Myönnän, mutta en selittele.

Olen saanut kevään aikana blogiin aina silloin tällöin tämäntyylisiä kommentteja:

”Ihanaa, kun kirjoitit tämän postauksen vanhalla omalla tyylilläsi. Mitään selittelemättä tai pahoittelematta.”

”On tylsää, kun kirjoitustesi tyyli on muuttunut kevään aikana, etkä enää kirjoita niin spontaanisti ja räväkästi omia mielipiteitäsi kuin ennen.”

”Kirjoituksistasi paistaa, että pelkäät kertoa omia mielipiteitäsi ilkeiden kommenttien pelossa.”

***

Kyllä, myönnän. Harkitsen nykyään valitettavan usein, että voinko kirjoittaa näin tai noin. Toki edelleen kirjoitan rehellisesti, mutta jätän myös asioita sanomatta. Niin sitä vaan ihminen toimii. Jos tarpeeksi monta kertaa koira hyökkää kimppuun, niin varmasti sitä koiraa alkaa pelkäämään. Eikö?

Nyt hyökkäävä koira on ollut lukijani. Ei missään nimessä kaikki, mutta kuitenkin niin moni, että olen alkanut varoa sanomisiani. Tällä hetkellä elämä tuntuu olevan sen verran väsyttävää, että en todella jaksa käsitellä siihen päälle enää mitään idioottien v*ttuiluja. Sen vuoksi, suojellakseni itseäni, joudun harkitsemaan mitä kirjoitan.

Myönnän myös sen, että olen muuttunut ihmisenä puolen vuoden aikana. Huomaan, että moni sellainen asia joka on ennen ollut tärkeää tai merkityksellistä, ei enää välttämättä ole. Prioriteetit ja merkitykselliset asiat ovat muuttuneet. Ennen en voinut oikeasti lähteä kauppaan, jos minulla ei ollut kulmakarvoja laitettuna tai edes vähän aurinkopuuteria. Nyt sillä ei ole väliä. Haluan toki edelleen pukeutua hyvin ja olla siisti. Haluan laittautua välillä ja lakata kynteni. Mutta ehkä jonkinlainen pieni kärki turhamaisuudeltani on tipahtanut pois.

Vertaistuki ja mustavalkoisuus

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin minulle edelleen tärkeää, se on harrastukseni ja työni. Teen sitä mielelläni ja usein. Haluan kirjoittaa aiheista, joista ei välttämättä niin paljon puhuta. Koska tiedän saavuttavani kirjoituksillani monien kymmenien tuhansien silmät, haluan tuoda arkojakin aiheita esille. Jotta ehkä edes yksi ihminen saisi vertaistukea omille tilanteilleen.

En ehkä myöskään ole enää niin kärkäs mielipiteissäni. Tai, no siis vahvat mielipiteet edelleen minulta löytyy. Mutta ehkä en halua enää huutaa niitä omiani niin kovaan ääneen. Haluan omilla kirjoituksillani myös tehdä näkyväksi sitä, että asioilla on aina kaksi puolta. Mikään ei ole mustavalkoista. Siksi joku kirjoitus saattaa tuntua jonkun vanhan lukijan silmiin selittelyltä, joka on tottunut lukemaan minun paasauksiani. Ehkä? En tiedä.

Riehumaakari

Äitiys on pehmentänyt minua. Niin henkisesti, kuin fyysisesti. 😉 Haha.. Ei, mutta näin se on. Haluan nostaa tärkeitä aiheita esille blogissani, kirjoittaa aroistakin asioista. Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen äiti ja isä on hyvä omalle lapselleen omalla tyylillään. Olen edelleen sitä mieltä, että homoilla kuuluu olla samat oikeudet kuin heteroilla. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisille pitäisi opettaa käytöstapoja enemmän. Edelleenkin minulla nousee savua korvista joka kerta, kun näen vapaana juoksevan koiran. En vieläkään ymmärrä, miten jotkut ihmiset voivat ja haluavat satuttaa toisia henkisesti tai fyysisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että tunteilleen pitää antaa tilaa ja niiden pitää antaa loistaa. En vieläkään ole mikään seinäruusu, en tyyliltäni enkä läsnäololtani. Tykkään edelleen ripsipidennyksistä ja huulipunasta. Haluan vielä joku päivä humaltua oikein kunnolla, vaikka en enää mikään männävuosien bileprinsessa olekaan. Haluan edelleen harjoitella käsilläseisontaa ja temppuilua, kunhan keskivartaloni siihen luvan antaa. Niin ja sitä pyöreää pakaraa.. 😉

Silti taidan olla vähän pehmompi nykyään kuin ennen. Ja olkoon se niin. Rakastan olla pehmo. Rakastan sitä, että minusta on tullut äiti. Rakastan sitä, että minulla on tällainen kanava, jossa voin monista asioista kirjoittaa. Rakastan teitä lukijani. Ilman teitä, ei olisi tätä blogia. Pehmoillen tai kovistellen. 😉

 

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

6 vastausta artikkeliin “Myönnän, mutta en selittele.”

