Mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni?

Tässä hetki sitten oli juttua useammassakin blogissa äitien tekosyistä tai oikeista syistä laiskuudelle, liikkumattomuudelle ja lihavuudelle. En ota nyt sen enempää kantaa kirjoituksiin. Hyviä kirjoituksia oli suurin osa.. 😉 Osa ehkä ”hieman” syyllistäviä. 😀

Mutta, mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni? Mitä jos elämässä tulee sellaisia vaiheita, että ei vain kertakaikkiaan kiinnosta rampata kuntosalilla tai jumpissa? Eikö se oo sallittua? Oli sitten äiti, isä tai lapseton sinkku!

Eikö kuitenkin moni asia elämässä mene aaltoillen eteenpäin? Onko kaikesta suoriuduttava 24/7 korkealla intensiteetillä ja ihan joka ikinen päivä vuodessa? Eikö välillä voi ihan vaan olla ja suoda sen olemisen itselleen? Mitä sen on väliä, jos joskus tulee sellainen vaihe elämässä, että se oman kropan peilikuva ei kiinnosta niin paljoa? Tai ehkä jopa kiinnostaa, mutta ettei se sixpäkki ja pyöreä peppu olekaan ihan joka päivä siellä TAVOITE NRO 1:senä mielessä?

On jotenkin aika hurjaa lukea, kun joka tuutista ponnahtaa otsikoita: SAAVUTA UNELMASI – ÄLÄ ANNA PERIKSI – NÄIN ONNISTUT – MUISTA JAHDATA UNELMIASI! Siis se on upeaa, että onnistumisen tunteita ja vinkkejä siihen, kuinka voi oikeasti saavuttaa niitä unelmia jaetaan. Niissä jutuissa on ehdottomasti pointtia! Mutta jos koko elämä on yhtä unelmien jahtaamista, niin missä vaiheessa sitä ehtii sitten elämään?

Kyllä mulle ainakin itselleni on aina tehnyt hyvää pienet breikit treenaamisessa ja ”hyvinvointivouhotuksessa”. Myös silloin, kun ei ollut vielä lasta. 😉 Eikä ne breikit oo nyt eikä oo ollut silloinkaan mitään tekosyitä. Eikä myöskään missään nimessä sitä, että olisin jollain tapaa luovuttanut hyvinvoinnin suhteen. Ei todella! Mutta pieni tauko tekee välillä hyvää.

Kuitenkin niiden unelmien jahtaamisen paine on aika kova nykyään. Sen vuoksi välillä tuleekin syyllinen olo, kun ei ehdi salille vaikka herää 06.00 ja ei pysähdy sekunniksikaan ennen klo 22. Ajatelkaa! Missä ihmeen välissä siinä ehtisi salille?! Sanoohan se järkikin, että ei ehdi. Mutta silti saattaa tulla huono omatunto, miten minä en nyt sitten saanut jostain puristettua sitä aikaa?!

Oon ehdottomasti sitä mieltä, että unelmia ja tavoitteita on hyvä olla. Ei se kroppa sieltä miksikään muutu, jos vaan valittaa ja pähkäilee. Jos asettaa tavoitteita, on niitä kohti helpompi edetä. Suunnitelmallisuus arjessa toimii ja sitä kautta sitä aikaa treeneille ehkä löytyy! 🙂 Mutta ei sekään ole väärin, jos kaikkein kiireisimmissä tai väsyneimmissä elämäntilanteissa suo itselleen aikaa levätä ja olla. Kyllä sitä sitten taas ehtii sinne salillekin, kun aika on siihen valmis!

Mä oon huomannut, että jos pitää pienen breikin välillä – on into palata takaisin treenien pariin taas kahta kovempi! 

Kysyin instagramissa teiltä aiheeseen liittyen kolme kysymystä. Lupasin lisätä tähän postaukseen vastausprosentit. 🙂 Nämä prosentit otettu klo 22.30, tällöin kyselyä oli takana 11 tuntia. Näin te vastasitte:

  1. Onko äitiys tekosyy lihomiselle? KYLLÄ 15% EI 85%
  2. Eikö se oo ihan ok, jos välillä sohva on kivempi paikka kun kuntosali? KYLLÄ 93% EI 7%
  3. Muistatko sä jahdata unelmiasi 24/7? KYLLÄ 23% EN 77%

***

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Voiko sohva välillä olla kivempi paikka kuin treenisali tai lenkkipolku? Onko ihan ok välillä pitää breikkiä?

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

8 vastausta artikkeliin “Mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni?”

  1. Kyllä!
    Täyttä asiaa koko kirjoitus, elämä ei voi olla pelkkää suorittamista koko ajan. Välillä on hyvä vain hengittää ja olla vain.

