Ensimmäinen äitienpäivä

Eilen vietettiin lapsettomien lauantaita. Monena vuotena minä olen ollut se, joka olisi voinut viettää tuota päivää. En ole koskaan oikein myöntänyt asiaa, mutta sana lapsettomuus on kaikunut korvissani monta vuotta. Koska meillä on biologinen lapsi, ilman lapsettomuushoitoja alkunsa saanut, en tiedä voiko meitä kutsua lapsettomuudesta kärsineiksi. Mutta kyllä me sitä kuitenkin olimme.

Kuten joskus olen kirjoittanut teille, ennen positiivista raskaustestiä Emmasta, olin jo jollain tapaa hyväksynyt asian ettei meistä ehkä ikinä tule vanhempia. Kaikki sellaiset ajatukset siitä, että olisi ihana leikkiä oman lapsensa kanssa ja viettää aikaa perheenä, katosivat mielestäni kun lasta ei niin vaan alkanut kuulua. Se teki surulliseksi, mutta loppujen lopuksi totuin siihen ajatukseen. Aloin ajatella, että voimme elää onnellisen elämän koirien kanssa ja matkustella jne.. Hakea sisältöä sitten muista jutuista.

Nyt vietän ensimmäistä äitienpäivää. Rakas tyttäremme on reilut 6kk vanha ja hän on ihaninta maailmassa. Tämä kuusi kuukautta on ollut aikamoisen ihmeellistä aikaa. Puolen vuoden aikana olen ollut varmasti väsyneempi kuin ikinä, olen ollut niin huolissani, että on ollut fyysisesti paha olo. Olen itkenyt paljon ja keikkunut jossain jaksamisen ja uupumisen rajoilla monesti.

Silti tämä puoli vuotta on aika, jota en ikinä vaihtaisi pois. Tämän puolen vuoden aikana olen oppinut elämästä niin paljon uutta. Olen kasvanut ihmisenä. Olen rakastanut niin paljon, että en ole tiennyt sellaisen rakastamisen määrän olevan mahdollista. Olen nauranut ja ollut niin super ylpeä pienestä tyttärestämme. Olen miettinyt niinä kaikista väsyneimpinäkin hetkinä, että ihanaa kun huomenna voin taas puuhata Emman kanssa kaikkea kivaa. Olen silmät väsymyksestä viiruina ja kyynel silmässä selannut kännykältä Emman kuvia, kun hän on mennyt jo nukkumaan. Olemme nauraneet Tuukan kanssa ihan vedet silmissä enemmän kuin koskaan.

Tämä kahdeksankiloinen pakkaus on tuonut meidän elämään niin paljon onnea ja rakkautta. Vaikka välillä väsyttää niin paljon, että ajatus ei kulje, silti tämän ihanan tytön nähdessään ei voi olla hymyilemättä. Mikään väsymyksen määrä ei peittoa tätä onnen tunnetta ja rakkautta.

Olen mennyt Emmasta sekaisin, äitiydestä sekaisin. Puoli vuotta sitten olin aivan ymmälläni, kun istuin Kätilöpiston perhehuoneessa pieni tytär sylissämme. Silloin satoi lunta aivan jumalattomasti, ensilumi – joka myöhemmin suli pois. Mutta lunta tuli paljon.

Nelisen kuukautta sitten olin vieläkin ymmälläni, istuin Ilmarinkadulla Töölössä, meidän vanhassa kodissamme. Emma nukkui vaunuissa, koska ei nukahtanut juuri muualle silloin ihan pienenä. Tuukka nukkui makuuhuoneessa koirat vieressään. Katselin pimeään Töölön yöhön ja mietin, että mitenkähän me tästä selvitään. Miten osaan olla äiti, miten tiedän mitä pitää tehdä missäkin tilanteessa. Samaan aikaan sain kuraa niin kovaa niskaani täällä blogin puolella, että meinasin hajota kappaleiksi. Olin ihan tietämätön siitä miten pitäisi olla äiti, halusin vaan parasta tytöllemme. Ihan koko ajan. Halusin sitä luultavasti niin paljon, että olin eksyksissä. Luulin myös, että on olemassa sellaisia äitejä, jotka tekevät kaiken oikein ja sitten niitä, jotka eivät osaa ihan kaikkea.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että jokainen äiti on omanlaisensa. Jokainen äiti tekee parhaansa oman lapsensa eteen. Niin minäkin. Kun itse tietää sen, se riittää. Iloinen, tyytyväinen lapsi on siitä myös aika hyvä mittari. 😉

***

Nyt vietän tätä päivää suuri rakkaus sydämessäni. Minulla on niin hyvä näin. Niin kiitollinen tästä meidän viisihenkisestä perheestämme; rakas pieni prinsessamme Emma, koirat Gere & Pimu ja me Tuukan kanssa. Ei tässä mitään muuta tarvitse. <3

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja koira – & kissaäideille!

Niin onnellinen minä, äiti.

FUCK, musta tulee äiti.

Saan aina sillon tällöin meiliä lukijoiltani. Tykkään todella paljon lukea lukijoideni omia kokemuksia. Uusin meili oli jälleen kerran huippu. Tällä kertaa sain meiliä naiselta, joka kertoi oman elämäntarinansa ihanan rehellisesti.

