FUCK, musta tulee äiti.

Saan aina sillon tällöin meiliä lukijoiltani. Tykkään todella paljon lukea lukijoideni omia kokemuksia. Uusin meili oli jälleen kerran huippu. Tällä kertaa sain meiliä naiselta, joka kertoi oman elämäntarinansa ihanan rehellisesti.

35-vuotias nainen lähestyi minua ja kertoi meilissään mm. näin: Kun katsoin positiivista raskaustestiä, taisi päästä suustani ensimmäiseksi: FUCK! Tiesin menettäväni sen hetkisen elämäntapani. Minua v*tutti pyhä äitiys ja kaikki siihen viittaava. En tiennyt raskaana olemisesta, synnytyksestä tai äitiydestä mitään, enkä halunutkaan tietää. Tässä vaiheessa sinä tulit kuvioon. Törmäsin jotain kautta blogiisi, ehkä loppukesästä 2016. Olit vielä silloin raskaana. Sun kirjoitukset olivat ainoita raskauteen liittyviä tekstejä, joita pystyin lukemaan. Pidin sun tavasta ajatella tulevaa. Jännitin Emman syntymää ja sitten synnytyksen jälkeen hiukan ihmettelin, miten säkin kuitenkin ”hurahdit” siihen äitiyteen. Että niinkö siinä kuitenkin käy.

Minua hymyilytti kovasti koko tämän sähköpostin lukemisen ajan. Siinä oli nimittäin todella paljon samoja ajatuksia, joita rehellisesti sanottuna minäkin kävin läpi silloin ihan raskauden alkumetreillä.

Olen joskus kertonutkin etten ole oikeastaan ikinä tuntenut suurta vauvakuumetta. Joskus naimisiinmenomme jälkeen ajattelin, että lapsi olisi ihana juttu. Silloin tunsin jonkinlaista vauvakuumetta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten päädyimme koiralapseen. Elelimme tyytyyväisinä Geren ja myöhemmin myös Pimun kanssa. Teimme paljon töitä ja nautimme molemmat elämästämme koiravanhempina, pariskuntana ja yrittäjinä. Muutimme Haagasta Etu-Töölöön, asuimme ihan keskustan kupeessa ja ravasimme kuntosaleilla, pr-tilaisuuksissa, lounastreffeillä ja kaikenlaisissa jutuissa. Kaikki oli päällisinpuolin upeasti. Kuitenkin sisälläni oli jonkinlainen aukko ja tiesin sen aukon johtuvan siitä, että meillä ei ollut lasta. Tiesin myös, että Tuukka halusi todella kovasti isäksi. Sitten kun tein jonkinlaisena yllättyksenä positiivisen raskaustestin oli yhtä aikaa onnellinen ja pelottava olo.

Oikeasti pelkäsin sitä faktaa, että tämä minun tämänhetkinen elämäntyylini tulee katoamaan. Mietin myös kovasti onko minusta äidiksi, onko minusta kantamaan vastuu niin suuresta asiasta. Mietin minkälainen äiti minusta tulee, että ei varmasti ainakaan sitä sellaista ”pyhää äitiä”, oikein äityliä. Vannoin kovaan ääneen, että minä en muutu. Ettei vauva tule muuttamaan minua persoonana, eikä minun elämäntyyliäni.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Se on uskomatonta miten Emman synnyttyä oikeasti minustakin syntyi äiti. En ole tietystikään muuttunut täysin erilaiseksi ihmiseksi, eikä se minun oma persoonani ole mihinkään kadonnut. Mutta olen kuitenkin muuttunut jollain tapaa. Koen olevani mm. arvoiltani pehmeämpi.

Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan on oikeasti yllättävä asia. Siis toki olen tajunnut aina sen, että jokainen äiti ja isä tuntee omaa lastaan kohtaan suurta rakkautta. Mutta minun on myönnettävä, että se tunne on potenssiin sata, mitä olin koskaan ajatellut. On todellakin hetkiä, kun olen hyvin tyytyväinen, että Emma nukkuu päikkäreitä tai kun lähden käymään ystävän kanssa jossain kahdestaan. Mutta aina, ihan joka ikinen kerta, vaikka kuinka väsyneenä tai huonotuulisena otan Emman syliin tai näen hänen hymynsä, tuntuu rinnassa ja koko kropassa kuin jokin rakkausaalto huokuisi koko vartalon läpi.

Tänään täytin erästä blogibarometria, jossa kysyttiin blogin kategoriaa. Päädyin hetken pohdiskelun jälkeen vastaamaan perhe, vaikka vielä vuosi sitten olisin vastannut treeni. Vaikka reilu vuosi sitten raskaustestin tehdessäni ajatukset pomppivat myös suuntaan ”Fuck, musta tulee äiti”, niin voin sanoa etten oikeasti tiedä tällä hetkellä parempaa asiaa, kuin olla äiti. En tiedä tällä hetkellä ihanempaa tunnetta, kuin se tunne kun Emma on sylissäni. Odotan aamuja, kun Emma herää ja on ihan kuin aurinko. Niin innoissaan pieni ihminen heti herättyään.

