This is me.

Kun kohtaan uuden ihmisen, katson häntä silmiin ja hymyilen. Haluan viestittää, että olen ystävällinen. Kun kohtaan tutun ihmisen, katson häntä silmiin ja hymyilen, halaan myös usein. Haluan viestittää, että olen ystävä hänelle ja pidän hänestä. Kun kohtaan hyvän ystävän, katson häntä silmiin, hymyilen tai ehkä jopa nauran ääneen, halaan ja rutistan kovaa, sanon kuinka ihana onkaan nähdä taas. Haluan viestittää, että hän on minulle erittäin rakas ja tärkeä.

Minä nauran paljon, aika kovaa. Puhun myös paljon. Ystävien kesken puhun täydellä tunteella ja mouhuankin monesti. Tunnen syvästi asioita, niin iloisia kuin surullisia. Minulla nousee vedet silmiin herkästi. Jos kuuntelen jotain tarinaa tai kokemusta, liikutun helposti niin ilosta kuin surusta. Molemmista tunteista saan kosteat silmät.

Kun olin pieni tyttö, minua itketti laulu, jossa laulettiin ”kukkuu kukkuu, pikku lanttu nukkuu kellarin pimeässä nurkassa, nauris se tuli ja puraisi, pikku lanttu naurista potkaisi”. Minua säälitti se pikku lanttu, joka yksin kellarin pimeässä nurkassa kyyhöttää ja sitten nauris tulee ja puraisee ja kiukuksissaan, puolustukseksi lanttu potkaisee.

Olen aina halunnut pitää heikompien puolta. Olen halunnut iloita menestyneen ystäväni tilannetta. Olen halunnut, että kaikilla on kiva olla, ettei kukaan jäisi yksin.

Aikoinaan eräs entinen ystäväni sanoi minulle humalassa, että olen kuin heiveröinen perhonen. En osaa pitää puoliani ja aina vaan haavoitun. Hän sanoi sen turhautuneena. Ehkä hän oli menettänyt hermonsa siihen, että jo silloin tunsin kovaa. Niin pettymykset kuin ilot.

Tuo kommentti jäi kuitenkin kaikumaan korvissani. Ja muistan sen edelleen vahvasti. Silloin päätin, että tämä perhonen vahvistuu. Aloin kasvattamaan terässiipiä ja onnistuinkin siinä. Isäni kuoleman jälkeen ajattelin, että minun pitää olla vahva ja pärjätä.

Aloin itkemään vähemmän. Jos jokin asia itketti minua, nieleskelin, katsoin muualle ja purin huulta. En antanut kyynelten nousta. Aloin ajattelemaan asioista, että kaikki voidaan viedä. Mikään ei ole pysyvää. Aloin ajatella kaikesta kevyemmin, en päästänyt ilon enkä surun tunteita enää pintaa syvemmälle. Olin kasvattanut terässiivet.

Sitten aloitin blogin kirjoittamisen. Olisi varmasti pitänyt ymmärtää jo alussa, että tämä juttu ei välttämättä sovi minulle. Kestääkö ne terässiivet? Jostain syystä jo alusta alkaen minun blogini keräsi ilkeilyjä ja haukkumisia. Jostain syystä jo alusta asti minä herätin tunteita lukijoissani, niin positiivisia kuin negatiivisia. Kommenttiboksini kävi alusta asti vilkkaana, niin kannustavista kuin alentavista kommenteista. Olin ihmeissäni.

Viime viikolla hyvä ystäväni sanoi minulle, että ajattele Monna kuinka paljon saisit palautetta puolesta ja vastaan, jos antaisit tulla sen kaiken palon blogin puolelle mikä sinulla on. Niin. Nyökkäilin hänen sanoilleen ja vastasin, että en uskalla.

