Mitä jos ei halua mennä takaisin?

Muistan hyvin, kun mun eräs ystävä oli vasta parikuukautisen vauvan äiti ja juttelin hänen kanssaan. En ollut silloin ite vielä äiti, enkä edes raskaana. En osannut siis samaistua täysin hänen ajatuksiinsa, mutta ymmärsin kuitenkin hänen huolensa. Kysyin häneltä, että ootko vielä ollut erossa vauvasta pientäkään hetkeä ja hän vastasi ei. Hän jatkoi; mua pelottaa, että jos oon tunnin erossa vauvasta ja sitten haluunkin olla kaks tuntia ja sitten puol päivää ja kohta viikon ja entä jos en halua yhtäkkiä sitten mennä enää takaisin kotiin?

Muistan sen huolen, mikä ystävälläni ihan oikeasti oli. Oon miettinyt nyt äidiksi tulemisen jälkeen tätä ystäväni pohdintaa, että voisiko sitä jotenkin luisua oman ajan vietäväksi ja yhtäkkiä ei haluis mennä takaisin? Että mitä jos nyt äitinä yhtäkkiä tulis sellainen olo, että tää oma aika onkin sata kertaa kivempaa ja en muuten enää mee kotiin takaisin? Mä tiedän, että mulle ne omat hetket edes silloin tällöin on äärimmäisen tärkeitä henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Nyt koko kevät on ollu aikamoista tukka putkella painamista ja kun mun toinen ystävä kysyi multa muutama viikko sitten, että koska oot Monna ollu yksin jossain vaikka ees muutaman tunnin, niin en osannu vastata. Joo, oon ollu toki yksin kotona arkipäivinä, mutta oon tehnyt töitä jokaisen sekunnin. Oon ollut viettämässä tyttöjen kanssa pari iltaa, ne on olleet omaa aikaa, mutta en oo ollut yksin. Mun yksi lukija kommentoi mun johonkin uupumuksen pohtimis-postaukseen, että Monna sä tarttisit sellaista aikaa kun olisit vaan Monna, et äiti, et vaimo, et bloggaaja, etkä ystävä.

Puhuin tästä Tuukan kanssa kotona vähän ennen CitySurvivorsia ja äitienpäivänä sain super mahtavan yllätyksen: lahjaksi omaa aikaa ja yöpymisen hotellissa.

Omaa aikaa hotellilla.

Meen mä sitten käymään yksin ruokakaupassa (mikä on muuten aika luksus juttu nykyään), lähden tekemään treenin, meen istumaan tyttöjen kanssa iltaa tai vietän yhden yön kotoa pois – on mulla aina ihan kamala ikävä takaisin. Yleensä aina niin, että jo autossa / junassa matkalla alan selaamaan kuvia Emmasta. Jos oon tuntia pidempään pois, alan myös miettimään miten Tuukka jaksaa.

Meillä on kuitenkin aika hyvä sanaton sopimus siitä, että molemmille annetaan aina se oma aika jos sitä haluaa tai tarvitsee. Tuukka oli perjantaina viettämässä poikien iltaa ja minä nyt vuorostani yhden yön viettämässä omaa aikaa. Me molemmat ollaan sosiaalisia ja rakastetaan perhettä, mutta me molemmat myös tarvitaan välillä sitä omaa aikaa.

Vastaus siis siihen, että voisinko mä jotenkin luisua oman ajan vietäväksi ja en yhtäkkiä haluis mennä takaisin kotiin – on EHDOTTOMASTI EN VOISI! Joka tapauksessa se, jos äiti tai isä välillä haluaa omaa aikaa ja hetken ”rauhaa” perhearjelta ei oo millään mittarilla huono asia. Mutta ei oo myöskään se, jos äiti tai isä ei sitä halua. 🙂

Kotiin on aina se paras juttu palata!

