Uskomattoman taitava kroppa.

Taas jäin kiinni itseni aliarvioimisesta. Olen jäänyt siitä itselleni kiinni tänä vuonna monta kertaa. Toki aiemminkin joskus, mutta varsinkin tänä vuonna.

Olimme kuvaamassa viime viikolla taas ensi keväänä ilmestyvän kirjamme kuvia. Suunnitelmissa oli kuvata muutama liike, jotka olen osannut helposti ennen raskautta. Epäilin, että en osaa / pysty niihin tällä hetkellä. Usutin Tuukan kokeilemaan tai tekemään niitä puolestani. Tuukka kuitenkin sanoi, että kokeile nyt vain ainakin ensin itse.

Hymy oli melkoinen, kun sen ihmeempiä jännittämättä tein pistoolikyykyn. Ensin yhden kerran ja sitten toisen. Olin aivan varma, että jaloistani ei todellakaan löydy samaa voimaa enää, eikä ainakaan liikkuvuus anna periksi. Mutta olin väärässä. Tein myös L-asennossa punnerruksen, sekin ihmetytti. Pystyin hallitsemaan keskivartaloani ja koukistamaan kyynärpäistä ja vielä työntämään ne takaisin suoraksi. 😉

On ihan uskomatonta, miten taitava ihmisvartalo on! Miten se osaa palautua raskaudesta, synnytyksestä, isoista leikkauksista, murtumista jne. Tahdonvoima on iso tekijä taustalla ja tietysti oikeanlainen kuntoutuminen. Jos kuitenkaan ei usko pystyvänsä johonkin, ei se tule varmasti onnistumaan.

Lupasin viime viikolla tämän kuvauspäivän jälkeen itselleni, että en enää aliarvio itseäni. En minä ole mitenkään huonompi fyysisesti nyt kuin silloin joskus ennen.

Oletteko te saaneet hämmästyä jostakin taidosta, minkä olettekin osanneet vaikka ette ole aluksi niin uskoneet? Tuleeko helposti aliarvioitua itseään? Miksi? Muistakaa, että meidän vartalot on uskomattoman taitavia! ❤️

Positiivisuus on perseestä.

Tai sitten ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Mutta joillekin se on, ainakin välillä. Tajusin perjantaina ollessani ystävän kanssa aamupalalla, että tosiaankin kaikille positiivisuus ei ole se paras juttu ja pelastava tekijä – elämän johtolanka. Ei kaikki näe jokaisessa asiassa positiivista puolta, tai edes sitä pienen pientä palasta.

someday

Juttelimme ystäväni kanssa siitä kuinka vaikea tällaisen meidän kaltaisen ”positiivarin” ja ehkei niin positiivisesti ajattelevan ihmisen on löytää yhteistä säveltä asioiden käsittelyyn. Positiivari yrittää löytää jokaisesta asiasta sen, edes pienen positiivisen puolen ja tämä toinen ei löydä sitä millään ja ahdistuu.
Mietimme sitä, että positiivarin kannustaviksi tarkoitetut puheet ja tsemppilauseet ei todellakaan helpota tämän toisen ihmisen mieltä jos jotain murheellista tai hankalaa on tapahtunut, vaikka positiivari juuri sitä vain haluaisi.

***

Maanantaina olin toisen ystäväni kanssa aamupalalla ja myös hänen kanssaan puhuimme tästä aiheesta. Mietimme sitä, että me positiivarit haluamme jakaa ulos sitä positiivista sanomaa. Me koemme, että maailmassa on pahuutta ja pahoja asioita ihan tarpeeksi jo muutenkin. Että me haluamme osaltamme tuoda sitä positiivisuutta ja iloa ulos niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta se ei tarkoita sitä, että emme kokisi pa*koja päiviä tai huonoja hetkiä. Eikä se tarkoita sitä, että olisimme jotenkin naiiveja ymmärtämään maailman karuutta ja todellisuutta.

Me olemme valinneet kulkea sitä kadun aurinkoista puolta. Vaikka välillä sinne pilviselle ja pimeällekin puolelle meinaisi askel kaartaa ja kaartaisikin, haluamme silti aina palata pian aurinkoiselle puolelle. Se on tapamme käsitellä niin iloisia kuin surullisiakin asioita. Mutta kaikille se ei ole.

Professori Barbara Heldin mukaan kyse on positiivisen ajattelun tyranniasta.
– Kulttuurissamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät hymyile vaikeuksia kohdatessaan.

Heldin mukaan ihmisten odotetaan pääsevän nykyään nopeasti yli hyvinkin traumaattisista kokemuksista. Tyrannia toimii kahdella tasolla.
– Ensin tulee suru. Sen jälkeen tulee syyllisyys siitä, ettei osaa olla kiitollinen kaikesta, mitä on jo saanut elämässä. Tämä on kaksoisisku, ja se jälkimmäinen isku tekee pahempaa jälkeä, Held kertoo.

Tällainen osui silmiini pari päivää sitten Ilta-Sanomien sivuilta. Ja se lisäsi vielä pohdintaani tästä aiheesta. Lue koko juttu TÄÄLTÄ.

Olen myös täällä blogissa monesti kirjoittanut siitä, kuinka aina kaikesta löytyy se positiivinen puoli. Ja että se on vain omasta halusta kiinni löytääkö sitä vai ei. Toki joidenkin kohdalla se voi olla näin. Ei edes haluta etsiä sitä positiivista puolta, halutaan mielummin olla vihaisia, pettyneitä ja katkeria. Mutta joillekin sen positiivisen puolen löytäminen vaikeasta asiasta voi oikeasti olla todella hankalaa tai jopa mahdotonta.

Kyllä itsekin muistan, että niitä pahimpia ja rankimpia elämäntilanteita kohdatessani olen ajatellut, että tässä meni elämältä pohja. Tai ettei minulle tapahdu ikinä mitään hyvää, miksi minua koetellaan näin paljon. Olen ollut todella maassa ja itkulle ei ole meinannut tulla loppua. On ollut myös niitä hetkiä, jolloin on tehnyt mieli jäädä peiton alle eikä nousta sieltä ollenkaan. Mutta kun olen päässyt siitä pahimmasta surusta tai ahdistuksesta yli, olen löytänyt ajan kanssa näistäkin asioista jotain positiivista. Jotain joka on opettanut minua eteenpäin elämässä. Se on minun tapani selvitä vaikeista asioista.

***

Olen ollut aina sitä mieltä, että ei ole väärin tuntea huonoa mieltä, surua tai ahdistusta. Mutta se mitä olen oppinut iän myötä on se, että minä en halua olla se joka jakaa negatiivista energiaa. En siis halua olla se, joka lataa facebookkiin feedin täyteen mitä kaikkea pa*kaa tänäänkin on tapahtunut. Haluan mielummin kertoa niistä iloisista asioista. Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikille se tapa ei ole mieluisa ja hyväksynyt sen, että ne keillä keittää yli minun positiivisuuteni – voivat blokata minut fb:stä tai jättää lukematta juttujani.

laughter

Tässäkin asiassa olisi hienoa muistaa ettei kaikki kulje samaa tietä. On se oma tapa käsitellä asioita sitten positiivinen tai negatiivinen, ei kumpikaan ole väärin. Toki itse ajattelen niin, että positiivisuutta ei koskaan ole liikaa – eikä sitä positiivista energiaa voi koskaan jakaa liikaa. Mutta kaikki ei ajattele niin. Ja se on varmasti hyvä niin. 🙂

Minä toivotan kuitenkin iloista ja ihanaa sunnuntaita! <3

Monna