Teräskuori siivistä on ratkennut, nyt olen taas heikko perhonen, joka haavoittuu ihan älyttömän helposti. Olen ihmeissäni. Pelkään kirjoittaa yhtään mistään, sillä sanojani luetaan väärin. Pelkään julkaista tätäkin, sillä tiedän jo nyt ilkeiden kommenttien kilahtelevan kommenttiboksiin. Onneksi en näe niitä kaikkia.

Tiedän monien bloggaajien poistaneen kommenttiboksit blogeistaan. Mutta minä en haluaisi tehdä sitä. Sillä pidän vuorovaikutuksesta. Mutta en tiedä kuinka kauan jaksan enää tätä.

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

22 vastausta artikkeliin “This is me.”

  1. Musta sun blogia on ihana seurata, samoin Insta storya! Oot ihanan aito klipeissä ilmein ja elein <3 Ja mahtava äiti!

  2. Moi Monna! En olekaan aikaisemmin kommentoinut, mutta nyt halusin tulla kertomaan, että reilun vuoden verran sinua ja teidän elämää ig-tilisi kautta seuranneena olet kyllä valoisa ja ihanalta vaikuttava ihminen❤️ Samaistun tässä tekstissä niin paljon sinuun, että melkein itkettää kun tietää että on muitakin ”herkkiksiä” olemassa. Mun henk.koht. taustalla olen ollut aina se reipas ja pärjäävä tyttönen, joka on aina kiltti ja ”kaikki käy”. Monen monta kertaa olen huomannut sen, miten ihmisen kiltteyttä käytetään hyväksi ja aina sen jälkeen manannut itsekseni että EI TAAS!!! silmät kostuu ilosta ja surusta ja pelkästään monesti musiikin kuuntelusta. Sellainen minä oon, ja monesti olen ajattelut sen olevan heikkous ja peiteltävä asia. En uskalla näyttää sitä puolta itsestäni, koska täytyy pärjätä ja olla reipas. Mutta halusin tulla kiittämään sua myös siitä, että sua seuraamalla, sun sanoista ja mielipiteistä olen saanut uutta ajateltavaa itselleni! olen rohkaistunut ja aloittanut itselleni uusia asioita, joista saan uutta voimaa ja energiaa omaan arkeen. Liityin teidän treeniryhmään ja aloitin thainyrkkeilyn, koska joskus sitä täytyy tehdä asioita vain itselleen, muista välittämättä 🙂

  3. Voin vain kuvitella miltä ne ihan kamalat kommentit on tuntuneet, itsellä nousi oikein pala kurkkuun alkuvuodesta kun niitä luin täältä 😔

    Helpommin sanottu kuin tehty; älä anna ilkeilijöiden lannistaa. Pysy juuri sellaisena kuin olet ja kirjoita omaan tyyliisi. Mä ainakin luen tätä blogia myös jatkossa! 😊

    P.s Aivan huikean upea look tuossa kuvassa! 😍

  4. Kunhan et muutu! Eihän se tietty auta että me jotka sinun jutuista tykätään ja odotetaan innolla uusia postauksia, niin kehutaan ja ylistetään mutta silti..
    Siun persoona on kuitenkin niin mahtava että vaikka joutuisit sitä lukijoilta jatkossa ns. piilottelemaan tai just jättämään osan siitä näyttämättä, niin kunhan et tee sitä läheisimmillesi <3

    Toivon kovasti että löytäsit sen kultasen keskitien, jatkaisit juttujasi täällä ja somessa mutta totta hitossa tiedän senkin että oot vaikeassa tilanteessa, tämä postaus ja osa viime aikaisistakin jutuistasi sen on jo osittain paljastunut. Mutta niinkun jo toistan itseäni, niin loppupeleissä lukijat on toissijaisia, kunhan se sinun ihana Sinä ei katoa lähimmäisiltäsi (mikä somen ja sen paineiden myötä voi äkkiä vaikuttaa hyvinkin äkkiä sinne henk koht elämään) niin on kaikkein tärkein <3

