Lapsuus se on korvaamaton.

Mä oon ihan tunnekuohussa täällä. Luin Äideistä parhain -laulun sanat ja nyt mua itkettää ja kylmät väreet kulkee pitkin kroppaa. Se laulu on aina saanut mulle kyynelet silmiin, ihan lapsesta asti. Muistan, että joskus nauhotin kasettinauhurilla mummuni luona tätä kappaletta kasetille ennen äitienpäivää ja mua itketti kamalasti. Muistan myös monet kerrat, kun nuorena lauloin ja soitin tätä laulua pianolla, itketti kamalasti. Mietin sitä, miten ihana ja rakas ja tärkeä ihminen mun äiti on mulle.

Lapsuus, se on korvaamaton.
Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain.
Äidillein vaan laulaa nyt saan,
äideistä parhaimman sain.

Lohdun hän loi, suojan hän soi.
Hellyyttä koin, nyt kiittää sua voin.
Rakkaudestaan voimaa mä saan,
äideistä parhaimman sain.

Hän ymmärtää ja lohduttaa,
laulun tään hän nyt saa.
Kallein hän on, niin korvaamaton,
parhain hän on, äiti mun.

Luotas jos tie kerran mun vie,
suureks’ kun vartun, unhoon jää et.
Muistot nää mieleen jää,
rakkautes tää.
Äideistä parhain sä oot.

Mä toivon, että Emma voi ajatella musta samoin, kun mä mun äidistä. Mun äiti on sellainen, jolle voin puhua oikeastaan asiasta kuin asiasta. Oon aina voinut pyytää apua ja oon sitä saanut. Meillä on ollut mun äidin kanssa monia monia kertoja niin hauskaa, että ollaan naurettu ihan kyyneleet silmissä. Äidille mä oon myös voinut itkeä ja kertoa, jos joku asia pelottaa tai surettaa.

Mä oon saanut mun äidiltä napakoita ja tiukkojakin oppeja (saan niitä edelleen 😉 ). Mä tiedän, että meiän äiti välittää musta ja mun veljestä ihan 110% ja vähän vielä yli. Me voidaan mun veljen kanssa oikeasti tukeutua äitiin koska vaan, vaikka keskellä yötä ja vielä tässä neljänkympin tietämillä.

Kun meiän isä kuoli, meillä tuli vielä läheisempi ja tiiviimpi perhe. Me ollaan yhteydessä päivittäin. Mulla, mun veljellä ja meiän äidillä on oma whatsapp-ryhmä, joka pilisee joka päivä. Siellä kirjotetaan iloista ja suruista ja päivän polttavista puheenaiheista. Laitan sinne kuvia Emmasta ja veli ja äiti omista tärkeistä asioistaan. Me nähdään viikottain ja whatsapp-ryhmän lisäks soitetaan melkein joka päivä.

Joku voisi ajatella, että meillä on ihan hurjan läheiset välit. Mutta meille se on tärkeetä. Mä haluan antaa Emmalle mahdollisuuden siihen, että mä oon läsnä aina kun hän haluaa – nyt ja aina. Haluan opettaa Emmalle, että multa voi aina pyytää apua ja kertoa kaikista asioista kotona. Huolista, murheista ja iloista ja ihanuuksista. Mä haluan, että Emma tietää etten ikinä tuomitse häntä mistään. Voin ehkä kertoa ja antaa niitä tiukkojakin oppeja, mitä itse oon saanut äidiltäni, mutta en tuomitse.

Rakastan sydämeni pohjasta ja teen kaikkeni hänen eteensä.

Ihanaa ja aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille!! Äidit tukee, ymmärtää, auttaa ja rakastaa. Eikö vaan? ❤

Oonko sellainen äiti, mikä luulin olevani?

Raskaana ollessa mietin jo, että minkälainen äiti musta tulee. Mulla oli paljon erilaisia ajatuksia mm. siitä mitä tuun sallimaan lapselleni missäkin ikävaiheessa ja varmaan yks vahvimmista ajatuksista oli se, että musta ei tuu sellaista äitiä, joka ”hurahtaa” siihen äitiyteen. Ei siinä, että se olis jotenkin huono asia, mutta näin mä ajattelin.

Viikonloppuna kun mennä tepasteltiin pitkin kotiseutua koko perheen voimin, mulla jalassa vanhat verkkarit ja naamassa ainoastaan kosteusvoidetta, mietin kuinka paljon on muuttunut siitä mitä ajattelin.

