Vapaaehtoisesti lapseton nainen herättää raivoa.

Siis oikeasti!! 😀 Mä en käsitä tätä! Miten jonkun toisen ihmisen päätös oman elämänsä kanssa voi raivostuttaa muita ihmisiä? Varsinkaan tuntemattomia! En käsitä!!

Luin juuri jutun YLE:n sivuilta, jossa kerrottiin mm. näin:

Etenkin naisten päätös lapsettomasta elämästä on yhä edelleen vaikea pala monelle. Julkaisimme tammikuussa jutun naisista, jotka eivät tee lapsia ympäristösyistä.

Osa jutusta saamastamme palautteesta oli todella raivoisaa. Yhdessä palautteessa naisten sanottiin jopa pettävän koko ihmiskunnan.

Juttuun haastattelemamme naiset tiesivät jo ennakolta, millaisia osa reaktioista tulisi olemaan. He halusivat suojautua niiltä ja esiintyivät sivuillamme nimettöminä.

Vapaaehtoisesti lapsettomista miehistä kertova juttu ei kerännyt ainuttakaan raivoavaa palautetta. Viestit alkoivat yleensä tähän tyyliin: “Kiitos mielenkiintoisesta jutusta.”

Siis ihan oikeasti! 😀 Mä en käsitä!! Mun mielestä lapsiasia on niin henkilökohtainen juttu, että ei kellään pitäisi olla siihen yhtään mitään sanomista. Ei omalla äidillä tai isällä, ei sukulaisilla tai ystävillä, eikä tuntemattomilla. Mun kaaliin ei mahdu se, miten kenenkään toisen lapsettomuus voi olla joltain toiselta pois?? Jos joku tän asian käsittää, niin pliis avartakaa mun mieltä!

Moni teistä muistaa varmasti postauksen, jonka kirjoitin ennen Emmaa. Siinä käsittelin tätä aihetta, haluanko koskaan lapsia. Kirjoitin silloin näin:

Kyse on niin jumalattoman isosta asiasta, että kenellään toisella ei saisi olla oikeutta puuttua siihen. Ei kukaan äiti saisi halveksua sellaista naista, josta ei koskaan tule äitiä. Ei kukaan äiti saisi sanoa, että sinä et tiedä elämän tarkoitusta kun sinulla ei ole lapsia. Ei kukaan äiti saisi väittää, että vasta lapsien saamisen jälkeen tietää mitä elämä ja rakkaus on.
Miksi lapsettomat olisivat huonompiarvoisia tai juurikin niitä itsekkäitä? Miksi he eivät voisi tietää mitä rakkaus tai onnellisuus tai elämä on? 

Haluanko minä lapsia sen takia, että haluan äidiksi? Vai haluanko lapsia sen vuoksi, että äitini ja anoppini saavat olla isoäitejä? Hankinko lapsia siksi, että kaikilla muillakin on? Onko se väärin jos ei halua lapsia? Vai haluaako niitä sittenkin? Mitä jos nyt ei hanki lapsia, kaduttaako se joskus? Jos olosuhteet eivät ole suoneet lapsia, pitäisikö siihen asiaan vain tyytyä?

Joku ehkä luki rivien välistä, että me oltiin yritetty saada lasta, mutta olosuhteet ei antaneet periksi. Meille kävi niin, että kun lopetimme lapsen ”hankkimisen” tulin raskaaksi. Stressi tai mikä lie teki tepposet ja kun se laski, tulinkin raskaaksi. Meille vauvauutinen oli yllätys, oltiin jo ajateltu ettemme ehkä ikinä saa lapsia ja sen vuoksi myös alkaneet ajattelemaan elämää lapsettomana pariskuntana. Koiralapsien vanhempina. 😉 Kun raskaustesti sitten näytti yhtäkkiä plussaa, oltiin ihan ällämystyneitä, mutta super onnellisia.

Meille Emma on ollut iso asia. Se on tärkeintä ja rakkainta elämässä. Mutta en silti ikinä halua sanoa kenellekkään, että vasta lapsen saatua voi tietää mitä on onni tai rakkaus. Kyllä mä oon ollut onnellinen jo ennen äidiksi tuloa ja oon tiennyt mitä on rakkaus. Onni ja rakkaus on saanut erilaisia muotoja oman lapsen myötä. Aiemmin rakkaus on ollut romanttista tai ystävyyttä, mutta nyt Emmaa kohtaan se on jotain todella syvää ja niin erilaista kuin romanttinen rakkaus.

