Suurinta rakkautta ja syvimpiä vesiä.

Se on hullua, kuinka voi hermot meinata täysin prakata yhdessä hetkessä ja sitten jo heti perään toisessa hetkessä katsoo sitä pientä rakasta lastaan niin suurella rakkaudella, että meinaa pakahtua. Sitä pientä, jonka eteen tekis kaiken.

On oikeestaan vaan yks asia, jonka suhteen mulla meinaa loppua järki melkein joka ilta tällä hetkellä. Nukkumaanmeno ja se venkoilun määrä on jotain käsittämätöntä, vaikka pientä väsyttää jo ihan selkeästi. Silmiä hän ei sulje, vaikka on jo niin poikki ettei jaksa edes kieppua. Sitten kun antaa periksi ja sulkee silmät, tulee uni alle minuutussa.

Tää alkoi joskus kuukausi sitten, jo ennen juniorisänkyyn siirtymistä. Eli sitä ei voi syyttää. 😉 Juttelin tästä asiasta myös muiden Emman ikäisten äitien kanssa ja moni sanoi samanlaisen temppuilun olevan käynnissä aina iltaisin ja päikkärinukutuksen aikana.

On kuitenkin tärkeetä mun mielestä tiedostaa, että se ei oo epäinhimillistä, harvinaista tai huonon vanhemmuuden merkki, jos välillä meinaa hermo pettää. Mä ainakin oon oppinut tässä reilussa puolessatoista vuodessa, että kaikenlaisia tunteita ja tuntemuksia liittyy vanhemmuuteen.

Mun ystävä kirjoitti instagramiin yhteen mun kuvaan näin: Muistan muutaman kerran poistuneeni pihalle huutamaan helvettiä ja itkemään, kun kaikki illat oli niin perseestä ja mies koulussa tai töissä… mietin silloin, että en ihmettele yhtään niitä vanhempia jotka eivät vaan jaksa. Mutta sitten kun sen lapsen huoneen oven avaa ja siellä on maailman ihanin pieni tyyppi unessa, tekisi vain mieli herättää se ja kertoa kuinka paljon rakastan. Tää kuvaa tosi hyvin sitä tunnetta, mitä mäkin monena iltana oon tuntenut.

Mun on monena iltana tehnyt mieli huutaa helvettiä ja potkia seinää. Itku on kyllä tullut, mutta en oo potkinut enkä huutanut helvettiä. Mutta se tunne on ollut niin läsnä. Turhautuminen ja väsymys. Vaikka sen tiedostaakin, että ei lapsi tarkoituksella tai tahallaan (ainakaan vielä tässä vajaan kahden vuoden iässä) oo nukkumatta. Silti kun toista tuntia silittelee, laulaa Nukkumattia ja laittaa uudestaan ja uudestaan makuulle ja antaa hyvän yön pusun – meinaa kertakaikkiaan voimat loppua.

100 yötä kesään – blogin Emma kirjoitti tosi hyvän postauksen ”Ehkä sekoan, tai sitten sekoan onnesta.” Siinä käsiteltiin itse asiassa tosi paljon tätä samaa asiaa. Sitä, kuinka äitinä rakastaa maasta taivaisiin sitä omaa lastaan, mutta niinä hetkinä, illalla siinä sängyn vieressä istuessa ja itkiessä kun pieni ei rauhoitu millään – tuntuu siltä, että haluaa muuttaa kuukaudeksi johonkin kauas. Ne tunteet on ihan tosia ja siinä sapen kiehuessa ja kyynelten vieriessä poskia pitkin tulee mietittyä yhtä jos toista. Se on niin tajuttoman ristiriitaista, kuinka sitten minuutin kuluttua sen rakkaan pienokaisen nukahdettua nämä turhautumisen tunteet häipyy mielestä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitten sitä hiipii alakertaan ja hetken kuluttua selaakin jo kännykästä sen pienokaisen kuvia ja hymy leviää naamalle ja sydämeen, kuinka rakas toinen voikaan olla!!

Maasta taivaisiin ja sieltä takas! ❤ Vaikka välillä hermo meinaakin pettää. 😉

***

Monna

Olen pienen tyttölapsen ja kahden koiran äiti, personal trainer, vaimo, bloggaaja ja yksityisyrittäjä. Rakastan rauhallisia koti-iltoja perheeni kesken. Rakastan treenaamista ja työtäni. Olen korkealentoinen ja iloinen persoona. Haluan jakaa iloa ja hyvyyttä.

10 vastausta artikkeliin “Suurinta rakkautta ja syvimpiä vesiä.”

