanan ja elämä oli siinä pisteessä että kädet on tällä hetkellä täynnä arpia. Siitäkin kaikesta oltaisiin voitu selvitä puhumalla, mutten osannut koska sitä ei ole meillä koskaan tehty. Vasta mun mielenterveysongelmien myötä meidän perheessä on alettu puhua – jos ei pystytä kasvotusten, sitten kirjoitetaan kilometrikirjeitä, kunhan asia saadaan esille.
    Huhhuh, tulipa syvä, pitkä ja ehkä hämmentävä kommentti – toivon, ettei mitenkään loukkaava tai pistävä, se ei ollut tarkoitus todellakaan. Ihanaa kesää <3

    • Kiitoksia isosti Armi kommentistasi. <3
      Kamalia asioita olet kokenut ja kroppasi on todella ollut äärirajoilla.
      Kaikki on todellakin yksilöllistä, onneksi olet oppinut sen ja päässyt puhumaan asioista.
      Eikä kommentti missään tapauksessa ollut loukkaava, en usko että kukaan tästä voisi loukkaantua.
      Kaikkea hyvää sulle ja ihanaa kesää myös sinne! <3

  3. Minulla on ollut jonkinasteinen syömishäiriö päällä koko nuoruusiän, aina tähän raskauteeni saakka. Vasta nyt tajuan, että suurin osa naisista on tämän kokoinen ja pehmyinen normaalitilassa, mitä meikäläinen raskaana ollessaan. Olen aina luullut olevani lihava, mutta todellisuudessa olen ollut hyvin pieni ja rasvaton, minkä takia kuukautisenikin olivat pari vuotta kadoksissa. . raskaana oleminen ja kehon hyväksyminen on ollut minulle todella rankkaa vaikka lapsi on mitä suurimmissa määrin odotettu ja toivottu, sillä olen joutunut nyt kohtaamaan omat mörköni silmästä silmään kun oman kehon muotoa ja painonnousua ei voi enää noin vain hallita syömällä vähemmän ja liikkumalla kuin hullu, vaan minun on täytynyt huolehtia pienen lapseni hyvinvoinnista vaikka oma rasvaton ulkomuoto kärsisi siitä. Onneksi uskon että seuraavan kohdalla matka ei ole enää näin Kivinen sillä tiedän mitä tulee tapahtumaan, ja olen jo nyt saanut silmäni avautumaan sille, miltä valtaosa väestöstä oikeasti näyttää. Toivon kovasti, että nuoret naiset pääsisivät vartalomöröistä ennen lasten tuloa, sillä näin raskaus ajasta on helpompi nauttia alusta saakka….

    • Kiitos kommentista Jennikki! <3
      Kyllä se on todellakin hurjaa miten vääristyneitä ne kehonkuvat voi olla. 🙁 Onneksi olet oppinut nyt raskauden myötä asioita, se ennen kaikkea helpottaa omaa oloasi.
      Olen myös seurannut läheltä raskaana olleen ystäväni fiiliksiä omasta kropastaan, ei kasvava maha ollutkaan niin helppo juttu vaikka lapsi olikin 110% toivottu.
      Kaikkea hyvää sulle! <3

  4. Moikka,
    Sä olet persoona, joka varmasti jakaa mielipiteitä juuri sun ns. ”erilaisuudesta” johtuen. Sä eroat muista bloggaajista, varsinkin urheilubloggaajista, melko paljon tyyliltäsi kirjoittaa ja tuoda asioita esille ja sä pidät tiukasti kiinni siitä sun omasta jutusta. Mä ihailen sitä! Sä olet juurikin oikea esimerkki siitä, mitä urheilun ja terveellisten elämäntapojen pitäisi ihmisten elämässä tarkoittaa: hyvinvointia ja omasta itsestä huolta pitämistä. Eikä suinkaan laihuutta ja lihasten erottavuutta ja kropan rasvattomuutta. Mä toivon, että sä pysyt tässä sun tyylissä kiinni! Mä oo aina pitänyt itseäni todelle isona, mulla on suht isot lihakset, mutta ei ole sixpackit tms näkyvillä. Ite usein menee siihen ansaa, että ajattelee, että sporttinen kroppa on yhtä kuin sixpack tai tosi treenatun näköiset käsivarret. Tämä on must ajatusmaailma mikä pitäisi jollain tasolla muuttaa, että ei ole olemassa yhtä oikeaa kroppaa, joka olisi se tavoiteltava. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja blogista 🙂

    • Kiitos super paljon Riikka! <3 Nöyrä kiitos.
      Aion pitää myös tulevaisuudessa kiinni omasta kannastani. 🙂
      Ja missään tapauksessa ei ole vain yhtä kroppamuottia mikä olisi "oikea".

