11kk synnytyksestä – miten voin?

Tämän viikon perjantaina tulee 11 kuukautta Emman syntymästä. Hurjaa!! Pian juhlitaan 1-vuotis synttäreitä!

Miltä tuntuu nyt?

Joskus aikoinaan kuulin vielä raskaana ollessani, että raskaus tulee 9kk ja menee 9kk. Se on todellakin totta. Ja tuo meneminen on ainakin omalla kohdallani ollut ihan tämä 11kk. Niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Nyt kun otan muutaman juoksuaskeleen, ei tunnu siltä kuin koko vartalo romahtaisi ja katkeaisi. Kun näytän asiakkaille tai treeniryhmässä liikkeitä, ei tunnu siltä kuin jalat irtoaisi lantionpohjasta saakka irti ja keskivartalo olisi kuin tunnoton pötkylä.

On ihanaa huomata, että kroppa alkaa palautua oikeasti vihdoin. Että pystyn taas tekemään haastavampiakin liikkeitä ja ennen kaikkea, että erkaumani on PALAUTUNUT vihdoin!!! Kunhan CitySurvivors-rutistuksesta toivun, aloitan omat treenini VIHDOIN! Niin mahtavaa!! Siitä iso kiitos kuuluu Saralle ja Lupaus-studiolle!

Mitä muistoja?

Kun nyt mietin aikaa juuri ennen synnytystä, itse synnytystä ja paria kuukautta synnytyksen jälkeen – tuntuu se koko aika jollain tapaa hämärältä.

Muistan sen kuinka väsynyt olin ennen synnytystä. Kuinka raska oloni oli, sormet puutuivat öisin ja olo oli ihan todella tukala. Muistan kuinka itkin synnytystä edeltävänä päivänä, kun yhtäkkiä en enää tuntenut Emman liikkeitä. Nyt mietin myös sitä, että olisiko meidät pitänyt ottaa aiemmin sisään ja ottaa vakavammin minun tuntemukset Emman liikkeistä? Olisiko sektiolta vältytty jos synnytys olisi käynnistetty 4.11 perjantaina? Entä olisiko sektio voitu tehdä jo aiemmin, kun koko la-su välisen yön jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat niin hurjasti?

Koko synnytys tuntuu näin jälkikäteen aika hurjalta. Varsinkin sen vuoksi, että mitä olisi voinut käydä. Oliko se ihan minuuteista kiinni, että Emma saatiin pihalle hengissä? Miksei sydänäänien laskuun reagoitu nopeammin? No, spekulaatioitahan nämä vain ovat ja ONNEKSI ei mitään tapahtunut. Enkä halua tätä pohtia tämän enempää.

Synnytyskertomukseni voit lukea TÄSTÄ.

Mitä olen oppinut?

Paljon! Niin super paljon! Kaikesta! 😀 Tämä vuosi on kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu ikinä. Olen oppinut itsestäni, miehestäni, elämästä ja ennen kaikkea vanhemmuudesta ja rakkaasta lapsestamme. Kaikki omat tarpeet on jääneet viimeiselle sijalle ja sen oppiminen on ollut hienoa. Omia tarpeita ei ole tarvinnut unohtaa kokonaan, mutta asioiden priorisointi on saanut täysin uuden järjestyksen.

Olen oppinut, että huoli omasta lapsesta on pysyvä osa elämää – sen aihe vain vaihtuu.
Olen oppinut, että omaa lastaan voi ikävöidä vain minuutti sen jälkeen kun on lähtenyt hänen luotaan.
Olen oppinut, että väsyneenäkin pystyy toimimaan. Aivot eivät vain käy niin täysillä. 😉
Olen oppinut, että vartaloni palautuu hitaasti.
Olen oppinut, että voin antaa itselleni armoa monissa asioissa.
Olen oppinut, että perhe ja koti on minulle tärkeimpiä asioita elämässä.

Ennen kaikkea olen oppinut, että on maailman siisteintä ja hienointa saada olla äiti. Maailman ihanimman ja rakkaimman Emman äiti. Ja olen myös oppinut sen, että jokainen on äiti omalla tavallaan. Myös sen olen oppinut, että äitiys on parasta ja tärkein asia elämässäni. Minä olen ÄITI ja ihan pirun ylpeä siitä!!