  5. Moikka! En oo aikasemmin tänne kommentoinu mutta nyt on kyllä pakko tulla kertoo miten hieno blogi sulla on! Eikä hienoa blogia ois ilman hienoa ja vahvaa naista 🙂 oon seuraillu sua pitemmän aikaa ja oot innottanu mua tosi monissa asioissa. Hyvä että ees joku uskaltaa sanoa asioita ääneen, älä ikinä muutu muitten (ilkeilijöiden) takia. Oot just hyvä tuollasena! <3

  6. Mä olen niin surullinen sun puolesta.
    Nykyään oletetaan, että jos tuot itsesi some- julkisuuteen, se on oma vikasi ja ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja kommentoimaan mitä vaan törkeyksiä. Juttelin asiasta erään ystäväni kanssa ja hän oli sitä mieltä, että se kuuluu asiaan, kun ollaan some- maailmassa. Tämä on niin surullista ja ennen kaikkea sairasta. Ei asioiden näin kuulu mennä.
    Kannattaa pitää vaikka hengähdystauko tähän kaikkeen, koska kenenkään ei tarvitse omassa blogissa tai ihan vaikka työyhteisössä sietää sitä kuraa. Itselläni tälläinen saman tyyppinen tilanne ja väkisin yritin ignorata jatkuvaa ahdistelua, mutta tajusin että ei sitä tarvitse hampaat irvessä jaksaa.
    Huilasin hetken ja otin etäisyyttä tilanteeseen, kunnes tajusin miten kovasti tämä oikeasti kuormitti. Ei ole oman mielenterveyden arvoista sietää muiden lapsellisia kommentteja.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista!

    • Tosiaankin outoa, että joidenkin mielestä kuuluu tuollainen some-maailmaan. Somea on koko netti, näiden ihmisten ei kannata kummastella, jos joku heidän kullanmuruaan kiusaa sitten vaikka koulumaailmassa. Se on varmaan heille ok? Mun mielestä ihminen tavallaan on altis kaikelle kun astuu ovesta ulos, julkista areenaa sekin on, että saisinko minä sanoa jollekin, että mene takaisin kotiis kun oot tuon näköinen, hyh. Tuskin, enkä sanoisikaan. Ja nämä toisten mielenpahoittajat kuitenkin itse pahastuvat jos heille antaa kritiikkiä vaikka ihan aiheesta. Koitettu on, ja koitettu ihan juuri siksi että huomaisivat miltä se tuntuu. Tuskin silti oppivat mitään pitkää juoksua varten, joku aivolohkon osa varmasti puuttuu? Onneksi sitäkään ei ole tarvinnut vuosiin tehdä koska tavallinen pulliainen pystyy karsimaan idiootit pois elämästään.

      Blogia olen pitänyt silloin kun se maailma oli lapsenkengissään joten aika harvoin niitä ilkeitä kommentteja tuli. Sekin on muuten jännä asia. Nyt se on räjähtänyt käsistä. Mutta joo, en voisi pitää missään nimessä blogia enää näinä päivinä, koska kärsivällisyyteni typeryyden kanssa on aika huonoa…ja vaikka anonyymien kommentit eivät välttämättä loukkaa, niin se on silti uuvuttavaa. Koskee vaan sitä TURHAA negatiivisuutta, joka estää mielestäni mielekästä elämää ja se negatiivisuus tarttuu, olen sen tyyppinen ihminen (ja siksi karsin tällaisia tyyppejä IRL). On ihanaa olla iloinen, koska sitä murhetta elämä kuitenkin heittää eteen ilman pöljiä kommentteja 🙂 Ainakin mä oon huomannut, että iloiset ja onnelliset ihmiset saa enemmän tässä elämässä, noin yleistäen, toki kaikilla on ne huonot hetkensä.

