Pian siitä on vuosi.

Luin eilen vanhoja postauksiani. Tasan vuosi sitten kirjoitettuja. Oli meneillään viimeinen viikko ennen synnytystä. Muistan kuinka kärvistelin ison mahan, turvonneiden sormien ja kipuilevien pakaroiden kanssa. Laskettu aika oli jo mennyt ja aloin synnytyksen käynnistymisen odottamisen lisäksi uudestaan pelkäämään sitä.

Tasan vuosi sitten.

Oli jotenkin haikeaa lukea noita vanhoja postauksia. Ja nyt yhtäkkiä siitä on kohta vuosi, kun Emma syntyi. Voi ettien että!! Muistan ihan kirkkaasti ensimmäisen yön sairaalassa perhehuoneessa. Se yö oli aivan kuin unta, jotenkin sitä oli niin pihalla ja onnellinen ja väsynyt ja kaikkia tunteita yhtä aikaa. Muistan, kun makasin sairaalavuoteella ja imetin Emmaa. Se oli kummallista, samaan aikaan sattui ja tuntui hienolta. Että siinä se meidän pieni tyttö nyt makaa, syö maitoani, eikä tiedä tuon taivaallisesta yhtään mitään.

Muistan miltä se tuntui, kun en saanut liikkua sängyssä. Tuukka joutui aina nostamaan Emman rinnalleni ja hän myös joutui ensimmäiset vaipat vaihtamaan. En saanut nousta kiireellisen sektion jälkeen vuoteesta vuorokauteen. Tuijotin yöllä Kätilöopiston ikkunasta ulos ja katsoin kun pimeän, öisen Käpylän ylle leijaili iso kerros lunta.

Nyt Emma täyttää vajaan viikon päästä vuoden. Aika on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. Aaltoja on ollut tämän vuoden aikana enemmän kuin ikinä aiemmin elämässä. Eikä niiden määrää ole varmasti vähetänyt se, että rakensimme kolme suurta kilpailua, teimme yhteisen kirjan ja ennen kaikkea kasvoimme perheenä isosti. Yhdellä pienellä tytöntylleröisellä, mutta suuren suurella muutoksella. <3

***

Nyt Emmalla on taas uusi vaihe elämässään. Muutamia askeleita on tullut jo otettua, maanantaina hän otti ensiaskeleet mummun luona ja puheenymmärtäminen lisääntyy päivä päivältä. Myös äidillä ja isällä on uusi vaihe elämässä, yhtäkkiä on taas energiaa treenaamiseen. Myös into uudesta tulevasta kodista kutittelee päivittäin mieltä. <3

Hei! Loppuun vielä yksi info! 🙂 Järjestän Hyvinvointistudio Lupauksella 18.marraskuuta lauantaina ”Monna ja äidit treenaa” -aamupäivän. Luvassa on paljon tietoa raskauden jälkeiseen liikuntaan ja jokainen osallistuja oppii testaamaan vatsalihasten erkauman. Päivässä on koko ajan mukana treenaamassa Hyvinvointistudio LUPAUKSEN äitiysvalmentaja Sara Nevalainen, sekä tietysti minä. Päivä päättyy vielä ihanaan hetkeen,  kun LUPAUKSEN ihana Life Coach Emmi Lehtomaa johdattelee jokaisen osallistujan itsetunnon kattoon!

Tähän tapahtumaan mahtuu vain 15 henkilöä ja puolet paikoista on jo lunastettu. EDIT: Paikkoja jäljellä enää viisi!! Kannattaa siis vilkaista lisätietoa TÄSTÄ ja ilmoittautua pian mukaan! <3

***

This is me.

Kun kohtaan uuden ihmisen, katson häntä silmiin ja hymyilen. Haluan viestittää, että olen ystävällinen. Kun kohtaan tutun ihmisen, katson häntä silmiin ja hymyilen, halaan myös usein. Haluan viestittää, että olen ystävä hänelle ja pidän hänestä. Kun kohtaan hyvän ystävän, katson häntä silmiin, hymyilen tai ehkä jopa nauran ääneen, halaan ja rutistan kovaa, sanon kuinka ihana onkaan nähdä taas. Haluan viestittää, että hän on minulle erittäin rakas ja tärkeä.

