Rakkaus kasvaa.

Kätilöopistolla 6.marraskuuta, noin puolen päivän tienoilla sain Emman ensimmäisen kerran syliini. Olin hämilläni. En alkanut itkemään onnesta, mutta koin jotain todella ihmeellistä tunnetta. Tämä pieni mytty tässä sylissäni on meidän lapsemme. Tämä samanlainen tunne pysyi ensimmäisen vuorokauden. En itkenyt vauvan vieressä, että kuinka maailmani täyttyi nyt niin rakkaudella, mitä en ikinä ole ennen tuntenut. Olin onnellinen, mutta en pakahtunut rakkaudesta. Tämä hämmensi, mutta toisaalta olin myös kuullut samantapaisia tunteita äitiystäviltäni.

Emman ollessa päivän ikäinen tapahtui minussa jotain. Tuukka sanoi, että sen huomasi konkreettisesti. Minusta tuli yön aikana äiti. Se tapahtui jotenkin todella käsinkosketeltavasti ja mieleenpainuvasti. Emma itki ensimmäisen vuorokauden aikana paljon, niin moni vauva tekee. Uusi ihmeellinen ja suuri maailma, ei enää lämmin, turvallinen äidin masu, jossa elellä. Olin jotenkin hämilläni, en tiennyt yhtään miten pitäisi näin pienen vauvan kanssa toimia. Yritin pitää sylissä ja rauhotella, yritin imettää ja siinä onnistuinkin, vaikka se kovasti sattuikin. Emman itku sai minut jotenkin tolaltani ja olin oikeasti vähän peloissani jopa.

Sitten jostain se äidin viitta laskeutui ylleni. Tämä voi kuulostaa jonkun korviin ihan sekoboltsimeiningiltä, mutta niin minä sen koin.

Tuukka oli saanut unen päästä kiinni edes hetkeksi, Emma heräsi ja minä otin hänet syliini. Menin istumaan nojatuoliin perhehuoneen nurkassa, en laittanut valoja päälle. Annoin Emmalle tissin suuhun ja hän söi. Istuin siinä tuolissa monta tuntia, katsoin pimeään yöhön, lunta santoi hiljalleen. Tuukka sai nukkua ja minä pidin huolta pienestä rakkaastamme. Silloin koin sen pakahtumisen tunteen, kyyneleet valuivat poskilleni. Pieni, ihan avuton ja mistään tietämätön rakas tyttömme makasi silmät kiinni sylissäni ja söi. Silloin jotenkin konkreettisesti tuli se tunne, että tämä on minun tyttöni, minun on pidettävä siitä huolta.

Siitä hetkestä lähtien rakkaus Emmaa kohtaan on vain kasvanut päivä päivältä ja viikko viikolta.

Kun Emma oli noin kuuden viikon ikäinen, annoimme hänet hoitoon hänen kummitädilleen. Emma pärjäsi siellä aivan loistavasti, niin kuin me tiesimmekin. Luotimme niin kummitätiin, kuin pieneen tyttäreemmekin. Ei hänellä olisi siellä mitään hätää. Saimme itse hengähtää hetken ja voi mikä ikävä olikaan, kun haimme Emman hoidosta.

Olin kuullut, että vanhempien on hyvä totutella viemään lasta hoitoon edes pieniksi hetkiksi jo pikkuvauva-aikana. Tällöin se hoitoon vieminen ei tuntuisi sitten ihan kamalalta joskus myöhemmin. Että sekä vanhemmat että lapsi tottuisi siihen, että on vanhempien lisäksi muutama muu tärkeä ja luotettava ihminen, jotka voi pitää huolta ja hoitaa.

Nyt huomaan, että mitä vanhemmaksi Emma tulee – sen vaikeampi on häntä viedä hoitoon. Jotenkin se, kun vauvalla alkaa itsellään olemaan koko ajan enemmän älliä, vaikuttaa tähän. Jo kotona ollessa Emma huomaa nykyään sen, jos hän jää hetkeksi yksin vaikkapa olohuoneeseen. Siis siksi aikaa, kun käyn vaikkapa hakemassa lasin vettä keittiöstä. Hän havannoi niin paljon enemmän ja toki tunnistaa äidin ja isän niin hyvin. Sitten se ajatus, että hänet veisi nyt vaikkapa yökylään, tuntuu ihan todella paljon vaikeammalta.

Emma myös tällä hetkellä selkeästi kaipaa isää ja äitiä enemmän. Hän ei varsinaisesti vierasta ketään tuttua. Ainakaan silloin, kun on äiti tai isä näköpiirissä. Hän myös helposti ja aika varmasti hymyilee ja naureskelee täällä kotona enon tai mummun sylissä. Mutta jos olemmekin hänelle vieraassa paikassa, on äidin tai isän syli se turvallisin.