  7. Voi Monna <3 tuli niin paha mieli sun puolesta! Nykyään ihmiset eivät tajua että siellä ruudun toisella puolella on elävä, tunteva ihminen. Kirjoitetaan asioita mitä kukaan normaali ihminen ei toiselle sanoisi päin naamaa. Kannattaa ehkä blokata ne ilkeilijät ja vaikka ottaa joku ulkopuolinen ihminen hoitamaan kommenttien julkaisun. Mutta älä ihmeessä anna periksi! Tsemppiä <3

  8. Mullekkin tuli ihan paha mieli lukiessa sun tekstiä. Harmittaa kovasti ilkeät kommentit, sillä tää blogi on ihana, rehellinen ja ennenkaikkea aito! Mäkin kommentoin ensimmäistä kertaa. 🙂 älä ainakaan lopeta!

  9. On vaan hyvä kun olet oma ittes ja aito. Miun ymmärrykseen ei mene ne mielensä pahoittajat ja ilkeiden juttujen kommentoijat. Jos ei kiinnosta niin onko pakko seurata?
    Itsekään en uskalla paljon enää mitään mihinkään sanoa tai kommentoida, jos on liian rehellinen, saa vaan lokaa niskaansa ja miusta se on hemmetin surullista.
    Elämän pitää olla jatkuvasti vaan tosi kivaa ja hauskaa nii sitte kaikki on tyytyväisiä.
    Mutta sie oot ihana ja hyvä just tollasena, yritän tsempata kovasti siuta olemaan rohkea <3

  10. Mä en voi ymmärtää miten kukaan edes keksii jotain negatiivista sun kirjoituksista (ne on mahtavia, energisiä, iloisia) ja toisekseen MIKSI nää ankeuttajat tulee vielä sanomaan sen ääneen. Ei voi kuin ajatella, että heillä itsellään on paha olla. Tsemppiä Monna 😊

  11. Voi Monna, sä oot ihan paras 🙂 Niin mukava ja ystävällinen. Ei mulla ole ainakaan tullut sellaista kuvaa että olisit jotenkin heiveröinen vaikka pitkään olen blogiasi lukenut! Kaikilla meillä on heikot hetket milloin tuntee olevansa ihan paska, se on ihan normaalia. Ei kukaan varmaan joka hetki ajattele olevansa maailman itsevarmin yms. Somessa nyt voi esittää mitä vaan, vaikka tärkeintä on olla aito ja sitä sinä olet ainakin 🙂

  12. Olen reilun vuoden seurannut blogiasi, mutten varmaan koskaan kommentoinut. Nyt oikein harmittaa, miksi en koskaan kommentoi, kun tämä on yksi lemppariblogeistani. Vaikutat niin ihanalle ja aidoille tyypille ja harmittaa se, kuinka paljon kuraa saat niskaan. Pienten lasten äitinä samaistun niin usein tuntemuksiisi ja etenkin kaikki äitiyteen liittyvät tekstit ovat aina suosikkejani. Tsemppiä ja voimia sinulle, toivottavasti saamme seurata kirjoituksiasi jatkossakin!

  13. Sä olet niin ihana Monna <3 Todella harvoin tulee kommentoitua, mutta luen lähes jokaisen postauksesi. Olet aito, aurinkoinen ja uniikki. "Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt o-oot"

  14. Sun blogia on ihana lukea ja seurata teidän elämää, varsinkin kun itsellänikin on pieni taapero! <3 ihanaa joulun odotusaikaa sinun perheelle!

  15. Samis täällä! Olen syvästi tunteva ihminen ja jätin somen (Facebookin ja My Spacen, instaa ei silloin vielä ollutkaan vuonna 2010), että ei tarvitsisi 24/7 reagoida sisälläni ihmisten kommentteihin tai rasittaviin päivityksiin. Luen kyllä blogeja ja toki uutisia nykyään, ja jos huomaan ärsyyntyväni jonkun bloggaajan mielipiteistä tai kommenttiboksista, niin pidän muutaman kuukauden tai vuoden taukoa ko. blogin tai sivun lukemisesta.

