Oonko sellainen äiti, mikä luulin olevani?

Raskaana ollessa mietin jo, että minkälainen äiti musta tulee. Mulla oli paljon erilaisia ajatuksia mm. siitä mitä tuun sallimaan lapselleni missäkin ikävaiheessa ja varmaan yks vahvimmista ajatuksista oli se, että musta ei tuu sellaista äitiä, joka ”hurahtaa” siihen äitiyteen. Ei siinä, että se olis jotenkin huono asia, mutta näin mä ajattelin.

Viikonloppuna kun mennä tepasteltiin pitkin kotiseutua koko perheen voimin, mulla jalassa vanhat verkkarit ja naamassa ainoastaan kosteusvoidetta, mietin kuinka paljon on muuttunut siitä mitä ajattelin.

Jotenkin musta tuntuu siltä, että ensimmäinen vuosi äitinä on sellaista tunnemyllerrystä ettei siinä vielä edes ehdi pysähtyä miettimään mitään. Kaikki tapahtuu jotenkin vaan just aina hetkessä ja siihen mitä tapahtuu reagoidaan mahdollisimman nopeasti, ehkä intuitiolla ja osittain tunteella. Ei järjellä tai ainakaan niin, että ”hei tää oli se sellainen juttu, josta olin miettinyt tekeväni näin”.

Me mietittiin Tuukan kanssa molemmat aika tiukastikin ennen Emman syntymää, että meillä ei anneta mitään sokeripitoista kun vasta suurinpiirtein 5v.:nä. Noh, jo 1-vuotissynttäreillä Emma sai maistaa kakkua. Ei tietystikään masuun mennyt kuin varmasti kokonaisuudessaan yksi teelusikallinen, mutta periaate oli jo mennyttä. 😀 Sen jälkeenkin ollaan annettu Emman maistaa suklaata tai pullaa tms. Ei päivittäin, ei viikottain, mutta silloin tällöin.

Mietin raskausaikana myös niin, että laitan joka päivä itseni ”nätiksi”. Ihan sama lähdetäänkö kotoa mihinkään, mutta aion joka päivä laittaa edes vähän aurinkopuuteria ja harjata hiukset nätisti nutturalle. No JEP!!! Tää ajatus meni kumoon jo ensimmäisten viikkojen aikana. Ei todellakaan tullut siinä hormonihöyryissä, väsymyksessä, rakkauden pulputuksessa ja ihan kaikessa muussa mieleen, että hetkinen hetkinen menenpä tästä hieman sutaisemaan aurinkopuuteria nokkaani. 😀 Tätä samaa oon jatkanut ihan tähän päivään asti.

Jos oon kotona koko perheen kanssa, en todellakaan jaksa meikata. En myöskään silloin jos lähdetään koiralenkille tai ruokakauppaan. Sillä ei oo mitään merkitystä oikeasti. 😀 Ja se on oikeastaan tosi hauska huomata.

Sitten kun on työpäivä tai meen tapaamaan jotain kaveria, niin tottakai laitan itteni ”nätiksi”. 🙂

Se ajatus siitä, että en hurahda äitiyteen on kanssa sellainen minkä voi ihan täysin heittää romukoppaan! Mä rakastan olla äiti, mun mielestä se on oikeasti siisteintä ikinä! Mun tekee aina mieli kertoa kaikille, että mä oon äiti ja jos nään jotain vanhoja tuttuja, niin kertoa että mulla on muuten nykyään 1v4kk -ikäinen tyttö.

Tottakai mä tykkään tosi paljon myös siitä, että mulla on mun ”omia juttuja” ja työ. On ihana laittautua välillä oikein kunnolla ja viettää aikaa ystävien kanssa. On ihanaa, että voin vieläkin hullaantua jostain treenijutuista tai ulkonäköön liittyvistä jutuista. Mutta kyllä mä silti eniten tykkään olla äiti. 😀

Sellanen ”leijonaemo” fiilis vahvistuu mun mielestä vaan koko ajan. Vaikka se on ollut Emman syntymästä asti vahva, niin tuntuu että se voi vieläkin kasvaa. Nyt kun Emma on ollut nuhainen ja kuumettakin oli yks päivä, on mulla sellainen tosi suojeleva olo. Haluaisin tehdä ihan kaikki mahdolliset konstit millä toisen olo vois helpottaa. Mua alkoi toissailtana itkettää Emman sängyn ääressä, kun lauloin sille unilaulua. Mua itketti se, että pieni pyöreäposkinen maailman suloisin tyttö hengitti niin raskaasti, kun nenä oli ihan tukossa.

Varmasti nää kaikki jutut on vasta pieni murunen siitä, mitä voin sanoa äitinä olemisesta 10 vuoden kuluttua tai 20 vuoden kuluttua. Mutta jo nyt huomaan olevani erilainen äiti, mitä luulin. 🙂 <3 

Kuva: Ossi Pietiläinen

Lue edellinen postaus: Tiedätkö rintaliivisi oikean koon?

Päiväkoti alkaa!!

OMG! Käytiin maanantaina tutustumassa Emman päiväkotiin. Ihana, pieni, yksityinen musiikkipäiväkoti. Ihana tunnelma, alle 40 lasta koko päiväkodissa. Emma sai heti kavereita ja hetken sylissä istuskelun jälkeen lähti tallaamaan pitkin leikkihuonetta. 🙂

Emma aloittaa päiväkodin helmikuun lopussa ja on ainakin tän kevään ja alkukesän kolme päivää viikossa siellä. Mä haluan olla vielä pari päivää viikossa kotona Emman kanssa ja myös Emman isovanhemmat haluaa viettää edelleen aikaa Emman kanssa. Eli pehmeä lasku päiväkotimaailmaan.

Mutta voi kauhistus, kun mua alkoi jännittämään!! Merkkasin kalenteriin ylös ensin viikon, jolloin ollaan Tuukan kanssa vuorotellen Emman kanssa tutustumassa joka päivä muutama tunti päiväkotiin, ja sitten päivän jolloin Emma aloittaa siellä ihan itsekseen. Tämän ensimmäisen ”varsinaisen” päiväkotipäivän merkkaaminen kalenteriin tuntui ihan hurjalta!! 😀

Samaan aikaan tuntuu helpottavalta, että päiväkoti alkaa. Tulee säännöllinen rytmi omiin työjuttuihin ja arkeenkin. Mutta samaan aikaan se tuntuu tosi pelottavalta ja isolta askeleelta. Miten mun rakas pieni kullannuppu pärjää siellä päiväkodissa ihan yksin??

Kun kirjoitin tuon viimeisen lauseen, ymmärsin samalla itsekin miten hölmöltä se kuulostaa. Tottakai hän pärjää. Mutta se fiilis siitä, jos tulee pelottava tilanne ja äiti (tai isä) ei ookkaan siinä vieressä, vaan joku vieras ihminen. Tottakai niistä tarhantädeistä tulee tuttuja ajan kanssa, mutta varsinkin ne ekat päivät hurjistuttaa. 🙁 On varmaan tosi vaikea lähteä sieltä pois. Mua alkaa jo nyt itkettää. 😀

Voi pieni rakas! Ihan just vastahan Emma syntyi, nyt yhtäkkiä tyttö on menossa päiväkotiin! Voi luoja.. 😀

Minkälaisia kokemuksia ja tunnelmia teillä on ollut päiväkodin aloituksesta tai alettua?