Ensimmäistä kertaa.

Ystäväni (pienen lapsen äiti ja suositun sisustusblogin kirjoittaja) lähetti minulle viestiä, että on rohkeaa kun kirjoitan odotuksesta ja tulevasta äitiydestä niin avoimesti blogiin. Hän kertoi kuinka hänen kohdallaan raskaus oli mennyt ja oikeastaan pystyi kumoamaan kaikki ”näin se tulee menemään” toteamukset. Hän ei myöskään ole ainoa ystäväni, jonka raskaudesta ja äitiydestä tiedän ettei kaikki tule menemään kaikilla samoin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin eilen painonnoususta blogiin ja tiesin jo ennen postauksen julkaisua, että aihe tulee räjäyttämään kommenttiboksin. Ja niin teki. Harmitti vaan kovasti, että niin monelta oli jäänyt yksi lause kokonaan lukematta. Se, että vaikka kirjoitin omasta kokemuksestani ja siitä miten paino ei vielä ainakaan ole noussut paljoa, kirjoitin myös siitä, että kaikki raskaudet ovat erilaisia eikä kaikkeen voi vaikuttaa itse. Mm. hormonitoiminnan vuoksi.

Ystäväni kirjoitti minulle, että on kurjaa kuinka ensimmäistä kertaa äidiksi tulevia varoitellaan koko ajan kaikesta. Olen miettinyt sitä itsekin. On kurjaa, että ei saa itse kokea ja tuntea asioita ensimmäistä kertaa, ilman että joku on koko ajan sanomassa hieman alentavaan sävyyn: ei se kuule tyttö pieni tule noin menemään. Ja miten niin ei?! Jos juuri yhdellä äidillä tai vaikka kolmella jokin asia on mennyt jollain tapaa, ei se tarkoita sitä etteikö sitten neljännellä menisi eri tavalla.

Tuntuu, että mistä tahansa raskauteen liittyvästä kirjoitan, on joku (kovin moni) ”palauttelemassa maanpinnalle”. Jos puolet lapsista nukkuu huonosti ensimmäisen vuoden (tai vaikka kaksitoista vuotta) on silti puolet, jotka nukkuu alle vuoden ikäisestä reiluja yöunia. Jos 60% sanoo, että paino nousee hurjaa tahtia kiihtyen raskauden loppua kohden, 40% tietää ettei heidän kohdallaan niin ole käynyt. Jos yhden lapsi ei suostu tissille, toisen lapsi ei suostu pullolle.

Ystäväni kirjoitti, että häntä kehoitettiin ”elämään ennen kuin vauva syntyy”. Ja nukkumaan nyt kun vielä voit. Niin ja syömään ateria lämpimänä ja ja ja…. Näitä minäkin olen kuullut. Silti juurikin tämä ystäväni (ja moni muu tuttuni) käy mm. kerran viikossa vähintään lounaalla vauvan kanssa sen ollessa alle vuoden. Silti moni ystäväni syö lämpimän aterian kotona ja käy jopa suihkussa herran tähden.

En katso raskautta tai tulevaa äitiyttä vaaleanpunaisten lasien läpi. En ole naiivi. Mutta suhtaudun elämään ja asioihin muutenkin aina sen positiivisen kautta. Aina löytyy asiasta kuin asiasta se positiivinen reitti. Miksi nyt tämän suuren asian kanssa haluaisin yhtäkkiä alkaa suhtautumaan kaikkeen (jo ennakkoon) negatiivisesti? Miksi äidit, jotka ensimmäistä kertaa kokevat näitä asioita, ei saa kokea rauhassa? Ei kukaan ajattele niin naiivisti, että KAIKKI se vauva-arki tulisi yllätyksenä. Ei kukaan ajattele, että mikään ei tule muuttumaan. Ei kukaan ajattele, että raskaus ei muuta kehoa. Mutta kaikkien ei tarvitse ajatella, että no sitten seuraavat viisi vuotta tulen nukkumaan maksimissaan kaksi tuntia kerralla, en ehdi käymään suihkussa, enkä ainakaan laittamaan meikkiä. IKINÄ. Että seuraavien vuosien aikana tulen vain pyörimään kakan ja oksennuksen sekaisissa vaatteissa mustilla silmäpusseilla ja niillä kertyneillä raskauskiloilla.

Elämä tuo eteen mitä tuo. Niin äitiyskin. Minä odotan kaikkea innolla ja tietysti on asioita, joita myös hieman jännitän. Mutta aika näyttää. Aika näyttää tuleeko meidän lapsemme nukkumaan minkälaisia pätkiä, tuleeko se oppimaan tissille vai ei. Aika näyttää kuinka monta kiloa raskaus tuo tullessaan ja kuinka monta kiloa jää synnärille. Aika tulee myös näyttämään, miten juuri minä ja Tuukka tulemme vanhempina elämään ja kokemaan.

