Kuka mä oon nyt?

Muuton yhteydessä tuli tavaroita pakkaillessa vastaan pari vuotta vanha lehti nimeltään Fitbody. Kyseisessä lehdessä oli haastattelu musta ja mun kuva kannessa. Muistan, että olin silloin kansikuvasta ja muutenkin koko jutusta fiiliksissä. Olisin toki vieläkin kansikuvatyttönä olemisesta ja lehtihaastattelusta. Mutta kun mä nyt katsoin noita kuvia siinä artikkelissa ja Fitbodyn kannessa, en oikein meinannu tunnistaa itseäni. Enkä tarkoita pelkästään ulkokuorta.

Varsinkin tuo ensimmäisen aukeaman kuva herätti mussa vahvoja mietteitä. Kun katson kuvaa, nään jotenkin tyhjän katseen. Leveän hymyn kyllä, mutta tyhjän katseen. Jotenkin jopa vähän surullisen katseen.

Mä oon ollut tuolloin kyllä oikeasti onnellinen, mutta jotenkin mä oon tainnut hakea paikkaani silti. Jos ihan rehellisesti sanon, oon silloin kovasti katsonut monia ihmisiä ylöspäin ja halunnut jotenkin olla heidän tasollaan. Yhtä kaunis, yhtä treenattu, yhtä suosittu. Oon ihaillut monia ja ajatellut, että jos mäkin teen jotain tuon tyylistä, niin mäkin oon hyvä. Oon tehnyt kaiken kyllä ihan omalla tyylillä ja Monna-tvistillä, mutta nyt mietin olisko ihan kaikkea tarvinnut tehdä? Olisko vähemmälläkin yrittämisellä pärjännyt?

Nyt kun istun täällä ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa kodissamme mun olo on tosi hyvä. Mulla on kaikki tosi hyvin ja oon varmasti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Huomaan, että mun kroppa on alkanut taas toimimaan – jonkinlainen stressi on pois. Aineenvaihdunta pelaa, ei väsytä koko ajan ja otsakin vähän kukki pari päivää – ihan kuin puskien pois viimeisiä rippeitä stressistä.

Mulla on jotenkin tosi rauhallinen ja seesteinen olo. Sellainen, että tässä mun on hyvä just näin. Vaikka pari vuotta sitten mun kroppa on ollut ulkoisesti huikeassa kunnossa, en oo ollut silloin tyytyväinen siihen(kään). Vaikka mulla on nyt pehmeämpi kroppa ja pari kiloa painoa enemmän kuin vuonna 2016, oon onnellisempi. Ei oo sellainen fiilis, että koko ajan pitäisi rynnätä sinne ja tänne ja olla mukana siellä ja täällä. On luottavainen ja turvallinen olo näin. Mä riitän ja oon hyvä just näin.

Tottakai välillä, kun nään vaikka instagramista videoita tai kuvia jostain aamujumppa-tapahtumista tai kaikenlaisista lanseeraus- ja pr-tilaisuuksista, mietin miksen mennyt mukaan vaikka sain kutsun. Että miksen tehnyt aikaa kalenteriin ja hypännyt sieltä tänne ja täältä sinne. Silti samaan aikaan tiedostan, että ei mun tarvi. Välillä on kiva käydä ja tavata kollegoita samalla, mutta ei mun tarvi olla koko ajan joka paikassa.

Mun prioriteetit on vaan muuttunut ihan päälaelleen. Ennenkin oon arvostanut kotona olemista ja rauhaa, mutta nykyään arvostan ne tärkeimmiksi. Aiemmin tärkeimpiä asioita on ollut ulkonäkö ja vaikka vaikeata onkin myöntää: se mitä muut on ajatelleet musta. Välitän vieläkin ulkonäöstä, mutta se mitä muut ajattelee musta on jäänyt hyvin vähäpätöiseksi asiaksi.