  2. Täällä yksi äiti nostaa heti kätensä pystyyn, että sohva houkuttaisi🖐 mutta eihän sinnekään samperi ehdi :’D Itsellä on vuoden ikäinen muksu ja palasin juuri vuorotöihin ja haluaisin kyllä tietää miten äidit oikein tekee aikaa lapselle/itselle/töille/treeneille. Olen ainakin kolmen viikon jälkeen itse aivan loppu, täällä päiväunien aikana yritän tehdä kotitreeniä ja pidän peukut pystyssä, että se muksu nukkuis enemmän kuin 30minsaa. Sitten illaksi töihin ja puolen yön aikaan kotiin, hereille noustaan 6-7.

    Itse ainakin huomaan, että on todella vaikea antaa lupaa lepäämiseen, ja vielä, kun somesta pomppii jatkuvasti esille ”syyllistäviä” lausahduksia ja kuvia tekstien kanssa, että ei lapset ole syy sohvalle. Eivät olekkaan, mutta kuuluko ihmisen kuluttaa itsensä aivan loppuun ruuhkavuosien aikana, kun välillä on päiviä, että tajuaa illalla keskellä paitaa olevan kakkaviirut, kun ei ole peiliin ehtinyt katsomaan.

    Joten kyllä minusta joskus lepoviikot jopa kuukaudet tekevät hyvää. Hyödyntää sitten arkiliikuntaa ja panostaa terveelliseen ruokavalioon 🙂 Se on sitten eri asia, jos joka päivä täytyy olla mässyt kainalossa sohvalla, mutta kyllä se kroppa ja pääkoppakin lepoa tarttee 🙂

  3. Moikka! 🙂 Mun mielestä tässäkin asiassa sellainen ”kohtuu kaikessa” ja ”kultainen keskitie” -asenne kannattaa. Ei ole ok syyttää itseään siitä, että ei ehdi treenaamaan, jos ei kerta kaikkiaan ehdi! Mutta ei ole myöskään ok olla kuukautta treenaamatta, kun ei ehdi. Silloin täytyy tehdä jotain muutoksia elämässään, jotta sille liikunnalle jäisi aikaa. Sen sijaan on ok, että välillä tulee viikko tai pari, jolloin ei ehdi ajatellakaan liikuntaa ja sitten taas seuraavalla viikolla pääsee sinne lenkille/salille/jumpalle…

    Mun suhtautuminen liikuntaan on vähän sama kuin syömiseen tai hampaidenpesuun. Mun on pakko syödä riittävästi ja suht. terveellisesti, jotta jaksan. Samoin mun on pakko pestä hampaat, että ne hampaat pysyis terveenä enkä haisisi pahalle 😀 Samoin mun on pakko harrastaa liikuntaa, jotta kroppa pysyisi toimintakykyisenä ja mieli virkeänä.

    Mä arvostan liikkumisen tosi korkealle elämässäni ja siksi löydän sille aikaa. En aina, mutta yleensä. Kyllähän sen jokainen ymmärtää, että jos kolme lasta makaa kuumeessa ja jääkaappi on tyhjä ja mies työmatkalla, niin ei se äiti vaan voi lähteä jumpalle. Mutta silloin, kun arki rullaa suht. normaalisti, sekä lasten että aikuisten menot (myös liikunnat) on kirjattuna hyvissä ajoin kalenteriin, niin sitten sinne jumpalle pääsee. 🙂 Toki sen ajan voisi käyttää vaikka ystävien tapaamiseen tai kodin siivoamiseen, mutta mä valitsen liikunnan. Liikunta on mun henkireikä ja tuo niin paljon energiaa elämään 🙂

    Tsemppiä kaikille 🙂 Ollaan itsellemme armollisia <3

  4. Ihana teksi ja asiaa 🙂 Sain tästä itselleni ”synninpäästön”, kun viime viikkoina ei ole vain jaksanut liikkua niin paljon, kuin ennen. ”Kunnon”syytä ei ole ollut, aikaa olisi ollut, lapsia ei vielä ole ja ihan tavallista arkea ilman suurempia stressin aiheuttajia, mutta eivän ole kiinnostanut/jaksanu käydä salilla. Rakastan liikuntaa ja olen kyllä muuten aktiivinen. Kuljen pyörällä töihin ja lenkkeilen koiran kanssa ja jos viime viikolla kävin kerran salila sekä kaksi kertaa Pilateksessa, ja koin huonoa omatuntoa, kun en jaksanut mennä toista kertaa salille vaikka olisi ”pitänyt”. Yritin jotenkin, itselleni hokea että vaikka joskus olen käynyt 5kertaa viikossa treenaamassa salilla, niin vähempikin on ihan hyvä ja että ainakaan huonoa omatuntoa ei pitäisi potea. Mutta jotenkin kaipasin, että joku muu sen minulle sanoisi 🙂 Kiitos!

