Kuka on sun elämäs tärkein ihminen?

Ootteko miettineet tätä kysymystä? Mitä vastaatte? Helposti sitä lähtis miettimään omaa lasta, omaa kumppania, omaa siskoa tai veljeä, omia vanhempiaan tai jotain ystävää? Eikö vaan? Mutta mitä jos vastaus oliskin SINÄ ITSE!

Se ei oo mitenkään hölmösti sanottu, että sun elämän tärkein ihminen oot just sä ite! Se ei oo edes itsekästä. Koska! Jos sä et oo kunnossa, ethän sä pysty olemaan hyvä äiti, kumppani, ystävä, työntekijä.. tai yhtään mitään.

Mä oon oppinut tän asian vasta ihan lähiaikoina. Oikeastaan suurin opettaja mulle tähän on ollut Emma, meiän pieni 1,5-vuotias tytär. 🙂 Mä oon miettinyt tätä asiaa ensin sitä kautta, että mitä jos mulle tapahtuis jotain ja Emma menettäis äitinsä. Oon sen vuoksi esim. päättänyt käydä lääkärissä jos jokin asia mietityttää tai vaikka tarkastamassa silloin tällöin ihan yleisen perusterveyden.

Kuten mä oon aiemminkin useasti kertonut, mun hyvinvoinnille on tärkeetä saada niitä omia hetkiä säännöllisesti. Ihan vaan yksinään ja myös ystävien kanssa. Mua joskus harmittaa, kun mä pidän mun kalenterista niin tiukasti kiinni. Mietin välillä, että hitsi vieköön pitäiskö sittenkin sopia tuohon väliin treffit ystävän kanssa tai tuohon väliin palaveri tai jokin tapaaminen. Mulle tulee jopa huono omatunto, jos en pysty aina vastaamaan kaikille ystäville JOO HETI VAIKKA HUOMENNA, kun yritetään sopia tapaamista.

Mutta silti mä oon päättänyt, että mun on pakko pitää siitä kiinni etten änge kalenteria ihan tupaten täyteen. Muuten mä en jaksa. En jaksa nauttia niistä hyvistä ystävistä, enkä saa irti niistä palavereista tai tapaamisista. Sitä paitsi ennen kaikkea, mä haluan iltaisin olla kotona kun Emma tulee päiväkodista. Mulle illat on sellaista tärkeää Emma-aikaa. Toki kerran viikossa käyn vetämässä treeniryhmän treenit ja silloin tällöin (n. kerran kuussa) saatan nähdä ystäviä arki-iltanakin.

Mä voin henkisesti huonosti, jos mulla on kalenteri ihan täynnä enkä saa mielestäni tarpeeksi aikaa Emman kanssa. Sen takia, mun on pakko sanoa välillä niin ystävillekin kuin yhteistyökumppaneillekin, että nyt ei valitettavasti sovi – sopisko vaikka parin viikon päästä? Me ollaan esim. mun ystävien Hillan ja Lauran kanssa aina sovittu varmaan reilu kuukausi ennen tapaamista jo aika kalenteriin, kaikilla pienet taaperot ja paljon muitakin juttuja – sit tietää aina, että sinne kuukauden päähän kun sopii, ni varmasti löytyy kaikilta tilaa ja rauhaa kalenterista.

Jos mun hyvinvointiin kuuluu oma aika ja itsestä huolehtiminen lääkärissä käymällä, jos jossain kolottaa, niin siihen kuuluu myös treeni ja hyvä ruoka. Mua harmittaa, että mä en oo päässyt jotenkin siihen treenimoodiin nyt oikeastaan ollenkaan tän 1,5 vuoden aikana. Nyt mulla on ollut pari viikkoa sellainen aito kaipuu kuntosalille ja into liikkumaan. Se on ihana tunne, koska sitä ei oo tässä näkynyt. Mä tiedän, että pitääkseni itsestäni huolta mun täytyy päästä myös treenaamaan.

Kun nää kaikki asiat on kunnossa, mä oon kunnossa. Silloin mä pystyn olemaan 100% hyvä äiti ja kumppani ja ystävä ja työntekijä. Jos mä spontaanisti vastaan kysymykseen, että kuka on sun elämäs tärkein ihminen, mä vastaan Emma. Ihan ykkösellä ja suoraan sydämestä. Mutta kuitenkin se on niin, että on pakko opetella pitämään itseään siellä tärkeimpänä – jotta voi olla sille maailman rakkaimmalle pienelle ihmiselle paras mahdollinen versio. Eikö vaan?