Minä nauran paljon, aika kovaa. Puhun myös paljon. Ystävien kesken puhun täydellä tunteella ja mouhuankin monesti. Tunnen syvästi asioita, niin iloisia kuin surullisia. Minulla nousee vedet silmiin herkästi. Jos kuuntelen jotain tarinaa tai kokemusta, liikutun helposti niin ilosta kuin surusta. Molemmista tunteista saan kosteat silmät.

Kun olin pieni tyttö, minua itketti laulu, jossa laulettiin ”kukkuu kukkuu, pikku lanttu nukkuu kellarin pimeässä nurkassa, nauris se tuli ja puraisi, pikku lanttu naurista potkaisi”. Minua säälitti se pikku lanttu, joka yksin kellarin pimeässä nurkassa kyyhöttää ja sitten nauris tulee ja puraisee ja kiukuksissaan, puolustukseksi lanttu potkaisee.

Olen aina halunnut pitää heikompien puolta. Olen halunnut iloita menestyneen ystäväni tilannetta. Olen halunnut, että kaikilla on kiva olla, ettei kukaan jäisi yksin.

Aikoinaan eräs entinen ystäväni sanoi minulle humalassa, että olen kuin heiveröinen perhonen. En osaa pitää puoliani ja aina vaan haavoitun. Hän sanoi sen turhautuneena. Ehkä hän oli menettänyt hermonsa siihen, että jo silloin tunsin kovaa. Niin pettymykset kuin ilot.

Tuo kommentti jäi kuitenkin kaikumaan korvissani. Ja muistan sen edelleen vahvasti. Silloin päätin, että tämä perhonen vahvistuu. Aloin kasvattamaan terässiipiä ja onnistuinkin siinä. Isäni kuoleman jälkeen ajattelin, että minun pitää olla vahva ja pärjätä.

Aloin itkemään vähemmän. Jos jokin asia itketti minua, nieleskelin, katsoin muualle ja purin huulta. En antanut kyynelten nousta. Aloin ajattelemaan asioista, että kaikki voidaan viedä. Mikään ei ole pysyvää. Aloin ajatella kaikesta kevyemmin, en päästänyt ilon enkä surun tunteita enää pintaa syvemmälle. Olin kasvattanut terässiivet.

Sitten aloitin blogin kirjoittamisen. Olisi varmasti pitänyt ymmärtää jo alussa, että tämä juttu ei välttämättä sovi minulle. Kestääkö ne terässiivet? Jostain syystä jo alusta alkaen minun blogini keräsi ilkeilyjä ja haukkumisia. Jostain syystä jo alusta asti minä herätin tunteita lukijoissani, niin positiivisia kuin negatiivisia. Kommenttiboksini kävi alusta asti vilkkaana, niin kannustavista kuin alentavista kommenteista. Olin ihmeissäni.

Viime viikolla hyvä ystäväni sanoi minulle, että ajattele Monna kuinka paljon saisit palautetta puolesta ja vastaan, jos antaisit tulla sen kaiken palon blogin puolelle mikä sinulla on. Niin. Nyökkäilin hänen sanoilleen ja vastasin, että en uskalla.

Teräskuori siivistä on ratkennut, nyt olen taas heikko perhonen, joka haavoittuu ihan älyttömän helposti. Olen ihmeissäni. Pelkään kirjoittaa yhtään mistään, sillä sanojani luetaan väärin. Pelkään julkaista tätäkin, sillä tiedän jo nyt ilkeiden kommenttien kilahtelevan kommenttiboksiin. Onneksi en näe niitä kaikkia.

Tiedän monien bloggaajien poistaneen kommenttiboksit blogeistaan. Mutta minä en haluaisi tehdä sitä. Sillä pidän vuorovaikutuksesta. Mutta en tiedä kuinka kauan jaksan enää tätä.