  1. Jaan nämä fiilikset niin 100%!! Sama homma, jos lapsi valvottaa yöllä. Tekis mieli raivota ja huutaa. Mutta aamulla kun vihdoin se muksu tuhisee, tekis mieli vaan herättää ja rutistaa ja kertoa, miten paljon rakastaa 😍 mutta sitähän tää äitiys on koko loppuelämän! Vaikka itse olen 30v, tiedän että äitini tekisi mieli välillä ravistaa minua hartioista, kun teen typeriä päätöksiä , mutta silti samaan aikaan hän haluaidi halata ja sanoa, että kaikki menee hyvin!

  2. Joo, tämä on tuoreessa muistissa kun lapsi on 2 ja vauvavuoden keskittyi lähinnä itkemään sekä päivällä että yöllä. Ne mustimmat hetket todella olivat mustaakin mustempia, ja ihan tosissaan ja rationaalisesti mietti, että jos nyt laitan appiukolle viestin että lähden, niin kauanko sillä kestää tulla lasten luoksi, pärjäisikö ne sen varttitunnin kahdestaan. Tai että jos vaan yöllä avaan oven ja kävelen ulos ja niin kauas kuin jalat kantaa, kauanko miehellä menee herätä ja tajuta että häivyin. Tai pahimmissa väsymyssumuissa ajoi autoa ja yhtäkkiä ymmärsi miksi joku pamauttaa rekan keulaan lapset kyydissä. Ja sitten juurikin kun on se hetki kun lapsi nukkuu kainalossa ja miettii että miten voi olla niin onnekas että saa olla tuon äiti… ja näiden välillä se 5min.

    Mutta siitäkin selviää, jos ei järjissään niin hengissä 🙂 Mutta kolmannen lapsen tämä toinen vauvavuosi minulta vei. Ei puhettakaan enää.

    • Ai kauheaa. Olet ollut todella masentunut. 🙁

      Minäkin olin jo ensimmäisestä lapsesta, ja sitten toinen ilmoitti tulostaan… Olin silloin niin loppu henkisesti ja fyysisesti, että on ihme että perhe on ehjä. Pienikin vastoinkäyminen, vaikka epäonnistunut nukutus, aiheutti lohduttoman itkun, väsymyksen ja aggression. Ja on ihme, että selvisin ilman ulkopuolista apua.

      Äidit ovat ihmeellisiä, kun eivät sitä apua halua/uskalla/kehtaa tai edes osaa pyytää. Sitä vain yrittää jaksaa, ja sitten osa äideistä ei vaan jaksa. 🙁 Ja tietysti on myös isiä samassa veneessä.

      Voi kun se kynnys olisi aidosti matalampi pyytää apua ilman pelkoa että leimataan huonoksi äidiksi.

  3. Ne huono hetket tuntuu joskus tosi pitkiltä ja raskailta. Mutta sen on kolmen kanssa oppinut, että onneksi kaikki kestää vain hetken, vaiheet tulee ja menee. Sillä ajatuksella yritän itseäni aina lohduttaa, kun epätoivo meinaa iskeä. Ajatus siitä, että tulee ilta, kun pieni ei ole siinä kiukkuamassa (vaan kasvanut aikuiseksi). Sitten niitä hetkiä jo kaipaakin, kaikkine kiukkuineen. Ja huumori, sitä ilman en jaksaisi. 😊

    Se on tavallaan tosi mahtavaa, että maailmassa on joku, joka saa tuntemaan kaikki tunteet ihan täysillä. Sillä lailla oppii tuntemaan myös itsensä, tunteensa ja jakamaan niitä kumppanille/ystävälle. Sitä saa koko ajan haastaa itsensä uuden edessä ja kun ratkaisu tai toimiva tapa juuri meille löytyy, on ihan voittaja olo. 😊 tsemppiä teille iltoihin!

  4. Me tehtiin super nanny Jo Frostin opeilla unikoulu 1v9kk ikäiselle, jolloin illat rauhoittuivat kummasti ja lapsi oppi nukahtamaan itsekseen ilman nukuttamista. Kahden nuoremman lapsen kohdalla ei olla koskaan nukutettu (ei edes vauvoina) enkä muista mitään iltahulinoita kummankaan nuoremman kohdalla. Tästä syystä meillä ei ollut iltasatua tapana lukea. En voi sanoa mikä toimii kunkin lapsen kohdalla, mutta toimintatapojen radikaali herättely saattaa auttaa. Lapsihan ei mitään totuttuja tapoja muuta, lapset ovat ihan tosi patavanhoillisia 😉
    Hyvät pimennysverhot ovat kyllä ihan must niin kesällä maistuu uni paremmin. Tai siis meillä oli pimennysrullaverho ja pimennyssivuverhotkin vielä. Niin että juhannuksenakin lapsen huoneeseen mennään yöllä kännykän valossa.
    Mitä nopeammin nukutusrumban saa katkaistua, sen varmemmin illat rauhoittuu. Niin ainakin meillä meni…