35-vuotias nainen lähestyi minua ja kertoi meilissään mm. näin: Kun katsoin positiivista raskaustestiä, taisi päästä suustani ensimmäiseksi: FUCK! Tiesin menettäväni sen hetkisen elämäntapani. Minua v*tutti pyhä äitiys ja kaikki siihen viittaava. En tiennyt raskaana olemisesta, synnytyksestä tai äitiydestä mitään, enkä halunutkaan tietää. Tässä vaiheessa sinä tulit kuvioon. Törmäsin jotain kautta blogiisi, ehkä loppukesästä 2016. Olit vielä silloin raskaana. Sun kirjoitukset olivat ainoita raskauteen liittyviä tekstejä, joita pystyin lukemaan. Pidin sun tavasta ajatella tulevaa. Jännitin Emman syntymää ja sitten synnytyksen jälkeen hiukan ihmettelin, miten säkin kuitenkin ”hurahdit” siihen äitiyteen. Että niinkö siinä kuitenkin käy.

Minua hymyilytti kovasti koko tämän sähköpostin lukemisen ajan. Siinä oli nimittäin todella paljon samoja ajatuksia, joita rehellisesti sanottuna minäkin kävin läpi silloin ihan raskauden alkumetreillä.

Olen joskus kertonutkin etten ole oikeastaan ikinä tuntenut suurta vauvakuumetta. Joskus naimisiinmenomme jälkeen ajattelin, että lapsi olisi ihana juttu. Silloin tunsin jonkinlaista vauvakuumetta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten päädyimme koiralapseen. Elelimme tyytyyväisinä Geren ja myöhemmin myös Pimun kanssa. Teimme paljon töitä ja nautimme molemmat elämästämme koiravanhempina, pariskuntana ja yrittäjinä. Muutimme Haagasta Etu-Töölöön, asuimme ihan keskustan kupeessa ja ravasimme kuntosaleilla, pr-tilaisuuksissa, lounastreffeillä ja kaikenlaisissa jutuissa. Kaikki oli päällisinpuolin upeasti. Kuitenkin sisälläni oli jonkinlainen aukko ja tiesin sen aukon johtuvan siitä, että meillä ei ollut lasta. Tiesin myös, että Tuukka halusi todella kovasti isäksi. Sitten kun tein jonkinlaisena yllättyksenä positiivisen raskaustestin oli yhtä aikaa onnellinen ja pelottava olo.

Oikeasti pelkäsin sitä faktaa, että tämä minun tämänhetkinen elämäntyylini tulee katoamaan. Mietin myös kovasti onko minusta äidiksi, onko minusta kantamaan vastuu niin suuresta asiasta. Mietin minkälainen äiti minusta tulee, että ei varmasti ainakaan sitä sellaista ”pyhää äitiä”, oikein äityliä. Vannoin kovaan ääneen, että minä en muutu. Ettei vauva tule muuttamaan minua persoonana, eikä minun elämäntyyliäni.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Se on uskomatonta miten Emman synnyttyä oikeasti minustakin syntyi äiti. En ole tietystikään muuttunut täysin erilaiseksi ihmiseksi, eikä se minun oma persoonani ole mihinkään kadonnut. Mutta olen kuitenkin muuttunut jollain tapaa. Koen olevani mm. arvoiltani pehmeämpi.

Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan on oikeasti yllättävä asia. Siis toki olen tajunnut aina sen, että jokainen äiti ja isä tuntee omaa lastaan kohtaan suurta rakkautta. Mutta minun on myönnettävä, että se tunne on potenssiin sata, mitä olin koskaan ajatellut. On todellakin hetkiä, kun olen hyvin tyytyväinen, että Emma nukkuu päikkäreitä tai kun lähden käymään ystävän kanssa jossain kahdestaan. Mutta aina, ihan joka ikinen kerta, vaikka kuinka väsyneenä tai huonotuulisena otan Emman syliin tai näen hänen hymynsä, tuntuu rinnassa ja koko kropassa kuin jokin rakkausaalto huokuisi koko vartalon läpi.

Tänään täytin erästä blogibarometria, jossa kysyttiin blogin kategoriaa. Päädyin hetken pohdiskelun jälkeen vastaamaan perhe, vaikka vielä vuosi sitten olisin vastannut treeni. Vaikka reilu vuosi sitten raskaustestin tehdessäni ajatukset pomppivat myös suuntaan ”Fuck, musta tulee äiti”, niin voin sanoa etten oikeasti tiedä tällä hetkellä parempaa asiaa, kuin olla äiti. En tiedä tällä hetkellä ihanempaa tunnetta, kuin se tunne kun Emma on sylissäni. Odotan aamuja, kun Emma herää ja on ihan kuin aurinko. Niin innoissaan pieni ihminen heti herättyään.

Ja silti, minä olen edelleenkin se sama Monna; personal trainer, (vaikkakin äitiyslomalla), rakastan treenaamista ja odotan niin kovasti jo akrobatiatreenejä! Edelleenkin tykkään laittautua, näyttää hyvältä, käydä ystävien kanssa lounaalla, ravata pr-tilaisuuksissa, olla koirien kanssa, tehdä juttuja mieheni kanssa, lähteä joskus viihteelle. Pelko äitiydestä ja siitä, miten vauva tulee muuttamaan elämän oli turhaa. Vaikka todellakin voi sanoa, että oikeastaan koko elämä muuttui, on silti älyttömän moni asia ihan samanlaista kuin ennenkin. Ja roimasti enemmän! <3

***

Onko siellä lukijoissa muita, joita äitiys olisi pelottanut? Tai se, miten se tulee muuttamaan elämää? Pitikö pelot paikkansa vai yllättikö äitiys ihanuudellaan?