 

Nyt kun istun täällä hotellin aamupalalla, vähän levottomasti nukutun yön jäljiltä – mun tekis ihan kamalasti mieli ottaa Emma syliin ja tuntea se pikkuinen ihana rakas tässä lähellä. Vaikka onkin ihana ottaa välillä omaa aikaa tunti tai kaksi tai vaikka se kokonainen yö, niin on kyllä niin super ihana mennä takas kotiin, sinne turvalliseen omaan pesään rakkaiden luokse.

Aurinkoista viikon alkua!

Lue myös: Lapsuus se on korvaamaton.

Lapsuus se on korvaamaton.

Mä oon ihan tunnekuohussa täällä. Luin Äideistä parhain -laulun sanat ja nyt mua itkettää ja kylmät väreet kulkee pitkin kroppaa. Se laulu on aina saanut mulle kyynelet silmiin, ihan lapsesta asti. Muistan, että joskus nauhotin kasettinauhurilla mummuni luona tätä kappaletta kasetille ennen äitienpäivää ja mua itketti kamalasti. Muistan myös monet kerrat, kun nuorena lauloin ja soitin tätä laulua pianolla, itketti kamalasti. Mietin sitä, miten ihana ja rakas ja tärkeä ihminen mun äiti on mulle.

Lapsuus, se on korvaamaton.
Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain.
Äidillein vaan laulaa nyt saan,
äideistä parhaimman sain.

Lohdun hän loi, suojan hän soi.
Hellyyttä koin, nyt kiittää sua voin.
Rakkaudestaan voimaa mä saan,
äideistä parhaimman sain.

Hän ymmärtää ja lohduttaa,
laulun tään hän nyt saa.
Kallein hän on, niin korvaamaton,
parhain hän on, äiti mun.

Luotas jos tie kerran mun vie,
suureks’ kun vartun, unhoon jää et.
Muistot nää mieleen jää,
rakkautes tää.
Äideistä parhain sä oot.

Mä toivon, että Emma voi ajatella musta samoin, kun mä mun äidistä. Mun äiti on sellainen, jolle voin puhua oikeastaan asiasta kuin asiasta. Oon aina voinut pyytää apua ja oon sitä saanut. Meillä on ollut mun äidin kanssa monia monia kertoja niin hauskaa, että ollaan naurettu ihan kyyneleet silmissä. Äidille mä oon myös voinut itkeä ja kertoa, jos joku asia pelottaa tai surettaa.

Mä oon saanut mun äidiltä napakoita ja tiukkojakin oppeja (saan niitä edelleen 😉 ). Mä tiedän, että meiän äiti välittää musta ja mun veljestä ihan 110% ja vähän vielä yli. Me voidaan mun veljen kanssa oikeasti tukeutua äitiin koska vaan, vaikka keskellä yötä ja vielä tässä neljänkympin tietämillä.

Kun meiän isä kuoli, meillä tuli vielä läheisempi ja tiiviimpi perhe. Me ollaan yhteydessä päivittäin. Mulla, mun veljellä ja meiän äidillä on oma whatsapp-ryhmä, joka pilisee joka päivä. Siellä kirjotetaan iloista ja suruista ja päivän polttavista puheenaiheista. Laitan sinne kuvia Emmasta ja veli ja äiti omista tärkeistä asioistaan. Me nähdään viikottain ja whatsapp-ryhmän lisäks soitetaan melkein joka päivä.

Joku voisi ajatella, että meillä on ihan hurjan läheiset välit. Mutta meille se on tärkeetä. Mä haluan antaa Emmalle mahdollisuuden siihen, että mä oon läsnä aina kun hän haluaa – nyt ja aina. Haluan opettaa Emmalle, että multa voi aina pyytää apua ja kertoa kaikista asioista kotona. Huolista, murheista ja iloista ja ihanuuksista. Mä haluan, että Emma tietää etten ikinä tuomitse häntä mistään. Voin ehkä kertoa ja antaa niitä tiukkojakin oppeja, mitä itse oon saanut äidiltäni, mutta en tuomitse.

Rakastan sydämeni pohjasta ja teen kaikkeni hänen eteensä.

Ihanaa ja aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille!! Äidit tukee, ymmärtää, auttaa ja rakastaa. Eikö vaan? ❤