  5. En yleensä kommentoi blogikirjoituksiin, mutta nyt on pakko sanoa että tässä oli ehkä yks parhaimmista blogikirjoituksista mitä oon vähään aikaan lukenut. Itseäni kiinnostaa ihan hurjan paljon syömishäiriöiden psyykkinen puoli: mikä sen laukaisee ja miksi, miten on mahdollista nähdä itsensä huonompana kuin on ja miten siitä selviäisi ja paranisi. Siksi olenkin itse miettinyt psykologin tai mahdollisesti Heidin tavoin ravintovalmentajan ammattia. Olis mahtavaa saada apua niille jotka sitä tarvitsee, mutta yleensä kun oon mm. anorektiselle kaverilleni puhunut niin suusta tulee pelkkiä kliseisiä lauseita, jotka ei kyllä yleensä auta yhtään mitään. En tiiä mitä sillon vois sanoa! :S

    • Voi että, kiitoksia Julia. <3
      Mua myös kiinnostaa tuo, että mikä sen laukaisee ja miksi.
      Totta ja valitettavaa on kuitenkin se, että monesti ei kuitenkaan se apu mene perille ennen kuin itse ymmärtää olevan sairas ja tarvitsevansa apua.

  6. Hyvä teksti ja ymmärrän täysin näkökantasi. Psykologian opiskelijana ja syömishäiriöisten klinikalla työskentelevänä haluan kuitenkin painottaa, että syömishäiriö on sairaus ja sen syntyminen ei ole niin yksinkertaista. Syömishäiriöön ei sairastuta blogien vuoksi, vaan kyseessä on hyvin monimutkainen psyykeen prosessi.

    Hyvää kevättä!

    • Ei tietenkään sairastuta blogien vuoksi!! Mutta kuten tässä muutama kommentoi ja itse monet kymmenet meilit joita olen saanut kertovat siitä, että blogien dieettitulva monesti pahentaa syömishäiriöisten vääristynyttä kehonkuvaa.

  7. Todella hyvä teksti, kiitos tästä! Itse olen kisannut viime syksynä ja tarkoitus on vielä kisata joskus parin vuoden sisällä, mutta oon samaa mieltä sun kanssa siitä että joka tuutista tuleva kisadieettiruokien ja kisakuntokuvien tulva varmasti vääristää etenkin nuorten naisten jo valmiiksi haavoittuvaa kehonkuvaa. Lisäksi tiedän että monilla kisaajilla syöminen alkaa mennä jo syömishäiriöiseksi kun syödään gramman tarkasti ympäri vuoden, paitsi ”vapaasyöntipäivänä” kun vedetään itsensä täyteen kaikkea roskaruokaa ja ollaan oksennuksen partaalla.
    Tahdon kuitenkin tuoda asiasta esiin myös sen, että kaikille kisaajille asia ei tarkoita sitä. Varsinkaan jos kisojen välillä on tarpeeksi aikaa palautua, sekä mielelle että keholle. Ja itse pyrin juuri tuomaan esille sitä, että vaikka on ”kisaaja”, ruokavalion ei tarvitse olla millin tarkka, eikä kaiken elämän tarvitse pyöriä fitneksen ympärillä, eikä kisakunto todellakaan ole ympärivuotisesti tavoiteltava kunto. Kirjoitin itseasiassa omaankin blogiin asiasta juuri 🙂
    En myöskään postaile someen sen takia mitään ohjeita syömisen suhteen enkä todellakaan mitään tarkkoja kalori- tai treenimääriä, sillä pahimmassa tapauksessa sellaisella tekee ainoastaan hallaa sellaisille seuraajille, jotka kuvittelevat ohjeiden olevan sopivia kelle tahansa.

    Kiitos vielä tästä tekstistä ja ylipäätään koko blogista, sulla on aina ihanan hyväntuulisia postauksia <3 🙂

    • Loistavaa! 🙂 Kiitos Eerika kommentista. On ihanaa kun tosiaankin kisaajissa on myös teitä, jotka osaa ajatella asioita järjen. Mulla on lähipiirissä myös muutama kisaaja ja on ihana katsoa heidän matkaansa, kun tietää siinä olevan järki mukana.

      Tsemppiä joskus tulevaisuudessa taas kisoihin ja ihanaa kesää!

  8. Tästä postauksesta nousi halu kertoa omista tuntemuksistani. Musta tuntuu ikävältä, että kun luen blogeja, enää millään muulla ei tunnu olevan väliä, kuin että vain on se iso peppu. Olen aina ollut siro, ja vaikka treenaan en ole saanut isoa peppua. Kyllähän se laskee itsetuntoa kun on hehkutetaan si tä isoa peppua. Ja esim. Sinä monna teit kerran postauksesta lempi pepuista, eikä siinä ollut kun isoja peppuja. Tuntuu että kropan pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä.