Se on vapauttavaa. Jotenkin mä oon ymmärtänyt sen, että millään muulla ei oo merkitystä kuin omalla perheelle ja ystävillä. Mun ei tarvi miellyttää ketään enää. Se on ihanan helpottavaa. Mun ei tarvi olla samanlainen / samankaltainen kuin joku muu. Parastahan tässä maailmassa on nimenomaan se, että me jokainen voidaan ja saadaan olla uniikkeja yksilöitä.

On ihana huomata, kuinka elämä ja vuodet tuo lisää varmuutta ja rauhaa. Oman lapsen myötä mulla on itsevarmuus lisääntynyt, se ei oo tuonut mukanaan pöyhkeilevää oman egon julistusta maailmalle, se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen.

Oon myös ymmärtänyt sen ettei mun tarvi enää suorittaa äitinä olemista, toisin kuin Emman ollessa parin kuukauden ikäinen. Oon just se paras mahdollinen äiti mun lapselle, vaikka joku muu äiti tekis oman lapsensa kanssa eri tavalla kuin minä.

Kuka mä oon nyt? Mä oon aikuinen, äiti, leijonaemo, ulkonäöstään välittävä nainen ja vaimo. Sitä mä oon. Mä oon iloinen siitä, että oon oppinut asioita ja ehkä kulkenut välillä leveällä hymyllä, mutta surullisella katseella. Elämä on oikeasti rikkaus ja sen aikana oppii mielettömän määrän asioita. Virheitä voi tehdä, mutta niistäkin oppii. <3

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

16 vastausta artikkeliin “Kuka mä oon nyt?”

  1. Sun seesteisyys tuntuu myös tän tekstin läpi. Oon lukenut sun blogia jo pitkään ja nyt jälkikäteen oon huomannut et kun et kirjoittanut täysin omana itsenäsi, en lukenut postauksissa. Nyt taas kun olet oma itsesi huomaan lukevani about kaikki postaukset.

    Oot ihana just omana itsenäsi, ja ainakin mulle positiivinen roolimalli miten omaan itseen tulee suhtautua. Odotan juuri ensimmäistä lastani, ja olen huomannut ihan uutta kunnioitusta omaa kroppaani kohtaan ja samalla armollisuutta ja halua toimia sen kannalta hyvin.

  2. Susta heijastuu kyllä vahvasti onnellisuus elämään ja positiivisuus. Tasapainoisuus.

    Pienistä eleistäsi myös huomaa, että ulkonäkösi on yhä mielessäsi. Videoilla teet samoja tietynlaisia hiuksenhuitasuja, katsot omaa kuvaasi kameran kautta samalla kun juttelet meille, otat tietyn ilmeen mitä ei muuten näy kasvoiltasi, jne. Olen usein miettinyt videoitasi katsoessani, että harmi jos joudut kuitenkin niin paljon päivittäin miettimään ja korjaamaan sitä miltä näytät. Koska näytät upealta ja onnelliselta vaikka ilman meikkiä ja hiukset miten vain laitettuna. Ja ihailen sinua. Mutta oma ulkonäkö on kaikille tärkeää, minullekin. Ehkä en mieti sitä niin paljoa, koska en joudu olemaan esillä kuten sinä olet kaikille seuraajillesi, vaan olen vain kotona ja töissä enkä aamun jälkeen katso välttämättä koko päivänä peiliin. 🙂 Mutta halusin vain sanoa, että olet upea ja eniten sinusta heijastuu onni, energia ja äitiys!