Eihän nää asiat oo mitään mustavalkoisia. Enkä mä oikeesti voi rehellisesti sanoa, että vastaisin rinta rottingilla aina olevani itse elämäni tärkein ihminen. Se nimittäin oikeesti kuulostaa jotenkin itsekkäältä. Kyllä mä sanon, että mulle tärkeimpiä on Emma, Tuukka, mun äiti ja veli ja koko perhe. Mutta kyllä te tajuatte pointin. Vai mitä? 😀

Ootteko ite miettineet koskaan tällaisia?

Suurinta rakkautta ja syvimpiä vesiä.

Se on hullua, kuinka voi hermot meinata täysin prakata yhdessä hetkessä ja sitten jo heti perään toisessa hetkessä katsoo sitä pientä rakasta lastaan niin suurella rakkaudella, että meinaa pakahtua. Sitä pientä, jonka eteen tekis kaiken.

On oikeestaan vaan yks asia, jonka suhteen mulla meinaa loppua järki melkein joka ilta tällä hetkellä. Nukkumaanmeno ja se venkoilun määrä on jotain käsittämätöntä, vaikka pientä väsyttää jo ihan selkeästi. Silmiä hän ei sulje, vaikka on jo niin poikki ettei jaksa edes kieppua. Sitten kun antaa periksi ja sulkee silmät, tulee uni alle minuutussa.

Tää alkoi joskus kuukausi sitten, jo ennen juniorisänkyyn siirtymistä. Eli sitä ei voi syyttää. 😉 Juttelin tästä asiasta myös muiden Emman ikäisten äitien kanssa ja moni sanoi samanlaisen temppuilun olevan käynnissä aina iltaisin ja päikkärinukutuksen aikana.

On kuitenkin tärkeetä mun mielestä tiedostaa, että se ei oo epäinhimillistä, harvinaista tai huonon vanhemmuuden merkki, jos välillä meinaa hermo pettää. Mä ainakin oon oppinut tässä reilussa puolessatoista vuodessa, että kaikenlaisia tunteita ja tuntemuksia liittyy vanhemmuuteen.

Mun ystävä kirjoitti instagramiin yhteen mun kuvaan näin: Muistan muutaman kerran poistuneeni pihalle huutamaan helvettiä ja itkemään, kun kaikki illat oli niin perseestä ja mies koulussa tai töissä… mietin silloin, että en ihmettele yhtään niitä vanhempia jotka eivät vaan jaksa. Mutta sitten kun sen lapsen huoneen oven avaa ja siellä on maailman ihanin pieni tyyppi unessa, tekisi vain mieli herättää se ja kertoa kuinka paljon rakastan. Tää kuvaa tosi hyvin sitä tunnetta, mitä mäkin monena iltana oon tuntenut.

Mun on monena iltana tehnyt mieli huutaa helvettiä ja potkia seinää. Itku on kyllä tullut, mutta en oo potkinut enkä huutanut helvettiä. Mutta se tunne on ollut niin läsnä. Turhautuminen ja väsymys. Vaikka sen tiedostaakin, että ei lapsi tarkoituksella tai tahallaan (ainakaan vielä tässä vajaan kahden vuoden iässä) oo nukkumatta. Silti kun toista tuntia silittelee, laulaa Nukkumattia ja laittaa uudestaan ja uudestaan makuulle ja antaa hyvän yön pusun – meinaa kertakaikkiaan voimat loppua.

100 yötä kesään – blogin Emma kirjoitti tosi hyvän postauksen ”Ehkä sekoan, tai sitten sekoan onnesta.” Siinä käsiteltiin itse asiassa tosi paljon tätä samaa asiaa. Sitä, kuinka äitinä rakastaa maasta taivaisiin sitä omaa lastaan, mutta niinä hetkinä, illalla siinä sängyn vieressä istuessa ja itkiessä kun pieni ei rauhoitu millään – tuntuu siltä, että haluaa muuttaa kuukaudeksi johonkin kauas. Ne tunteet on ihan tosia ja siinä sapen kiehuessa ja kyynelten vieriessä poskia pitkin tulee mietittyä yhtä jos toista. Se on niin tajuttoman ristiriitaista, kuinka sitten minuutin kuluttua sen rakkaan pienokaisen nukahdettua nämä turhautumisen tunteet häipyy mielestä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitten sitä hiipii alakertaan ja hetken kuluttua selaakin jo kännykästä sen pienokaisen kuvia ja hymy leviää naamalle ja sydämeen, kuinka rakas toinen voikaan olla!!

Maasta taivaisiin ja sieltä takas! ❤ Vaikka välillä hermo meinaakin pettää. 😉

***