    • Mä nimenomaan painotan aina sitä, että ei ole olemassa vain yhtä ja tiettyä kaunista ja hyväksyttyä vartalomallia. Harmi jos oot saanut tällaisen väärän fiiliksen itsellesi. <3

      Mutta saan mä silti itse tykätä pyöreistä pepuista. 😀 Varsinkin kun itselleni ei oo suotu kovin muhkeaa peppua vaan kovasti treenaamalla oon siihen vähän saanut muotoa.

  9. Hei Monna ja kiitos todella hyvästä ja ajankohtaisesta kirjoituksesta! Työskentelen itse lastensuojelun piirissä, huostaanotettujan nuorten parissa ja monien ongelmien lisäksi, siellä näkyy paljon pohjalla olevia itsetuntoja, sekä vääristyneitä ajatuksia omasta kehosta. Koen, että minä voin omalla esimerkilläni ja puheillani vaikuttaa nuoren ajatuksiin, työ on hidasta, mutta työ kannattaa jos edes yksi nuori kokee olevansa kaunis ja terve juuri omana itsenään.

    Pyrin siihen, etten koskaan nuorten kuullen kommentoi negatiivisesti omaa tai kenenkään muun vartaloa, vaan ennemminkin kehun jo pienistä asioista, esim siitä kuinka kauniisti kasvot tulevat esiin kun hiukset ovat kiinni, iloisen ja nauravan hymyn kerron tartuvan jne. Syön itse terveellisesti, enkä esimerkiksi herkuttele kuin viikonloppuisin, näitäkään en nuorten kuullen korosta, vaan pyrin työssäni tekemään tavallista ja terveellistä perusruokaa, jota myös itse syön nuorten kanssa. Nuoret ottavat mallia niistä, kenen kanssa ovat. Minä näytän ja kerron heille nauttivani elämästä juuri sellaisena kuin olen, vaikka jonkun silmissä voin olla hieman muhkea, liikaa höpöttävä, karsean naurun omaava ja joka asiaan puuttuva. Olen minä, hyvä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olen. Mukavaa kesää! 🙂

    • Kiitos Elina! <3
      Teet todella tärkeää työtä!! Ja juuri kuten kirjoitat, työ kannattaa jos edes yksi nuori kokee olevansa kaunis ja hyvä juuri sellaisena kuin on.

      Ihanaa kesää myös sulle! 🙂

  10. Kiitos Elina! <3
    Teet todella tärkeää työtä!! Ja juuri kuten kirjoitat, työ kannattaa jos edes yksi nuori kokee olevansa kaunis ja hyvä juuri sellaisena kuin on.

    Ihanaa kesää myös sulle! 🙂

  11. Ikävää mutta totta..
    Syömishäiriöt on vakava juttu.. Jopa aikuisilla.
    Heikkoon itsetuntoo ja epävarmuuteen siitä , että hyväksytään sellaisena kuin on.
    Näin omasta kokemuksesta 34 vuotiaana.. Onhan se taistelua ja monin tavoin sitä yrittää minä kuvaansa parantaa jotta se ulkomaailmakaa ei vaikuttaisi niin tuomitsevalta 🙂
    Oma hyvä olo tällä ikää vain olisi se tärkeä ja sitä mukaa muuttuu se omakin vastaanotto muualta tulevaan ja positiivisuus ulospäin 🙂
    Varmastikin pätee niin nuoriin kuin aikuisiin ja näistä pitäisi ehkä enemmänkin muualla keskustella avoimemmin.

  12. Syömishäiriöihin ja kehonkuvan häiriöihin on varmasti olemassa monia syitä. Näkökulma, joka monesti mielestäni unohdetaan, on ympäristöstä tarjottujen painonhallintaa, laihdutusta, kehonkuvaa, treenejä, yms. koskevien viestien arviointi. Rohkaisu kriittiseen ajatteluun ja ottamaan selvää, onko jokin ohje terveellinen ja itselle sopiva voisi suojella osalta ongelmia. Ymmärrän, että vertaispaine on merkittävä ilmiö erityisesti nuorten keskuudessa. Samoin perusasioiden hallinta ravintoaineista ja aineenvaihdunnasta voisi suojella villeimmiltä ihmedieeteiltä. Toki ihmisillä on halu ”uskoa ihmeisiin” ja saada tuloksia nopeasti ja vähällä vaivalla – tästä syystä lasten kasvatuksessa tulisi kannustaa lapsia heidän vaivannäöstään ja sinnikkyydestään, jotta he oppisivat, että onnistuminen eri asioissa vaatii usein pitkäjänteistä työskentelyään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 2
Tykkää jutusta