Äidin tyttö

Meidän pieni kesätyttö on nyt ollut muutaman viikon sitä mieltä, että äiti on ykkönen.

Tämäkin on tosiaan vaihe, joka menee ohi. Ja uskon tämän liittyvän siihen, että pienokaiset ymmärtävät olevansa omia yksilöitään, eikä äidin kanssa samaa tyyppiä. <3 Emma, joka ei koskaan ole ollut mikään sylivauva, haluaisi nyt koko ajan olla minun sylissäni. Tai ainakin hyvin lähellä minua.

Olen vähän haaveillut sellaisesta, että istuskelisin Emman kanssa sohvalla pitkät pätkät sylikkäin ja saisin vain pitää häntä sylissä lähelläni. Mutta Emma on aina halunnut vaan mennä ja touhottaa. 😀 Leikkiä, tutkia ja opetella ryömimistä tai konttaamista. Nyt ihan muutaman päivän ajan, hän on halunnut olla sylissä pidempään. Se on kyllä aikamoisen mukavaa. On ihana pitää pientä lämmintä pakkausta sylissä, se on oikeasti jotenkin todella rauhoittavaa ja ihanaa.

Mutta toisaalta se, että Emma itkeskelee minun perääni aina kun häviän nurkan taakse esim. keittiöön, tekee vähän haasteita tähän arkeen.. 😉 Ei tietystikään mitään suuria haasteita, mutta vaikkapa ihan veskissä tai suihkussa käynti voi aiheuttaa itkukohtauksen. Vaikka iskä olisi ihan vieressä. <3

Onneksi kuitenkin Emma viihtyy myös iskän kanssa. <3 Vaikka minun mielestäni onkin hellyttävää ja ihanaa, kun Emma oikein painautuu kaulaani vasten ja puristaa kovasti, niin silti on myös ihanaa katsoa kun hän naureskelee Tuukan kanssa ja viihtyy niin kovin myös hänen seurassaan.

Me kesätytöt painelemme nyt Tuukan ja koirien kanssa kohti Turun saaristoa ja lähdemme viettämään juhannusta. <3

Oikein ihanaa, lämmintä ja aurinkoista juhannusta kaikille!! Ja lämpö + aurinko voi tulla sitten sisältäpäin jos ei taivaalta. 😉

ps. Muistakaa, että se joka ottaa ei mene vesille! <3

Töihinpaluu edessä.

Ihan ristiriitaiset fiilikset. Parin kuukauden päästä loppuu äitiyslomani ja palaan töihin.

Olen ollut jo kahdeksan kuukautta äitiyslomalla, koska olin jo koko lokakuun virallisesti. Elokuussa koittaa aika, kun tuet loppuvat ja ihan oikeasti pitäisi ajatella, että mistä sitä elantoaan siitä eteenpäin hankkii. Minä en ainakaan pärjää pelkällä kotihoidontuella, vaan on tehtävä ihan oikeita töitä.

Tavallaan on ihana ajatella, että ns. normaali arki alkaa. Että saa tehdä töitä ja sitten nauttia vapaa-ajasta Emman ja perheen kanssa töiden ulkopuolella. Olen tämän äitiysloman aikana käynyt vetämässä treeniryhmän treenejä silloin tällöin ja auttanut Tuukkaa CitySurvivorsissa. Mitään palkkaa itselleni en ole kuitenkaan nostanut, koska äitiystuki on pyörinyt. Joten tavallaan se, että voi ihan luvan kanssa palata töihin, on jollain tapaa jopa vapauttavaa.

Kuitenkin se, että kotiäitiys loppuu jo nyt on tylsää. Nyt kun Emma touhuaa jo kovasti kaikkea ja oppii koko ajan uusia juttuja, on tylsää olla itse töissä kun pieni puuhaa omiaan sitten hoidossa. Olisihan se ihanaa, jos voisi vain olla kotona ja käydä lounailla äitiystävien kanssa ja hengailla. Puuhata Emman kanssa kaikenlaista, ilman aikatauluja.

Muutenkin olen huomannut, että aikataulut stressaa minua ihan kamalan paljon. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua ahdistaa jos joka päivä on joku aikataulu. Vaikka ne kalenterissa olevat jutut olisivat kuinka ihania, on kellon ja kalenterin orjana eläminen jotenkin todella ahdistavaa.

Se on vähän ristiriitaista, koska sitten toisaalta olen sellainen ihminen joka tarvitsee niitä joitakin aikatauluja.
Meillä on käynnistynyt kirjaprojekti, koko projekti kestää yhteensä vajaan vuoden. Ensi keväänä kirja on kaupoissa. Jos kirjaan liittyvissä jutuissa ei olisi mitään deadlinejä, ei tulisi hommia tehtyä. Minä nimittäin olen sellainen, että teen hommat vasta viimeisenä päivänä. 😀 Useimmiten. Varaan kyllä aikaa sille viimeiselle päivälle, enkä tee hutiloiden. Mutta jos aikatauluja ei olisi, en saisi ehkä mitään aikaiseksi.

Tiedättekö? Tavallaan aikataulut ja kalenteri ahdistaa, mutta toisaalta niistä on suuri hyöty. Tämän saman syyn vuoksi töihinpaluu on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.

Minä jos joku tarvitsisin jonkinlaista koulutusta ajanhallintaan liittyen. 😉 Jotenkin jopa tuntuu, että ihan kuin olisin häslännyt koko äitiyslomani läpi. Että nyt kun se on loppumassa, tuleekin sellainen apua-fiilis! Miten tämä jo nyt loppuu, enhän minä ole ehtinyt nauttia siitä vielä yhtään?!

Ensi viikolla on juhannus ja siitä me jäämme lomalle kahdeksi viikoksi. Olen pistänyt kalenterin ”kiinni” siksi aikaa. Ja niin julmalta kuin se ehkä kuulostaa, en halua nähdä sinä aikana ketään muuta kuin oman perheeni. Niin ihania kuin kaikki ystäväni ovatkin, haluan viettää aikaa vain perheen kesken. Haluan pistää kännykän kiinni ja blogia varten teen valmiiksi muutaman postauksen, että saan laittaa myös blogin kiinni hetkeksi. Haluan istua meren rannalla Emma sylissäni ja ihmetellä merta. Ilman, että on yhtään aikataulua mielessä tai kiire mihinkään.

Sillä syksyllä ei tahti ainakaan hidastu.

Onneksi Emmaa ei vielä kuitenkaan täydy laittaa päiväkotiin. Tai siis eihän päiväkodissa ole mitään vikana ja monilla vanhemmilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Mutta koska meillä on ihana äitini, joka on luvannut olla elokuusta alkaen Emman kanssa yhden päivän viikossa (ja tarvittaessa enemmän), on töihinpaluu mahdollista järjestää nyt ilman päiväkotia. Myös se, että voimme Tuukan kanssa vuorotella työhommissa on suuri juttu. Katsomme toistemme kalenterit aina läpi, ennen kuin sovimme asiakastapaamisia.

***

Miltä muista äideistä tuntuu töihinpaluu?