Suhde omaan äitiin ja anoppiin.

1980

Moni sanoo, että suhde omaan äitiin muuttuu äidiksi tulon myötä. Moni tulee läheisemmäksi oman äidin kanssa, varsinkin heti ensimmäisen lapsen synnyttyä. Omalta äidiltä on helppo kysyä neuvoa, kun ei vielä tiedä itse yhtään mitään äitiydestä.

Mä oon aina ollut läheinen mun äidin kanssa. Kun mun isä ja äiti erosi, olin vähän aikaa ”vihainen” mun äidille, mutta sitä kesti ehkä viikon. 😀 Mä en oo koskaan ollut mitenkään kauhean uhmakas omaa äitiä (tai isää) kohtaan, en oo esim. koskaan haistatellut heille tai haukkunut heitä. Puhuttiin kesällä ystävien kanssa, että kaikki varmaan häpeää omia vanhempiaan jossain vaiheessa nuoruutta – mutta mä en oo hävennyt.

Meiän isän kuoltua, mun ja mun veljen suhde meiän äitiin läheni entisestään. Siitä omasta elossa olevasta vanhemmastaan halus pitää vielä kovemmin kiinni. Oon joskus miettinyt, että sitten joskus kun aika jättää mun äidistä, tulee se olemaan tosi kova paikka mulle.

Emman myötä mun suhde äitiini on jotenkin jännästi rentoutunut. Se on hassua sanoa, koska meillä on aina ollut tosi avoimet ja rennot välit. Mutta silti jotenkin meiän välinen suhde on nyt vielä mutkattomampi. Mun äiti on ollut mun tukena äitiydessä ihan alusta asti, imetykseen liittyvissä asioissa ja vaikka missä. Oon monta kertaa kysynyt äidiltä, että miten sun mielestä tässä ja tässä asiassa pitäis tehdä. On ollut myös tosi kiva kuulla, että mitä mä ja mun veljeni ollaan tehty pienenä ja verrata sitä nyt vähän Emmaan.

Myös suhde omaan anoppiini on muuttunut Emman myötä jollain tapaa rennommaksi. Siitäkin on tullut jotenkin mutkattomampi. Tätä tuntuu hassulta kirjoittaa, kun tosiaan suhde omaan äitiin ja anoppiin on aina ollut hyvä. Mutta jotenkin se, että myös musta on tullut äiti on jollain tapaa pehmentänyt näitä suhteita entisestään. 🙂

Isoäidit (ja isoisät) on monesti lastenlastensa kanssa rennompia, kuin ovat itse vanhempina olleet. Isovanhemmat myös antaa helposti periksi eri asioissa, kuin vanhemmat. Mun mielestä on tosi kivaa, että Emmalla on ihan omat juttunsa mun äidin kanssa ja Tuukan äidin kanssa. Mulle käy vallan mainiosti, että isovanhemmat vähän lellii Emmaa. 😉 Tuukan isä oli mm. rakentanut Emmalle keinun ja hiekkalaatikon kesälomaa varten, Emma saa varmasti myös tahtonsa läpi vielä herkemmin isovanhempiensa kanssa kuin meidän kanssa. Emmasta näkee, että kaikki kolme isovanhempaa on hänelle rakkaita, kuten myös mun veli Jussi. Ensimmäisten sanojenkin joukossa oli Jussi, oikein hienoilla s-kirjaimilla. <3

Mun mielestä on ihanaa, että Emmalla on vanhempiensa lisäks tärkeitä, läheisiä ja rakkaita ihmisiä elämässään. On myös ihanaa, että on äiti ja anoppi, jolta voi kysyä neuvoa tai vaikka vahvistusta omille ajatuksilleen. Mä ajattelen niin, että Emmalla on monta kasvattajaa elämässään. Minä ja Tuukka annetaan ne peruspilarit ja se kaikkein tärkein rakkaus ja läsnäolo, myös säännöt jne.. Mutta sen lisäksi elämän oppeja antaa mummu, mummi, vaari ja Jussi-eno. Plus tietysti päiväkodin henkilökunta ja joskus aikanaan koulun opettajat ja kaikki ystävät.

Perhe on mulle tärkeä ja aina ollut sitä. Omien esimerkkien avulla haluun myös opettaa Emmalle sitä, että on hienoa jos suhde omaan äitiin ja isään, isovanhempiin ja enoon pysyy hyvänä, luottavaisena, rakastavana ja avoimena koko elämän ajan.

 

 

Lue myös toivepostaus: Onnistuneet yhteistyöt

Kuka on sun elämäs tärkein ihminen?

Ootteko miettineet tätä kysymystä? Mitä vastaatte? Helposti sitä lähtis miettimään omaa lasta, omaa kumppania, omaa siskoa tai veljeä, omia vanhempiaan tai jotain ystävää? Eikö vaan? Mutta mitä jos vastaus oliskin SINÄ ITSE!