Jotenkin musta tuntuu siltä, että ensimmäinen vuosi äitinä on sellaista tunnemyllerrystä ettei siinä vielä edes ehdi pysähtyä miettimään mitään. Kaikki tapahtuu jotenkin vaan just aina hetkessä ja siihen mitä tapahtuu reagoidaan mahdollisimman nopeasti, ehkä intuitiolla ja osittain tunteella. Ei järjellä tai ainakaan niin, että ”hei tää oli se sellainen juttu, josta olin miettinyt tekeväni näin”.

Me mietittiin Tuukan kanssa molemmat aika tiukastikin ennen Emman syntymää, että meillä ei anneta mitään sokeripitoista kun vasta suurinpiirtein 5v.:nä. Noh, jo 1-vuotissynttäreillä Emma sai maistaa kakkua. Ei tietystikään masuun mennyt kuin varmasti kokonaisuudessaan yksi teelusikallinen, mutta periaate oli jo mennyttä. 😀 Sen jälkeenkin ollaan annettu Emman maistaa suklaata tai pullaa tms. Ei päivittäin, ei viikottain, mutta silloin tällöin.

Mietin raskausaikana myös niin, että laitan joka päivä itseni ”nätiksi”. Ihan sama lähdetäänkö kotoa mihinkään, mutta aion joka päivä laittaa edes vähän aurinkopuuteria ja harjata hiukset nätisti nutturalle. No JEP!!! Tää ajatus meni kumoon jo ensimmäisten viikkojen aikana. Ei todellakaan tullut siinä hormonihöyryissä, väsymyksessä, rakkauden pulputuksessa ja ihan kaikessa muussa mieleen, että hetkinen hetkinen menenpä tästä hieman sutaisemaan aurinkopuuteria nokkaani. 😀 Tätä samaa oon jatkanut ihan tähän päivään asti.

Jos oon kotona koko perheen kanssa, en todellakaan jaksa meikata. En myöskään silloin jos lähdetään koiralenkille tai ruokakauppaan. Sillä ei oo mitään merkitystä oikeasti. 😀 Ja se on oikeastaan tosi hauska huomata.

Sitten kun on työpäivä tai meen tapaamaan jotain kaveria, niin tottakai laitan itteni ”nätiksi”. 🙂

Se ajatus siitä, että en hurahda äitiyteen on kanssa sellainen minkä voi ihan täysin heittää romukoppaan! Mä rakastan olla äiti, mun mielestä se on oikeasti siisteintä ikinä! Mun tekee aina mieli kertoa kaikille, että mä oon äiti ja jos nään jotain vanhoja tuttuja, niin kertoa että mulla on muuten nykyään 1v4kk -ikäinen tyttö.

Tottakai mä tykkään tosi paljon myös siitä, että mulla on mun ”omia juttuja” ja työ. On ihana laittautua välillä oikein kunnolla ja viettää aikaa ystävien kanssa. On ihanaa, että voin vieläkin hullaantua jostain treenijutuista tai ulkonäköön liittyvistä jutuista. Mutta kyllä mä silti eniten tykkään olla äiti. 😀

Sellanen ”leijonaemo” fiilis vahvistuu mun mielestä vaan koko ajan. Vaikka se on ollut Emman syntymästä asti vahva, niin tuntuu että se voi vieläkin kasvaa. Nyt kun Emma on ollut nuhainen ja kuumettakin oli yks päivä, on mulla sellainen tosi suojeleva olo. Haluaisin tehdä ihan kaikki mahdolliset konstit millä toisen olo vois helpottaa. Mua alkoi toissailtana itkettää Emman sängyn ääressä, kun lauloin sille unilaulua. Mua itketti se, että pieni pyöreäposkinen maailman suloisin tyttö hengitti niin raskaasti, kun nenä oli ihan tukossa.

Varmasti nää kaikki jutut on vasta pieni murunen siitä, mitä voin sanoa äitinä olemisesta 10 vuoden kuluttua tai 20 vuoden kuluttua. Mutta jo nyt huomaan olevani erilainen äiti, mitä luulin. 🙂 <3 

Kuva: Ossi Pietiläinen

Lue edellinen postaus: Tiedätkö rintaliivisi oikean koon?