Ja silti, minä olen edelleenkin se sama Monna; personal trainer, (vaikkakin äitiyslomalla), rakastan treenaamista ja odotan niin kovasti jo akrobatiatreenejä! Edelleenkin tykkään laittautua, näyttää hyvältä, käydä ystävien kanssa lounaalla, ravata pr-tilaisuuksissa, olla koirien kanssa, tehdä juttuja mieheni kanssa, lähteä joskus viihteelle. Pelko äitiydestä ja siitä, miten vauva tulee muuttamaan elämän oli turhaa. Vaikka todellakin voi sanoa, että oikeastaan koko elämä muuttui, on silti älyttömän moni asia ihan samanlaista kuin ennenkin. Ja roimasti enemmän! <3

***

Onko siellä lukijoissa muita, joita äitiys olisi pelottanut? Tai se, miten se tulee muuttamaan elämää? Pitikö pelot paikkansa vai yllättikö äitiys ihanuudellaan? 

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

7 vastausta artikkeliin “FUCK, musta tulee äiti.”

  1. Täällä yksi joka ei ole koskaan potenut vauvakuumetta! Eli lapsen ”hankintaan” ryhdyttiin järkisyistä. Jo yritysaikana näin kuitenkin vaihtoehdon lapselle, voisimme matkustella, opiskella, keskittyä uraan ym. jos lasta emme saisi. Siksi selvisimme erittäin hyvin kohdallamme osuneesta lapsettomuudesta, ja lapsettomuushoidoista, joiden tuloksena tuossa vaunuissa tuhisee 3kk ikäinen tyttö.
    Rakkaus lasta kohtaan ei ole mitenkään yllättänyt, eikä vauva-arjen ajoittainen rankkuus, uskon sen johtuvan siitä, että tämä lapsi oli ensin erittäin tarkkaan harkittu, ja sen jälkeen käsittämättömän kaivattu. Joten kaikki tunteet käytiin läpi tuhatkertaisesti jo paljon ennenkuin lapsi sai alkunsa.
    Kiitos Monna sinulle tästä blogista, olen saanut vertaistukea ja iloa arkeen kirjoituksistasi. 🙂

  2. Mulla oli tuossa raskauden puolivälissä sellainen kauhunsekainen pelko, että minusta tulee jotain ihan muuta äitiyden myötä. Tunnetta pahensi se, että en oikeastaan koskaan ole ollut vertaistukea tai ryhmähenkeä kaipaava ihminen: ajatus siitä, että minun pitäisi liittyä sellaiseen ryhmään kuin äidit ahdisti ihan hirveästi. Äitiys ei kuitenkaan tee siitä toisesta millään muulla tavalla itseni kaltaista tai tyyppistä ihmistä tai luo jotain mystistä sidettä kahden ihmisen välille.

    Loppua kohden olen kyllä päässyt irti näistä peloista ja ajatuksista, ja vain ajatellut, että jos äitiys meinaa nielaista minut kokonaan, pitää vain paremmin pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat aina olleet minulle tärkeitä. Saa nähdä, miten oikeasti sitten käy – laskettu aika oli viime perjantaina, mutta edelleen raskaana odotellaan. (Lueskelin eilen viimeisten raskausviikkojesi postauksia, ja jos kerran elämässäni on ollut toisen fiiliksistä vertaistukea niin silloin!)

  3. Mullakaan ei ollut koskaan vauvakuumetta. Ja en oo ollu ite koskaan ”lapsirakas”. En vieläkään pidä itteeni lapsirakkaana ja äitimäisenä. Mutta minulla on nyt 2kk ikäinen tytär. Täytyy sanoa et hän on mielettömintä mitä oon ikinä kokenut ja rakkaus on jotenkin niin pakahduttavan suurta. Rakkaus häntä kohtaan on jotenki niin erilaista kuin rakkaus mitään tai ketään muuta kohtaan.

    Muistan aina sen fiiliksen kun sain kaksi viivaa tikkuun. Tunne oli tosi epäuskoinen ja en meinannu uskoo todeks et sisälläni kasvaa ihminen. Se oli kyllä hienoo aikaa! Se kaikki oli niin uutta. Ja 9kk aikana sitä kyllä kasvoi ja muuttui ihmisenä varmasti. Rakastui päivä päivältä enempi siihen sisällä kasvavaan pikkuiseen niin et ei enää malttanu odottaa hänen näkemistään.

    Nyt sitten kun tämän tytön sain, nyt tuli sitten se vauvakuume mitä en ennen oo kokenu! Haaveilen toisesta pienellä ikäerolla.