Mun mielestä äidiksi tulon jälkeen vasta tietää mitä äidinrakkaus on. 😀 Mutta kyllä  kaikesta muusta rakkaudesta voi ilman lapsiakin tietää! 😉 Myös onnellisuudesta. Tottakai!! Miksei voisi? Me ihmiset ollaan kuitenkin kaikki tosi erilaisia. Joku saa nautinnon ja onnen vaikkapa matkustelusta. Joku toinen siitä äitinä (tai isänä) olosta.

Kaikki mun lapset <3

Joka tapauksessa on sitten lapsia, koiralapsia, kissalapsia tai ei lapsia lainkaan voi mun mielestä jokainen olla onnellinen ja tuntea suurtakin rakkautta. Mä en vaan tosiaan ymmärrä sitä, miten siitä omasta onnesta ja rakkaudesta voi olla pois se jonkun toisen päätös lapsien suhteen. Mutta ehkä mun ei tarvikaan ymmärtää. 😀

Ihanaa pakkaspäivää kaikille!

Nyt se alkoi..

..nimittäin päiväkoti. 🙁 Voi itku! Maanantaina illalla Emman nukkumaan mentyä alkoi hiipimään haikeus hitain ja varmoin askelin syvälle sydämeen. Tietysti osasin sitä vauhdittaa ja vahvistaa selailemalla kuvia Emmasta ihan pikkuvauvana.

Emma 3,5kk

Jotenkin nyt se vasta iski tajuntaan, että tästä se alkaa meidän pienen Emman matka kohti itsenäistä pikkutyyppiä. Että nyt ei enää tulee sitä aikaa, kun Emma ei oo hoidossa. Tästä eteenpäin hän on päiväkodissa joka viikko kolme päivää, lukuunottamatta lomat. Siitä suoraan alkaa ala-aste ja kohta se muuttaa kotoa pois.

En kestä!!! Itkuhan tässä tuli. Kyllähän mä samaan aikaan tiedän, että Emma tottuu päiväkotiin ja tulee tykkäämään siitä, kun siellä on kavereita ja mielekästä tekemistä. Samaan aikaan tajuan myös sen, että tää on super hyvä juttu kun tulee arkeen säännöllisyyttä ja mä saan kolme kokonaista työpäivää. Ehkä ehin treenaamaankin tästä lähtien. 😉

Emma 1v4kk

Eniten mua tässä säälittää ja itkettää se, että kun Emma pieni siellä päiväkodissa itkee ja on ehkä vähän peloissaan ja ajattelee missä on äiti ja iskä, ja sitten me ei olla siellä ottamassa syliin ja kertomassa, että kaikki on hyvin. 🙁 🙁 🙁

Onneks Tuukka lupasi viedä Emman nyt parina ekana päivänä, koska mä oon täällä kotona jo ihan sydän murtuneena. Olihan se pieni alkanut itkemään, kun iskä oli lähtenyt pois. Mutta toisaalta mä tiedän, että tottakai Emma tottuu. Niinhän kaikki muutkin lapset tottuu. Sitä vaan tulee sellainen olo, että haluais perua koko päiväkodin ja olla vaan kotona pienen kanssa. Vaikka sitten toisaalta, on ihana kun on oikeasti aikaa tehdä töitä päivisin ja iltaisin voi keskittyä vaan ihan 100% Emmaan ja perheeseen.

Päiväkodista luvattiin laittaa päivän aikana viestiä, että miten siellä menee. <3 Ihanaa on se, että päiväkoti on pieni. Siellä on niin monta hoitajaa, että ihan 100% varmasti Emma saa syliä ja turvaa. Ihanaa on myös se, että Tuukan työpaikka on viereinen rakennus. 😀 Vaikkei Tuukka tietysti siellä Emman päiväkodissa istu vieressä, niin se että hän on siinä ihan lähellä tuo mulle jotenkin hyvän olon.

Emma P. – ekaa päivää tarhassa. <3

***