Positiivisuus on perseestä.

Tai sitten ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Mutta joillekin se on, ainakin välillä. Tajusin perjantaina ollessani ystävän kanssa aamupalalla, että tosiaankin kaikille positiivisuus ei ole se paras juttu ja pelastava tekijä – elämän johtolanka. Ei kaikki näe jokaisessa asiassa positiivista puolta, tai edes sitä pienen pientä palasta.

someday

Juttelimme ystäväni kanssa siitä kuinka vaikea tällaisen meidän kaltaisen ”positiivarin” ja ehkei niin positiivisesti ajattelevan ihmisen on löytää yhteistä säveltä asioiden käsittelyyn. Positiivari yrittää löytää jokaisesta asiasta sen, edes pienen positiivisen puolen ja tämä toinen ei löydä sitä millään ja ahdistuu.
Mietimme sitä, että positiivarin kannustaviksi tarkoitetut puheet ja tsemppilauseet ei todellakaan helpota tämän toisen ihmisen mieltä jos jotain murheellista tai hankalaa on tapahtunut, vaikka positiivari juuri sitä vain haluaisi.

***

Maanantaina olin toisen ystäväni kanssa aamupalalla ja myös hänen kanssaan puhuimme tästä aiheesta. Mietimme sitä, että me positiivarit haluamme jakaa ulos sitä positiivista sanomaa. Me koemme, että maailmassa on pahuutta ja pahoja asioita ihan tarpeeksi jo muutenkin. Että me haluamme osaltamme tuoda sitä positiivisuutta ja iloa ulos niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta se ei tarkoita sitä, että emme kokisi pa*koja päiviä tai huonoja hetkiä. Eikä se tarkoita sitä, että olisimme jotenkin naiiveja ymmärtämään maailman karuutta ja todellisuutta.

Me olemme valinneet kulkea sitä kadun aurinkoista puolta. Vaikka välillä sinne pilviselle ja pimeällekin puolelle meinaisi askel kaartaa ja kaartaisikin, haluamme silti aina palata pian aurinkoiselle puolelle. Se on tapamme käsitellä niin iloisia kuin surullisiakin asioita. Mutta kaikille se ei ole.

Professori Barbara Heldin mukaan kyse on positiivisen ajattelun tyranniasta.
– Kulttuurissamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät hymyile vaikeuksia kohdatessaan.

Heldin mukaan ihmisten odotetaan pääsevän nykyään nopeasti yli hyvinkin traumaattisista kokemuksista. Tyrannia toimii kahdella tasolla.
– Ensin tulee suru. Sen jälkeen tulee syyllisyys siitä, ettei osaa olla kiitollinen kaikesta, mitä on jo saanut elämässä. Tämä on kaksoisisku, ja se jälkimmäinen isku tekee pahempaa jälkeä, Held kertoo.

Tällainen osui silmiini pari päivää sitten Ilta-Sanomien sivuilta. Ja se lisäsi vielä pohdintaani tästä aiheesta. Lue koko juttu TÄÄLTÄ.

Olen myös täällä blogissa monesti kirjoittanut siitä, kuinka aina kaikesta löytyy se positiivinen puoli. Ja että se on vain omasta halusta kiinni löytääkö sitä vai ei. Toki joidenkin kohdalla se voi olla näin. Ei edes haluta etsiä sitä positiivista puolta, halutaan mielummin olla vihaisia, pettyneitä ja katkeria. Mutta joillekin sen positiivisen puolen löytäminen vaikeasta asiasta voi oikeasti olla todella hankalaa tai jopa mahdotonta.

Kyllä itsekin muistan, että niitä pahimpia ja rankimpia elämäntilanteita kohdatessani olen ajatellut, että tässä meni elämältä pohja. Tai ettei minulle tapahdu ikinä mitään hyvää, miksi minua koetellaan näin paljon. Olen ollut todella maassa ja itkulle ei ole meinannut tulla loppua. On ollut myös niitä hetkiä, jolloin on tehnyt mieli jäädä peiton alle eikä nousta sieltä ollenkaan. Mutta kun olen päässyt siitä pahimmasta surusta tai ahdistuksesta yli, olen löytänyt ajan kanssa näistäkin asioista jotain positiivista. Jotain joka on opettanut minua eteenpäin elämässä. Se on minun tapani selvitä vaikeista asioista.

***

Olen ollut aina sitä mieltä, että ei ole väärin tuntea huonoa mieltä, surua tai ahdistusta. Mutta se mitä olen oppinut iän myötä on se, että minä en halua olla se joka jakaa negatiivista energiaa. En siis halua olla se, joka lataa facebookkiin feedin täyteen mitä kaikkea pa*kaa tänäänkin on tapahtunut. Haluan mielummin kertoa niistä iloisista asioista. Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikille se tapa ei ole mieluisa ja hyväksynyt sen, että ne keillä keittää yli minun positiivisuuteni – voivat blokata minut fb:stä tai jättää lukematta juttujani.

laughter

Tässäkin asiassa olisi hienoa muistaa ettei kaikki kulje samaa tietä. On se oma tapa käsitellä asioita sitten positiivinen tai negatiivinen, ei kumpikaan ole väärin. Toki itse ajattelen niin, että positiivisuutta ei koskaan ole liikaa – eikä sitä positiivista energiaa voi koskaan jakaa liikaa. Mutta kaikki ei ajattele niin. Ja se on varmasti hyvä niin. 🙂

Minä toivotan kuitenkin iloista ja ihanaa sunnuntaita! <3

Monna

 

 

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

10 vastausta artikkeliin “Positiivisuus on perseestä.”