    Ihminen joka aina ennen sano et ei ikinä lapsia, äitiys ei oo mun juttu, haaveilee vielä toisestakin lapsesta! Ja sen lisäks, ihminen joka oli vakuuttunut et ei sit ainakaan imettämään rupee, on nyt täysimettäjä. Näin se näköjään menee…

  4. Äitiys on näitä juttuja joita ei sanoilla kuvata vaan sen ymmärtää vain ”äiti” vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin. Yhtään väheksymättä ketään. Minullakin on elämässä ollut tytärpuoli ennen omia ja ei se ole mitenkään sama asia. En myöskään usko että kukaan pystyy oikeasti kuvailemaan miltä tuntuu tahaton lapsettomuus jos otetaan toinen ääripää. Molempia voi yrittää kuvailla mutta tunne on niin syvä, aito ja alkukantainen että adjektiivit himmenevät.

    Jotenkin haluaisin kannustaa nykyäitejä hupsahtamaan rauhassa sinne vauvamaailmaan; se vauva on hetkessä taapero ja kohta se opettelee jo pyöräilemään ja yhtäkkiä sitä äitiä ei enää tarvitakaan. Kyllä siitä tokenee takaisin ”aikuistenmaailmaan”; aikansa kutakin.

  5. Mulla on ollut samantyylisiä ajatuksia, varsinkin ton suhteen että jännitin kovasti miten elämä tulee muuttumaan. Kaikki oli niin hyvin ja jännitin ihan arkisia asioita. Vaikka lapsi oli todella tervetullut enkä pelännyt sitä etteikö pärjättäisi lapsen kanssa tms, vaan eniten se muutos. Ihan vaan illat sohvalla, vaikka halusin vauvan niin jännitin sitä ettei kohta olekkaan enää samanlaista. Vaikea selittää 😀 Käytiin äitini kanssa vesijuoksemassa usein aamuisin, se että sitä ei kohta voida tehdä samalla lailla. Kaikkea tällasta, aika hölmöäkin. Pelot ei onneksi oo ollut aiheellisia vaan äitiys on ollut ihanaa! <3 🙂 Ne muutokset mitä elämään on tullut on ollut vain ihania. Toki joskus ois kiva pötkötellä sängyssä kauemmin aamulla tms, mutta kun syy ylös nousemiseen on aurinkoiset kasvot niin siinä tarpeeksi syytä <3 No nyt kuuluukin kahinaa itkuhälyttimistä, taitaa olla äidin oma aika blogien lueskelua tällä erää tässä 😉 Heh!

  6. Tottakai raskausaikana oli ajoittain joitain pelkoja ja jännitystäkin tulevasta. Vältin kovasti ajattelemasta sellaista, että joku asia menee juurikin tyyliin X eli esim. en kuvitellut olevani tietynlainen äiti tai en ajatellut, ettei mikään muutu jne. Annoin kaiken mennä omalla painollaan, muita ja itseäni kuunnellen. Yllätyksenä tulikin sitten vauva-ajan helppous sekä se, että omaa aikaa on edelleen (kun vauva nukkuu), se ettei loppuraskaudessa ollut yhtään tukalaa, se että synnytys voi jumittua ja päätyä sitten todella sektioon, se ettei hormonit vyörynneet synnytyksen jälkeen mitenkään ihmeellisesti. Tietysti oli jotain mielikuvia siitä, millaista on olla äiti mutta tosiaan vältin jyrkkiä ennakkoasenteita ja tosiaan isoin yllätys oli se, että voin juoda kahvit edelleen rauhassa ja ehdin syödäkin.
    Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan yllätti hieman, ei sellaista osannut etukätee kuvitella.

  7. Kyllä, Mä sain esikoiseni 32-vuotiaana tilanteessa, jossa olin jo tehnyt vähän uraa ja kierrellyt maailmaa. Vielä raskausaikana vannoin töissä, että palaan heti töihin kun vauva tyyliin 6kk. Itse asiassaa palasin töihin tosi aikaisin ja se kaduttaa edelleen. Onneks tuli pari lasta lisää ja sain pitää esikoisenkin monta vuotta kotona. Hurahdin äitiyteen, kestovaipatin 2 lasta, imettänyt olen nyt yli 6 vuotta, teen paljon vapaaehtoistyötä äitien ja perheiden parissa. Lapset on tietysti mulle kaikki kaikessa. Nyt kun nuorin on 2, niin pikkuhiljaa olen alkanut taas löytämään itseäni, aloittanut opinnot ja paluu töihin vääjäämättä lähenee ja elämme tosiaan nyt ruuhkavuosia. Elämä on tosi erillaista kuin vauva-aikana, ikuinen vauvakuume varmaan kuitenkin mulla on. Koen itse sisaruksettomana tämän isomman perheen suurena rikkautena ja rakkautena. Toki kahden ekan lapsen jälkeen oli paljon aikaa myös treenata ja pitää huolta itsestään. Kolmas oli vaativa ja koliikkinen, nyt ei oikein enää kehtaa peilistä katsoa itseä. Mutta eiköhän se aika itsellekin pian taas löydy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 63
Tykkää jutusta