Se ei oo mitenkään hölmösti sanottu, että sun elämän tärkein ihminen oot just sä ite! Se ei oo edes itsekästä. Koska! Jos sä et oo kunnossa, ethän sä pysty olemaan hyvä äiti, kumppani, ystävä, työntekijä.. tai yhtään mitään.

Mä oon oppinut tän asian vasta ihan lähiaikoina. Oikeastaan suurin opettaja mulle tähän on ollut Emma, meiän pieni 1,5-vuotias tytär. 🙂 Mä oon miettinyt tätä asiaa ensin sitä kautta, että mitä jos mulle tapahtuis jotain ja Emma menettäis äitinsä. Oon sen vuoksi esim. päättänyt käydä lääkärissä jos jokin asia mietityttää tai vaikka tarkastamassa silloin tällöin ihan yleisen perusterveyden.

Kuten mä oon aiemminkin useasti kertonut, mun hyvinvoinnille on tärkeetä saada niitä omia hetkiä säännöllisesti. Ihan vaan yksinään ja myös ystävien kanssa. Mua joskus harmittaa, kun mä pidän mun kalenterista niin tiukasti kiinni. Mietin välillä, että hitsi vieköön pitäiskö sittenkin sopia tuohon väliin treffit ystävän kanssa tai tuohon väliin palaveri tai jokin tapaaminen. Mulle tulee jopa huono omatunto, jos en pysty aina vastaamaan kaikille ystäville JOO HETI VAIKKA HUOMENNA, kun yritetään sopia tapaamista.

Mutta silti mä oon päättänyt, että mun on pakko pitää siitä kiinni etten änge kalenteria ihan tupaten täyteen. Muuten mä en jaksa. En jaksa nauttia niistä hyvistä ystävistä, enkä saa irti niistä palavereista tai tapaamisista. Sitä paitsi ennen kaikkea, mä haluan iltaisin olla kotona kun Emma tulee päiväkodista. Mulle illat on sellaista tärkeää Emma-aikaa. Toki kerran viikossa käyn vetämässä treeniryhmän treenit ja silloin tällöin (n. kerran kuussa) saatan nähdä ystäviä arki-iltanakin.

Mä voin henkisesti huonosti, jos mulla on kalenteri ihan täynnä enkä saa mielestäni tarpeeksi aikaa Emman kanssa. Sen takia, mun on pakko sanoa välillä niin ystävillekin kuin yhteistyökumppaneillekin, että nyt ei valitettavasti sovi – sopisko vaikka parin viikon päästä? Me ollaan esim. mun ystävien Hillan ja Lauran kanssa aina sovittu varmaan reilu kuukausi ennen tapaamista jo aika kalenteriin, kaikilla pienet taaperot ja paljon muitakin juttuja – sit tietää aina, että sinne kuukauden päähän kun sopii, ni varmasti löytyy kaikilta tilaa ja rauhaa kalenterista.

Jos mun hyvinvointiin kuuluu oma aika ja itsestä huolehtiminen lääkärissä käymällä, jos jossain kolottaa, niin siihen kuuluu myös treeni ja hyvä ruoka. Mua harmittaa, että mä en oo päässyt jotenkin siihen treenimoodiin nyt oikeastaan ollenkaan tän 1,5 vuoden aikana. Nyt mulla on ollut pari viikkoa sellainen aito kaipuu kuntosalille ja into liikkumaan. Se on ihana tunne, koska sitä ei oo tässä näkynyt. Mä tiedän, että pitääkseni itsestäni huolta mun täytyy päästä myös treenaamaan.

Kun nää kaikki asiat on kunnossa, mä oon kunnossa. Silloin mä pystyn olemaan 100% hyvä äiti ja kumppani ja ystävä ja työntekijä. Jos mä spontaanisti vastaan kysymykseen, että kuka on sun elämäs tärkein ihminen, mä vastaan Emma. Ihan ykkösellä ja suoraan sydämestä. Mutta kuitenkin se on niin, että on pakko opetella pitämään itseään siellä tärkeimpänä – jotta voi olla sille maailman rakkaimmalle pienelle ihmiselle paras mahdollinen versio. Eikö vaan?

Eihän nää asiat oo mitään mustavalkoisia. Enkä mä oikeesti voi rehellisesti sanoa, että vastaisin rinta rottingilla aina olevani itse elämäni tärkein ihminen. Se nimittäin oikeesti kuulostaa jotenkin itsekkäältä. Kyllä mä sanon, että mulle tärkeimpiä on Emma, Tuukka, mun äiti ja veli ja koko perhe. Mutta kyllä te tajuatte pointin. Vai mitä? 😀

Ootteko ite miettineet koskaan tällaisia?