  5. Tsemppii😊 meidän perheessä on ollut paljon erilaista nukahtajaa ja nukkujaa. Essu esikoinen oli haastava nukutettava. Saatoin laulaa tuutilullaa parikin tuntia putkeen. Lasta en ole koskaan vaan jättänyt esim itkemään sänkyyn yksin ( vaikka tätäkin vaihtoehtoa tarkottiin). Meillä auttoi oman asenteen muutos. En edes odottanut, että Essu menisi helposti nukkumaan. Helpotti kummasti.
    Jossain vaiheessa menin sänkyyn viereen ja sanoin, että äitiä väsyttää nyt hirmuisesti. Ihanaa mennä nukkumaan ja mitähän ihania unia sitä nähdäänkään yöllä en malta odottaa. Sitten makasin siinä hiljaa vieressä ja hups…
    onhan nämä niin lapsikohtaisia. … voimia iltoihin❤️

  6. Niin samaistun! Eilenkin kun vauva ei meinannut nukahtaa yöunille niin alko pään sisällä kiehua, sitten kun menin nukkumaan nikn toivoin,että Miina heräisi niin saisin nostettua viereen 🙂

  7. Voi Monna! Niiiiin jaan nuo fiilikset. Ja olisihan minullakin vaikka kuinka monta hyvää neuvoa, mutta kun kenelläkään (edes super nannyllä) ei ole kaikille ja kaikkiin tilanteisiin sopivaa yhtä neuvoa… Itse sain parhaat neuvot samanikäisten lasten (minun kanssa suurinpiirtein samanikäisiltä) vanhemmilta, jotka työkseenkin olivat tekemisissä lasten kanssa eli olivat perhepäivähoitajia tai lastentarhan opettajia. Huomasin myös usein, että kun itseäni jännitti lapsen nukkumaanmeno niin jotenkin lapsikln sen aisti ja homma meni taas plörinäksi… Joskus sain semmoinenkin ohjeen että lapsen kanssa pitäisi viettää rauhallisesti aikaa sängyssä muulloinkin kun illalla nukkumaanmentäessä. En tuota koskaan kokeillut, mutta tulipa nyt mieleeni… Oletkos kokeilut semmoista ”hälllä väliä”- ajatusta (omassa mielessäsi)? Eli ”ruvetaan nyt nukkumaan, katsotaan miten käy. Voit valvoa vaikka koko yön, ei haittaa, minulle aivan sama. Olen silti rauhallinen ja hymyilen…” En tiedä auttaako ainakaan lapsen nukahtamista, mutta jos omia hermoja… en tiedä… Meillä nuo ajat ovat ohi, luojan kiitos! Ja ihan kohta teilläkin (ainakin Emman osalta). Tiedän, että se on laiha lohtu tässä vaiheessa…

    Jaksamista, jaksamista ja vielä kerran jaksamista! Ihan kaikille pienten lasten vanhemmille!!!

  8. Ah, kun muistan nuo iltavillit!
    Aloin sivelemään tyttären kulmakarvoja, jolloin silmät automaattisesti menee kiinni ja lapsi rauhoittui. Pikkuhiljaa siitä lapsi alkoi itse omalla pikkurillillä sivelemään omia kulmakarvojen ja siitä tuli hänelle rauhoittumiskeino. Iltaisin huuteli iskän ja äiskän kulmikset paikalle, jotta sai niistäkin sivelyt itselle.
    Nyt on aika liikkisfiilis katsoa, kun 14vee uhmakas (välillä) teini hipsuttelee leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa omia kulmakarvojaan. 😍

  9. Meillä oli sama tilanne vielä syksyllä, kunnes kerhossa kävi unirytminohjaaja jolta sai monenlaista vinkkiä. Ja tosiaan, lopetettiin itse se ”nukuttaminen”, ja vietiin lapsi sänkyyn ja jos itki mentiin heti lohduttamaan ja jos äänestä erotti, että ei ole hätä niin ei menty niin nopeaa ja vähitellen lapsi oppi nukahtamaan itse ja en usko, että on siitä kärsinyt koska ei koskaan anneta huutaa yksin. Yli puoli vuotta jo alkanut yksin sängyssään nukkumaan, toki poikkeusöitä on meilläkin ja nyt kun muutettiin niin ei selvästi täällä taas osaa rauhottua ja pitää paljon enemmän olla läsnä nukahtamishetkellä kuin normaalisti . Mut mun kokemuksella suosittelen, että lopetatte sen nukuttamisen ja kaiken maailman silittelyt ja laulut ja mahdollisimman jämptisti tekee selväksi, että nyt aletaan nukkumaan ja on yö. Meillä selvästi auttaa se että sylitellään ja halitaan ennen kun viedään poika sänkyyn, tavallaan tankataan oikein sitä läheisyyttä 🙂 tsemppiä !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 70
Tykkää jutusta