  1. Tunnistan tästä niin itseni! Mä olen myös positiiviset puolet esiin kaivaja, joidenkin mielestä välillä sen takia ärsyttävä. Mut näin on musta hyvä. Löytyy aina syy hymyyn 🙂 ja sanoisin jopa et helpottaa myös tässä hetkessä läsnäoloa 🙂 Tsemppiä loppuraskauteen 🙂

    • Joo, kyllä se positiivisuus tosiaan ärysttää monia. Mikä on tosi tylsä juttu. 🙁 Mutta mennään me omalla tyylillä! 🙂
      Kiitos!

  2. Samoin täällä, osui ja upposi! Ingelmia syntyy sitten ihmisten kanssa, jotka ovat valinneet sen pimeämmän puolen. Itse kuormitun heistä ja he minusta… Mutta hyvä pointti muistuttaa siitä, että positiivisuus ei ole automaattisesti avain onneen, ei varsinkaan väkisin. Joillekin se voi olla se kaksoisisku. Tuntuu pahalta ajatella, että tuottaa toisille omalla positiivisuudella pahan olon, vaikka toisin tarkoittaakin. Ehkä ratkaisuna onkin antaa kaikkien kukkien kukkia, ei yrittää muuttaa toista.

    Ihana seurata sun raskausaikaa. Tsemppiä loppuun! 🙂

    • Joo, se on totta kuinka usein tällaiset eri ajattelutavan omaavat kuormittavat toisiaan – ihan jopa tahtomattaan. Mutta kyllä siitä omasta positiivisuudesta kannattaa pitää kiinni. 🙂
      Kiitos!

  3. Mä itse ehkä ajattelen itseni jotenkin tuohon puoliväliin, että mun elämässä on niin paljon oikeasti positiivisia asioita (isoja ja pienempiä) että mää voin päivän aikana kohdata negatiivisiakin asioita sellaisenaan ilman, että olen yhtään vähemmän onnellinen. Kun maailmassa kuitenkin on ihan kamalasti asioita (ääripäistä vaikka ihmisten hätä ja se että lyö pikkuvarpaansa ovenkarmiin), joista ei mun mielestä oikeasti kenenkään tarvitse nähdä mitään positiivista.

    Mutta tosiaan, kuten sanotkin, pääasia, että jokainen saisi olla semmoinen kuin on.

    • Kyllä mäkin ehdottomasti ajattelen noin. Että ne ihanat asiat elämässä auttaa jaksamaan niiden negatiivisten päivien ja asioiden yli. Ja sen takia voikin välillä olla niitä paskoja päiviä. 😀
      Enkä toki ajattele, että vaikka ihmisten hädällä olisi yhtään mitään edes pientä positiivista kulmaa. <3

  4. Itsekin asetun puoliväliin. Olen peruspositiivinen, mutta mun mielestä on ok oikeastaan todella tärkeääkin nähdä niitä negatiivisiakin puolia, esim. jos kohdellaan huonosti tai vaikka ihan arkisesti, ettei tykkää vaikka jostakin asiasta, vaikka elokuvasta, ruoasta tai vaatteesta. Mutta luulen, että perusnegatiivisuus, jos elämässä ei ole sattunut menetyksiä, on oikeastaan kuluttavaa. Kävin yhdellä luennolla ja siinä oli aika hienosti sanottu samaan tapaan, mitä sinäkin sanoit: ”Tunteita ei voi arvottaa paremmuusjärjestykseen. Positiivisia ja negatiivisia tunteita tulee ja ne ovat kaikki samanarvoisia. Tärkeää on, miten annamme niiden vaikuttaa käytökseemme, jotta se olisi rakentavaa, eikä meitä tuhoavaa.”

    • Joo, ehdottomasti on tärkeä nähdä myös niitä ”ei niin positiivisia” puolia asioista. En oikeastaan ajattele, että se on negatiivisuutta jos ei tykkää jostain elokuvasta tai ruuasta tai vaatteesta. Ehkä se on kuitenkin vain mielipideasia. 🙂 Todellakin tärkeää on, että käytös esim. muita kohtaan olisi rakentavaa eikä tuhoavaa – ja myös itseään kohtaan.

  5. Sitten on niitä asioita, joissa en itse näe mitään hyvää, kehittävää tai positiivista. Esimerkiksi lapsen menetys. Omalle kohdalle ei ole sattunut ja toivon enemmän kuin mitään ettei koskaan satu kenellekään! Kuolisin varmaan siihen paikkaan jos oma pieni vietäisiin pois, en saata edes ajatella asiaa.

    Kuitenkin oma positiivisuus on mallia, ettei pahinta odoteta tai ajatella liikaa. Keskityn hyvään ja toivon tulevaisuudelta ennen kaikkea hyvää, koska mielestäni pelko ja negatiivisuus lamaannuttaa ja vie turhaan voimia.

    • Juu, en minäkään tietysti näe mitään positiivista noin kamalissa asioissa. Ei varmasti kukaan näe. Ja ne on niitä ääripään asioita, joita ei ihan (toivottavasti) jokapäiväisessä elämässä kenellekään tapahdu.
      Pelko ja negatiivisuus kyllä lamaannuttaa. Varsinkin pelko. Onkin hienoa osata ajatella tulevaisuudelta hyvää. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta