Positiivisuus on perseestä.

Tai sitten ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Mutta joillekin se on, ainakin välillä. Tajusin perjantaina ollessani ystävän kanssa aamupalalla, että tosiaankin kaikille positiivisuus ei ole se paras juttu ja pelastava tekijä – elämän johtolanka. Ei kaikki näe jokaisessa asiassa positiivista puolta, tai edes sitä pienen pientä palasta.

someday

Juttelimme ystäväni kanssa siitä kuinka vaikea tällaisen meidän kaltaisen ”positiivarin” ja ehkei niin positiivisesti ajattelevan ihmisen on löytää yhteistä säveltä asioiden käsittelyyn. Positiivari yrittää löytää jokaisesta asiasta sen, edes pienen positiivisen puolen ja tämä toinen ei löydä sitä millään ja ahdistuu.
Mietimme sitä, että positiivarin kannustaviksi tarkoitetut puheet ja tsemppilauseet ei todellakaan helpota tämän toisen ihmisen mieltä jos jotain murheellista tai hankalaa on tapahtunut, vaikka positiivari juuri sitä vain haluaisi.

***

Maanantaina olin toisen ystäväni kanssa aamupalalla ja myös hänen kanssaan puhuimme tästä aiheesta. Mietimme sitä, että me positiivarit haluamme jakaa ulos sitä positiivista sanomaa. Me koemme, että maailmassa on pahuutta ja pahoja asioita ihan tarpeeksi jo muutenkin. Että me haluamme osaltamme tuoda sitä positiivisuutta ja iloa ulos niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta se ei tarkoita sitä, että emme kokisi pa*koja päiviä tai huonoja hetkiä. Eikä se tarkoita sitä, että olisimme jotenkin naiiveja ymmärtämään maailman karuutta ja todellisuutta.

Me olemme valinneet kulkea sitä kadun aurinkoista puolta. Vaikka välillä sinne pilviselle ja pimeällekin puolelle meinaisi askel kaartaa ja kaartaisikin, haluamme silti aina palata pian aurinkoiselle puolelle. Se on tapamme käsitellä niin iloisia kuin surullisiakin asioita. Mutta kaikille se ei ole.

Professori Barbara Heldin mukaan kyse on positiivisen ajattelun tyranniasta.
– Kulttuurissamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät hymyile vaikeuksia kohdatessaan.

Heldin mukaan ihmisten odotetaan pääsevän nykyään nopeasti yli hyvinkin traumaattisista kokemuksista. Tyrannia toimii kahdella tasolla.
– Ensin tulee suru. Sen jälkeen tulee syyllisyys siitä, ettei osaa olla kiitollinen kaikesta, mitä on jo saanut elämässä. Tämä on kaksoisisku, ja se jälkimmäinen isku tekee pahempaa jälkeä, Held kertoo.

Tällainen osui silmiini pari päivää sitten Ilta-Sanomien sivuilta. Ja se lisäsi vielä pohdintaani tästä aiheesta. Lue koko juttu TÄÄLTÄ.

Olen myös täällä blogissa monesti kirjoittanut siitä, kuinka aina kaikesta löytyy se positiivinen puoli. Ja että se on vain omasta halusta kiinni löytääkö sitä vai ei. Toki joidenkin kohdalla se voi olla näin. Ei edes haluta etsiä sitä positiivista puolta, halutaan mielummin olla vihaisia, pettyneitä ja katkeria. Mutta joillekin sen positiivisen puolen löytäminen vaikeasta asiasta voi oikeasti olla todella hankalaa tai jopa mahdotonta.

Kyllä itsekin muistan, että niitä pahimpia ja rankimpia elämäntilanteita kohdatessani olen ajatellut, että tässä meni elämältä pohja. Tai ettei minulle tapahdu ikinä mitään hyvää, miksi minua koetellaan näin paljon. Olen ollut todella maassa ja itkulle ei ole meinannut tulla loppua. On ollut myös niitä hetkiä, jolloin on tehnyt mieli jäädä peiton alle eikä nousta sieltä ollenkaan. Mutta kun olen päässyt siitä pahimmasta surusta tai ahdistuksesta yli, olen löytänyt ajan kanssa näistäkin asioista jotain positiivista. Jotain joka on opettanut minua eteenpäin elämässä. Se on minun tapani selvitä vaikeista asioista.

***

Olen ollut aina sitä mieltä, että ei ole väärin tuntea huonoa mieltä, surua tai ahdistusta. Mutta se mitä olen oppinut iän myötä on se, että minä en halua olla se joka jakaa negatiivista energiaa. En siis halua olla se, joka lataa facebookkiin feedin täyteen mitä kaikkea pa*kaa tänäänkin on tapahtunut. Haluan mielummin kertoa niistä iloisista asioista. Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikille se tapa ei ole mieluisa ja hyväksynyt sen, että ne keillä keittää yli minun positiivisuuteni – voivat blokata minut fb:stä tai jättää lukematta juttujani.

laughter

Tässäkin asiassa olisi hienoa muistaa ettei kaikki kulje samaa tietä. On se oma tapa käsitellä asioita sitten positiivinen tai negatiivinen, ei kumpikaan ole väärin. Toki itse ajattelen niin, että positiivisuutta ei koskaan ole liikaa – eikä sitä positiivista energiaa voi koskaan jakaa liikaa. Mutta kaikki ei ajattele niin. Ja se on varmasti hyvä niin. 🙂

Minä toivotan kuitenkin iloista ja ihanaa sunnuntaita! <3

Monna

 

 

Ensimmäistä kertaa.

Ystäväni (pienen lapsen äiti ja suositun sisustusblogin kirjoittaja) lähetti minulle viestiä, että on rohkeaa kun kirjoitan odotuksesta ja tulevasta äitiydestä niin avoimesti blogiin. Hän kertoi kuinka hänen kohdallaan raskaus oli mennyt ja oikeastaan pystyi kumoamaan kaikki ”näin se tulee menemään” toteamukset. Hän ei myöskään ole ainoa ystäväni, jonka raskaudesta ja äitiydestä tiedän ettei kaikki tule menemään kaikilla samoin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin eilen painonnoususta blogiin ja tiesin jo ennen postauksen julkaisua, että aihe tulee räjäyttämään kommenttiboksin. Ja niin teki. Harmitti vaan kovasti, että niin monelta oli jäänyt yksi lause kokonaan lukematta. Se, että vaikka kirjoitin omasta kokemuksestani ja siitä miten paino ei vielä ainakaan ole noussut paljoa, kirjoitin myös siitä, että kaikki raskaudet ovat erilaisia eikä kaikkeen voi vaikuttaa itse. Mm. hormonitoiminnan vuoksi.

Ystäväni kirjoitti minulle, että on kurjaa kuinka ensimmäistä kertaa äidiksi tulevia varoitellaan koko ajan kaikesta. Olen miettinyt sitä itsekin. On kurjaa, että ei saa itse kokea ja tuntea asioita ensimmäistä kertaa, ilman että joku on koko ajan sanomassa hieman alentavaan sävyyn: ei se kuule tyttö pieni tule noin menemään. Ja miten niin ei?! Jos juuri yhdellä äidillä tai vaikka kolmella jokin asia on mennyt jollain tapaa, ei se tarkoita sitä etteikö sitten neljännellä menisi eri tavalla.

Tuntuu, että mistä tahansa raskauteen liittyvästä kirjoitan, on joku (kovin moni) ”palauttelemassa maanpinnalle”. Jos puolet lapsista nukkuu huonosti ensimmäisen vuoden (tai vaikka kaksitoista vuotta) on silti puolet, jotka nukkuu alle vuoden ikäisestä reiluja yöunia. Jos 60% sanoo, että paino nousee hurjaa tahtia kiihtyen raskauden loppua kohden, 40% tietää ettei heidän kohdallaan niin ole käynyt. Jos yhden lapsi ei suostu tissille, toisen lapsi ei suostu pullolle.

Ystäväni kirjoitti, että häntä kehoitettiin ”elämään ennen kuin vauva syntyy”. Ja nukkumaan nyt kun vielä voit. Niin ja syömään ateria lämpimänä ja ja ja…. Näitä minäkin olen kuullut. Silti juurikin tämä ystäväni (ja moni muu tuttuni) käy mm. kerran viikossa vähintään lounaalla vauvan kanssa sen ollessa alle vuoden. Silti moni ystäväni syö lämpimän aterian kotona ja käy jopa suihkussa herran tähden.

En katso raskautta tai tulevaa äitiyttä vaaleanpunaisten lasien läpi. En ole naiivi. Mutta suhtaudun elämään ja asioihin muutenkin aina sen positiivisen kautta. Aina löytyy asiasta kuin asiasta se positiivinen reitti. Miksi nyt tämän suuren asian kanssa haluaisin yhtäkkiä alkaa suhtautumaan kaikkeen (jo ennakkoon) negatiivisesti? Miksi äidit, jotka ensimmäistä kertaa kokevat näitä asioita, ei saa kokea rauhassa? Ei kukaan ajattele niin naiivisti, että KAIKKI se vauva-arki tulisi yllätyksenä. Ei kukaan ajattele, että mikään ei tule muuttumaan. Ei kukaan ajattele, että raskaus ei muuta kehoa. Mutta kaikkien ei tarvitse ajatella, että no sitten seuraavat viisi vuotta tulen nukkumaan maksimissaan kaksi tuntia kerralla, en ehdi käymään suihkussa, enkä ainakaan laittamaan meikkiä. IKINÄ. Että seuraavien vuosien aikana tulen vain pyörimään kakan ja oksennuksen sekaisissa vaatteissa mustilla silmäpusseilla ja niillä kertyneillä raskauskiloilla.

Elämä tuo eteen mitä tuo. Niin äitiyskin. Minä odotan kaikkea innolla ja tietysti on asioita, joita myös hieman jännitän. Mutta aika näyttää. Aika näyttää tuleeko meidän lapsemme nukkumaan minkälaisia pätkiä, tuleeko se oppimaan tissille vai ei. Aika näyttää kuinka monta kiloa raskaus tuo tullessaan ja kuinka monta kiloa jää synnärille. Aika tulee myös näyttämään, miten juuri minä ja Tuukka tulemme vanhempina elämään ja kokemaan.

Arvostan vinkkejä joita teiltä lukijoiltani olen saanut. Arvostan niitä kommentteja, jossa on kerrottu omista kokemuksista – niitä on ihana lukea. Mutta mustavalkoisuus niin elämässä yleensäkin kuin tässäkin asiassa tekee minut surulliseksi.