Olen alkanut tajuamaan, että ei se menekään niin, että kun vauva kasvaa – on hänet helpompi jättää hoitoon. Samalla on alkanut ihan vähän myös mietityttämään Emman päivähoitoon laittaminen. Olen super onnellinen siitä, että olemme Tuukan kanssa yrittäjiä ja siten saamme sumplittua aikataulujamme töiden saralla niin paljon, että ei ainakaan kovin pian tarvitse Emmalle päiväkotipaikkaa hakea. Myös se, että Emman isovanhemmat ovat kaikki jo eläkkeellä auttaa. Olemmekin vähän suunnitelleet jo syksyä hoitamisen kannalta, kun palaan töihin.

Mielellämme emme laittaisi Emmaa päiväkotiin vielä alle vuoden ikäisenä, koska meillä on mahdollisuus sumplia työaikojamme niin ettei pidä. Ymmärrän vasta nyt miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden on tavallaan ”pakko” laittaa lapsi hoitoon alle vuoden ikäisenä, kun äitiysloma loppuu. Kaikilla kun ei taloudellisesti ole varaa jäädä pienillä tuilla kotiin. Ja toisaalta kyllähän sitä alkaa töitäkin jo kaipailemaan siinä vuoden paikkeilla moni äiti. Kuten minäkin. Joka tapauksessa, se että pieni lapsi jääkin ulkopuolisen hoitoon, ryhmään jossa on monta muutakin pientä – tuntuu ainakin tällä hetkellä pelottavalta.

Olen ihan varma, että kun tämä pieni hurmuri tästä vain kasvaa ja kehittyy niin tekee myös koko ajan rakkauden määrä. Voiko se kasvaa loputtomiin? 😀

Varmsti tulee myös niitä hetkiä, kun rakkaus ei juuri ainakaan sillä hetkellä kasva ihan niin kovaa.. 😉 Mutta nehän kuuluu elämään, ihan jokaisen meistä.

***

Ystäväni kysyi minulta yksi päivä, että minkälainen lapsi Emma on. Mietin hetken, että miten siihen vastaan. Sanoin sitten, että Emma on temperamenttinen pikku tyttö, luonnetta löytyy jo nyt. Näen hänessä minun ja Tuukan omapäisyyttä. Hän on erittäin veikeä ja oikeasti kovin hymyilevä ja iloinen pieni ihminen. Hän on todella tarkkaavainen ja rakastaa tutkia maailmaa. Hän ei tykkää olla sylissä niin, että vatsa on vatsaa vasten, (paitsi jos kovasti väsyttää) hän tykkää aina olla kasvot sinne päin mihin on matka. Hän on utelias luonne. Hänellä on paljon energiaa ja hän touhuaa menemään päivän aikana niin paljon, että parin tunnin välein on otettava pikku torkut.

Hän on rakkaista rakkain ja ihan oma persoonansa jo.

***

Onko siellä muita, joilla rakkaus vain kasvaa viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä?

Ihanaa pääsiäistä kaikille! <3

FUCK, musta tulee äiti.

Saan aina sillon tällöin meiliä lukijoiltani. Tykkään todella paljon lukea lukijoideni omia kokemuksia. Uusin meili oli jälleen kerran huippu. Tällä kertaa sain meiliä naiselta, joka kertoi oman elämäntarinansa ihanan rehellisesti.

35-vuotias nainen lähestyi minua ja kertoi meilissään mm. näin: Kun katsoin positiivista raskaustestiä, taisi päästä suustani ensimmäiseksi: FUCK! Tiesin menettäväni sen hetkisen elämäntapani. Minua v*tutti pyhä äitiys ja kaikki siihen viittaava. En tiennyt raskaana olemisesta, synnytyksestä tai äitiydestä mitään, enkä halunutkaan tietää. Tässä vaiheessa sinä tulit kuvioon. Törmäsin jotain kautta blogiisi, ehkä loppukesästä 2016. Olit vielä silloin raskaana. Sun kirjoitukset olivat ainoita raskauteen liittyviä tekstejä, joita pystyin lukemaan. Pidin sun tavasta ajatella tulevaa. Jännitin Emman syntymää ja sitten synnytyksen jälkeen hiukan ihmettelin, miten säkin kuitenkin ”hurahdit” siihen äitiyteen. Että niinkö siinä kuitenkin käy.