  1. Minä olen seurannut blogiasi siitä saakka kun Emma oli vatsassasi ja pidän koko ajan enemmän ja enemmän kirjoituksistasi. Olen samaa mieltä että on hyvä omata vahvat mielipiteet ja ennenkuin ehdin lukea eteenpäin mietin että asioilla on aina kaksi puolta jonka sitten olitkin kirjoittanut. Ihanaa kesää teille, koko perheelle. Ja sitä paitsi olet äärettömän positiivinen ja aito ihminen!

  2. Moikka Monna!
    Olen edelleen lukijasi kaikkien vuosien jälkeen. 😊 Valitettavasti välillä oma elämä on niin kiireistä, että en ehdi ihan jokaista postausta lukaista. Kun sait lapsen, huomasin että blogin sisältö muuttui, kuten arvata saattaa, eikä se ole paha asia. Täysin luonnollista.😊 Itse pohdiskelinkin, että saako lapseton lukija enää samalla tavalla blogin sisällöstä irti. Toisinaan aiheet on kovin perhe-ja vauva-aiheisia, eikä itseäni aina kiinnosta. Toisaalta on kuitenkin ollut kiva huomata, että edelleen saamme lukea niitä sporttisia postauksia ja pohdintoja ihan elämästä muuten vaan. Lukijana säilyn varmasti aina, sen verran hyvä blogi tämä silti on! 😊

    • Kiitos! 🙂 Ja juu, tämä mennyt vuosi on ollut aika perhe- ja vauva-aiheista! 🙂 Nyt syksyllä kun palaan töihin ja pääsen myös vihdoin taas treenaamaan, niin haluan palata vähän takaisin sinne juurille tämän bloginkin kanssa. 🙂

  3. Moikka Monna!

    Ensinnäkin kiitos blogistasi. Olen lukenut sitä vuosia, mutta harvoin kommentoinut.

    Aloitin oman blogini liikkujanainen.blogspot.com puolisen vuotta sitten. Tein kommenttien osalta päätöksen, että tekstejäni ei voi kommentoida. Kommentit ovat tärkeä osa blogeja, onhan blogi sosiaalinen media ja ilman kommentteja ei niissä mitään sosiaalista kauheasti ole. Minä en kommentteja kuitenkaan halua, sähköpostia vastaanotan mielelläni.

    Päätin jättää kommentointimahdollisuuden pois kahdesta syystä: en halua miettiä joudunko ruveta selittelemään tai todistelemaan kirjoituksiani koska joku tuntematon ihminen tulee viisastelemaan jostain merkityksettömistä yksityiskohdista. Toinen syy oli se, että en halua pahoittaa mieltäni turhaan. Juuri noita elämäntapavittuilijoiden tyhjänpäiväisiä ilkeilyjä on blogien alapuolet täynnä ja vaikka ne ovatkin vain sanahelinää, voi niistä tulla paha mieli. Se kai niiden tarkoituskin on.

    Tästä ei varmaan ole sinulle mitään apua muuta kuin ymmärrystsemppiä asian kanssa. On ihan ok pahastua tuntemattomien tyhmistä jutuista. Ei ole yhtään ok pahoittaa toisen ihmisen mieltä tahallaan, ei vaikka kyseessä olisi julkisuuden henkilö tai bloggaaja.

    Kirjoitatpa millä tyylillä ja mitä tahansa, blogillasi on lukijoita. Se johtuu siitä, että olet hyvä siinä mitä teet.

    Ystävällisin terveisin,
    Liikkujanainen

    • Moikka! 🙂

      Ja kiitos kommentista! 🙂 <3 Olen joskus miettinyt tuota samaa, että jättäisin kokonaan kommentointimahdollisuuden pois. Mutta näen sen olevan kuitenkin niin iso osa blogiani, että en ole raaskinut sitä tehdä. 🙂 Ulkopuolinen kommenttien moderoija oli hyvä juttu hankkia! 🙂

      Ihanaa kesää sinulle! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 89
Tykkää jutusta