  5. Ennen lasta liikunta oli mulle tavalla tai toisella pakkopullaa eikä sitä kuitenkaan ollut pakko tehdä koska pysyin hoikkana ja hyväkroppaisena ilman sitä. Oon siis aina tykännyt liikkua mutta sinne salille tai lenkille lähteminen on ollut suurin ongelma enkä ole itse treeninkään aikana hirveesti nauttinu, vaan tuijottanut kelloa ja odottanu että koska tää loppuu 😂 Sitten treenin jälkeen fiilis on ollut huippu ja kun kehitystä on tapahtunut, niin oon aina ollut ihan fiiliksissä!
    Nyt kun kotona on nelikuinen maailman ihanin vauva, niin lähden iltaisin aivan intopiukeana jumpalle, koska se liikunta ei oo enää pelkästään liikuntaa, vaan mun omaa aikaa, jolloin aivot saa levätä ja voin keskittyä ainoastaan itseeni! Ja kun tuun jumpalta kotiin niin mikä sen parempaa kuin suukotella omaa vauvelia, jota on ehtinyt jo ikävöidä jumpan ajan ❤

    Summa summarum: Nyt kun liikunta on mulle muutakin kuin pelkkää liikuntaa ja suorittamista, nautin siitä sataprosenttisesti!

  6. Oikein hyvä postaus ja sitä tiesi sulta odottaakin ❤
    Kaks kuukaitta synnytyksen jälkeen meni vaunulenkeillä ja kehonhuollolla, plus mitä nyt kotona tuli jammailtua välillä pojan kanssa.
    Nyt tammikuussa mukaan tuli bailamama tunnit pojan kanssa ja äidin oma pilates. Pikkuhiljaa myös kevyttä kotijumppailua kun siltä tuntuu ja ehtii 😊
    Mutta joskus se sohvannurkkakin on oikein hyvä paikka 😉
    Kukin tyylillään ja ajallaan. Pääasia ettei unohdeta sitä omaakin hyvinvointia ❤

  7. Minä en rehellisesti sanottuna ole koskaan ymmärtänyt miksi niitä omia elintapoja täytyy selittää tai perustella jollekin toiselle?
    Siis jos lihoan tai laihdun tai treenaan tai en treenaa, mitä kukaan tekee sillä tiedolla mikä on syy asiaan.

    Ymmärrän kyllä kaikki yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset ongelmat, joita esim ylipaino tai alipaino aiheuttaa.
    Mutta en itse koe kyllä olevani kenellekään tilivelvollinen syistä miksi treeni jäi välistä tai miksi sinne menin.

    On hassua kun äitejä syyllistetään suuntaan ja toiseen. Kärjistäen; Ne jotka treenaa, laiminlyö lastaan. Ne jotka ei, käyttää äitiyttä tekosyynä ja lihoaa..
    Ei kaikkien voimavarat riitä työpäivän ja lasten/kodinhoidon jälkeen treenaamiseen, kun taas toiselle se on pakollinen henkireikä. Erilaisia ollaan kaikki, tässäkin asiassa ja eikös se ole suotavaakin! 🙂

    Tämä sun teksti oli ihanaa luettavaa muutaman ”hieman” syyllistävä jälkeen…
    Ihan tuli erään tekstin jälkeen yhteiskuntakelvoton olo, kun hieman ylipainoisena ÄITINÄ jätin treenaamiset tuonnemmaksi, kun pikkuinen vähän enemmän kasvaa…

    Sun blogia on ihana lukea, täällä on juuri itselleni sellaista tervettä hyväntuulista tsemppiä 🙂

  8. Tää ei varsinaisesti liity liikkumiseen, vaan siihen ”omien unelmien jahtaamiseen”. 😀
    Mulla on nyt kaksi äitiyslomaa takana + lasten kotihoitopätkät. Itse jotenkin koen, että se aika oli myös tavallaan vähän tylsää, eikä ainakaan itseäni hirveästi inspiroinut miettimään, mitä haluan elämältä ja mikä vois olla mun unelma mitä kohti mennä. Näin ei varmaan oo kaikilla, mutta mun aivot oli jotenkin koko ajan vähän tyhjäkäynnillä. Nyt kun oon palannut työelämään, niin vaikka arki kahden alle 5-vuotiaan lapsen kanssa onkin aikamoista härdelliä, niin oon taas aivan intoa täynnä! Toki sitä omaa intoa pitää ruokkia ja tavallaan tehdä sitä ajatustyötä jatkuvasti. Mä oon ollut tosi suuressa positiivisessa kriisissä äitiyden jälkeen siitä kuka mä oon, mitä haluan elämältä ja mikä tekee mut onnelliseksi! Kun pojat oli vauvoja, olin ehkä vaan liian väsynyt ja jumissa edes miettiäkseni noita juttuja.

    Sekava kommentti, tai ajatus, mutta toivottavasti sait kiinni! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 70
Tykkää jutusta