Minua hymyilytti kovasti koko tämän sähköpostin lukemisen ajan. Siinä oli nimittäin todella paljon samoja ajatuksia, joita rehellisesti sanottuna minäkin kävin läpi silloin ihan raskauden alkumetreillä.

Olen joskus kertonutkin etten ole oikeastaan ikinä tuntenut suurta vauvakuumetta. Joskus naimisiinmenomme jälkeen ajattelin, että lapsi olisi ihana juttu. Silloin tunsin jonkinlaista vauvakuumetta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten päädyimme koiralapseen. Elelimme tyytyyväisinä Geren ja myöhemmin myös Pimun kanssa. Teimme paljon töitä ja nautimme molemmat elämästämme koiravanhempina, pariskuntana ja yrittäjinä. Muutimme Haagasta Etu-Töölöön, asuimme ihan keskustan kupeessa ja ravasimme kuntosaleilla, pr-tilaisuuksissa, lounastreffeillä ja kaikenlaisissa jutuissa. Kaikki oli päällisinpuolin upeasti. Kuitenkin sisälläni oli jonkinlainen aukko ja tiesin sen aukon johtuvan siitä, että meillä ei ollut lasta. Tiesin myös, että Tuukka halusi todella kovasti isäksi. Sitten kun tein jonkinlaisena yllättyksenä positiivisen raskaustestin oli yhtä aikaa onnellinen ja pelottava olo.

Oikeasti pelkäsin sitä faktaa, että tämä minun tämänhetkinen elämäntyylini tulee katoamaan. Mietin myös kovasti onko minusta äidiksi, onko minusta kantamaan vastuu niin suuresta asiasta. Mietin minkälainen äiti minusta tulee, että ei varmasti ainakaan sitä sellaista ”pyhää äitiä”, oikein äityliä. Vannoin kovaan ääneen, että minä en muutu. Ettei vauva tule muuttamaan minua persoonana, eikä minun elämäntyyliäni.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Se on uskomatonta miten Emman synnyttyä oikeasti minustakin syntyi äiti. En ole tietystikään muuttunut täysin erilaiseksi ihmiseksi, eikä se minun oma persoonani ole mihinkään kadonnut. Mutta olen kuitenkin muuttunut jollain tapaa. Koen olevani mm. arvoiltani pehmeämpi.

Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan on oikeasti yllättävä asia. Siis toki olen tajunnut aina sen, että jokainen äiti ja isä tuntee omaa lastaan kohtaan suurta rakkautta. Mutta minun on myönnettävä, että se tunne on potenssiin sata, mitä olin koskaan ajatellut. On todellakin hetkiä, kun olen hyvin tyytyväinen, että Emma nukkuu päikkäreitä tai kun lähden käymään ystävän kanssa jossain kahdestaan. Mutta aina, ihan joka ikinen kerta, vaikka kuinka väsyneenä tai huonotuulisena otan Emman syliin tai näen hänen hymynsä, tuntuu rinnassa ja koko kropassa kuin jokin rakkausaalto huokuisi koko vartalon läpi.

Tänään täytin erästä blogibarometria, jossa kysyttiin blogin kategoriaa. Päädyin hetken pohdiskelun jälkeen vastaamaan perhe, vaikka vielä vuosi sitten olisin vastannut treeni. Vaikka reilu vuosi sitten raskaustestin tehdessäni ajatukset pomppivat myös suuntaan ”Fuck, musta tulee äiti”, niin voin sanoa etten oikeasti tiedä tällä hetkellä parempaa asiaa, kuin olla äiti. En tiedä tällä hetkellä ihanempaa tunnetta, kuin se tunne kun Emma on sylissäni. Odotan aamuja, kun Emma herää ja on ihan kuin aurinko. Niin innoissaan pieni ihminen heti herättyään.

Ja silti, minä olen edelleenkin se sama Monna; personal trainer, (vaikkakin äitiyslomalla), rakastan treenaamista ja odotan niin kovasti jo akrobatiatreenejä! Edelleenkin tykkään laittautua, näyttää hyvältä, käydä ystävien kanssa lounaalla, ravata pr-tilaisuuksissa, olla koirien kanssa, tehdä juttuja mieheni kanssa, lähteä joskus viihteelle. Pelko äitiydestä ja siitä, miten vauva tulee muuttamaan elämän oli turhaa. Vaikka todellakin voi sanoa, että oikeastaan koko elämä muuttui, on silti älyttömän moni asia ihan samanlaista kuin ennenkin. Ja roimasti enemmän! <3

***

Onko siellä lukijoissa muita, joita äitiys olisi pelottanut? Tai se, miten se tulee muuttamaan elämää? Pitikö pelot paikkansa vai yllättikö äitiys ihanuudellaan?