  3. Uskon että lapsen saaminen tekee naisen tavallaan kokonaiseksi, itseltäni olisi jäänyt ilman tyttäriäni puuttumaan tiettyjä tunteita, henkistä kasvua…sanat ei riitä mitä kaikkea.Omasta kehostaankin on niin ylpeä mitä niin hienoa onkaan saanut aikaiseksi. Olen onnellinen että sinusta ja Tuukasta tuli vanhemmat super-suloiselle Emmalle, teidän perheestä ei varmasti rakkautta puutu <3

  4. Just toi että et oo sillonkaan ollu sun kroppaan tyytyväinen ennen lasta…
    Mulla sama juttu. 😣

  5. Kyllä se lapsensaanti muuttaa ihmistä, on jäänyt mieleen kirjoituksesi jossa ”puolustelit”lapsettomuutta ja vakuutit olevasi onnellinen ilmankin, niin se vain on että ei sitä ymmärrä ennen kuin itse on äiti.

    • En nyt tajua tätä kommenttia ihan täysin. Uskon, että jos lapsia haluaa niin taatusti niiden saannin myötä on onnellinen. Siitä huolimatta onnellinen voi olla myös lapseton, sillä onhan elämässä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Muutakin kun vaan ne lapset. Etenkin jos lapsen saanti ei ole ollut mikään itsestäänselvyys yrityksestä huolimatta, on ihan normaalia ”puolustella” sitä omaa, lapsetonta elämää. Olisi sekin kamalaa rypeä pahassa olossa koko loppuelämä siksi, ettei voinut lasta saada vaikka olisi halunnut.

    • Mulla on lapsi ja olen edelleen sitä mieltä, että elämä olisi onnellista myös ilman. On aika surullista, jos lapsi vasta tekee ”lopullisesti onnelliseksi”. Elämässä on nykyään niin paljon muutakin kuin äitiys, että ei varmastikaan ole samanlainen surku kuin 100 vuotta sitten ”jäädä” lapsettomaksi, sai varmaan juoruja ja katseita osakseen. Ne toki eri asia kuin omasta sisimmästä kumpuavat onnellisuuden lähteet ja tunteet. Ehkä tuo oma mielipide johtuu siitä, että mulla ei ole koskaan ollut mitään musertavaa tai edes vähemmän musertavaa halua tai toivetta tulla äidiksi. Liittynee siihen. Että jos olisin jäänyt lapsettomaksi sen vuoksi etten niitä kykene saamaan, niin elämä olis ihanaa, Ei pidä ymmärtää väärin myöskään, en ymmärrä miksi näitä kahta ”elämäntapaa” pitää verrata, eli elämä on ihanaa kummin päin vain, lapsen kanssa tai ilman. Se on kummallakin tavalla vain erilaista, ei huonompaa sinällään. Onnellisuuden tulisi lähteä sisimmästä ilman sitä, että pitää olla sitä tai tätä, olkoonkin, että lapsen saanti on sitä viettipuolta, joka useimmilla on varmaan geeneissä.

  6. Ihana kirjoitus! Oot super ihana ihminen. Iloinen, välittävä, positiivinen. Oot ihan super hyvässä kunnossa. Minusta olet nyt parhaimmillasi! Oot myös ihana äiti Emmalle!Kiitos kaikista rehellisistä postauksista!

  7. Ihana, inspiroiva teksti! Ihan kyynel tirahti silmäkulmaan, kun sen onnellisuuden ja seesteisyyden jotenkin aistii kaikesta mitä teet 🙂 Itse käyn tällä hetkellä henkistä taistelua juuri samojen ongelmien kanssa mitä itse kerroit kokeneesi. Minulla on suunnilleen samanikäinen lapsi kuin sinulla ja vielä en ole päässyt yhtä seesteiseen mielialaan kuin sinä, mutta sitä kohti sentään! Kiitos blogistasi ja siitä, että annat niin paljon iloa ympärillesi<3

  8. Yleensä en kommentoi, mutta nyt oli pakko, teksti oli kuin omasta kynästäni! Itse kahden lapsen ja pitkän sairaalajakson jälkeen olen ymmärtänyt samoja asioita elämästä. Ihanaa päivää sinulle ja koko perheellesi ❤️

  9. Ihana kirjoitus!! Ja kohta ”se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen” oli jotenki tosi osuvasti ja kauniisti sanottu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 120
Tykkää jutusta