    Vähän vaan vertaistukea täältä jos haluat taukoa julkisesta kirjoittamisesta. Maailma ei katoa, tärkeät ihmiset eivät unohda kun jättää somen. Ja sen ei tarvitse olla vuosi tai kaksi, riittää vain päätös, että kunnes olen tarpeeksi vahva palaamaan niin palaan. Jos huvittaa. Toki jos bloggaaminen on ammatti, niin sitten pitää istua alas ja katsoa jos täytyy etsiä joku muu osa-aikatyö paikkaamaan rahallista menetystä.

    Mä en ole ollut somessa yli seitsemään vuoteen ja olen silti saanut kutsuja kotibileisiin ja häihin, nähnyt valokuvia ystävien lomamatkoilta, käynyt brunsseilla ja iltakävelyillä. Ja kuullut kuulumisia, vaikka en ole nähnyt päivittäisiä lounasannoksia ja juoksulenkkipäivityksiä reaaliajassa. Onnellinen ja tavallinen ihana elämä ilman somea on mahdollista.

    Kaikkea hyvää sinulle!

  16. Tämä on se syy, miksi itse pelkäsin perustaa blogin, vaikka olen aina halunnut kirjoittaa. Tunnistan itseni niin monesta kohtaa tuosta tekstistäsi. Vaikea käsittää kaikkia ilkeitä kommentteja, joita netti on pullollaan.
    Blogisi on kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista ja parhaista: elämänmakuinen ja sitä on ilo lukea. Joten tsemppiä! <3 Ne ilkeät kommentit tulee yleensä äärimmäisen kateellisilta ihmisiltä, jotka ovat kenties katkeria toisen menestyksestä eivätkä ole valmiita tekemään itse töitä tärkeiden asioiden eteen. Itse katson työtäsi ainakin inspiroituen.

  17. Hei😊
    Minäkään harvoin kommentoin,vaikka joka päivä käynkin lukemassa blogisi😍Sinussa on sellaista ihanaa asennetta,positiivista otetta elämään😍tykkään hurjasti blogistasi!!
    Olen itsekkin herkkä ja ihmettelen tuota joidenkin ihmisten halua haukkua ihminen, jota ei edes tunne ja kun ei ole aihetta siihen! Tosi kurjaa,että joudut ottamaan vastaan sellaista kauheaa kuraa!😔tsemppiä ja kiitos kun olet sinä!

  18. Monna rakas 😍 älä vain lopeta blogin kirjoittamista. Tämä on oikeasti paras blogi mitä luen. Vaikutat niin ihanalta, lämpimältä ja sydämelliseltä tyypiltä, että olisi ihanaa tuntea sut oikeasti. Jos asuisin teillä päin osallistuisin aivan satavarmasti teidän treeneihin.
    Toivottavasti saamme siis jatkossakin lukea sun juttuja ja seurata teidän perheen touhuja.

  19. Minäkään en ole kommentoinut koskaan, vaikka pitkään olen lukenutkin taustalla. Nyt koin tarpeelliseksi kirjoittaa ja kertoa kuinka paljon pidän blogistasi ja tavastasi kirjoittaa 🙂 Tunnistan monessa kohtaa itseni, minäkin olen niitä joita on kovin helppo loukata ja ilkeät sanat satuttavat helposti. Luulen että ilkeät ihmiset näkevät sinussakin sen, näkevät sen heikkouden kuoressa johon on helppo iskeä. Jotkut tuntuvat vainuavan herkkyyden ja osaavat erehtymättä iskeä siihen mihin sattuu. Heikompaan ja puolustuskyvyttömämpään on toki helpompi iskeä kuin sellaiseen joka ei piittaa 🙁 Tsemppiä <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 74
Tykkää jutusta