Arvostan vinkkejä joita teiltä lukijoiltani olen saanut. Arvostan niitä kommentteja, jossa on kerrottu omista kokemuksista – niitä on ihana lukea. Mutta mustavalkoisuus niin elämässä yleensäkin kuin tässäkin asiassa tekee minut surulliseksi.

Kuinka kovaa tommonen läski voi altaassa päästä.

Sain eräältä lukijalta muutama viikko sitten sähköpostia. Sen sisältö sai mut huokaisemaan todella syvään. Ja kyllä nousi kyyneleetkin silmiin. Lähettelimme hänen kanssaan sähköpostiviestejä muutamia kertoja ja lopuksi kysyin, saisinko jakaa hänen tarinansa blogissa. Hän vastasi, että saan.

Miksi haluan tämän jutun täällä jakaa, on siksi, että toivon edes jonkun kohtalotoverin lukevan tämän ja saavan tästä pontta omaan elämään. Saavan tsemppiä eteenpäin yrittämiseen ja itseensä uskomiseen. <3

En halua koko meiliä tänne laittaa, mutta laitan lainauksia siitä. Lukekaa tämä ensin ajatuksella läpi.

Olen ikäni ollut ylipainoinen, vaikka olen urheillut aikanaan kilpaakin. Kolme lasta ovat myös muokanneet vartaloani ei niin fitnesskuntoon kaikkine arpineen.
Nyt on kiloja karissut parikymmentä ja olen alkanut haaveilla taas vanhan harrastuksen uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistämisestä. Sain synttärilahjaksi mieheltäni hienon motivaattorin, uuden sykemittarin jossa on sitten ominaisuuksia jopa liikaa tälläiselle tavispalleropyllerölle. Olin eilen suunnitellut meneväni uimaan, lapsen ollessa omissa harkoissa. Ja voi jestas minkä työn sain korvien välissä tehdä, että kehtasin laittaa sykemittarin uintiin mukaan! Tässä keväällä olen löytänyt taas ilon uinnista ja en ole enää välittänyt vaikka vähän virttyneessä kilpauikkarissa tissit ja selluliitit hölskyy. Olen vaan ajatellut, että jos jotakuta häiritsee niin katsokoon muualle tai hämmästyköön kuinka kovaa tommonen läski voi altaassa päästä. Mutta että tämmönen lyllerö laittaisi vielä sykemittarin ja esittäisi olevan joku pro? Noh, kuitenkin laitoin sen mittarin ja voi sitä hyvää oloa uinnin jälkeen! Mä tein sen ja olihan muuten hyvä treenikin! Ja siitä jäi muistoksi hienoja käppyröitä mittariin, joihin voi verrata tulevaa edistystä.

Aikaisemmin olen jo selättänyt kriisin pukea juoksutrikoot juoksulenkille (nehän ovat vain juoksijoille, eikä tämmöisille aloittelijoille), pyöräilytrikoot fillaroimaan jne. ja nyt sitten tämä uikkari+mittaritapaus. Pienin askelin kohti varmempaa itseä ja ehkä jopa sitä triathlonkisaa joskus tulevaisuudessa. Se, että lähden puolialastomana trikoissa kirmaamaan johonkin kisaan vaatii vielä korvien välissä extra paljon töitä.

On kamalan surullista, että erinäisten ulkonäkö- ja muidenkin paineiden alla niin moni väheksyy itseään, eikä pidä omaa vartaloaan tai omia taitojaan minkään arvoisena. Mutta tämä meili toi kuitenkin hymyn huulilleni. Kuinka hän uskalsi kaikkien pelkojen ja epäilyjen takaa pistää sen sykemittarin päälle ja mennä altaassa niin kovaa kuin pystyi. Ja ennen kaikkea, kuten meilissäkin luki, se olo itsensä ylittämisen jälkeen. Hän pystyi siihen.

Kenenkään ei pitäisi ajatella, että juoksutrikoot kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, tai että sykemittaria ei voisi käyttää ellei olisi pro-urheilija. Kenenkään ei pitäisi ajatella olevansa ”vain” tällainen tai tuollainen. Pitäisi uskoa itseensä ja tehdä niitä asioita joita rakastaa. Välittämättä muiden katseista tai mielipiteistä.

Tämä lukijani otti yhteyttä kirjoitukseni Mitä muut ajattelevat sinusta? jälkeen. Hän oli saanut lisää uskallusta lähteä kohti sitä omaa haavettaan vielä joku päivä, eli triathlonia.
Tämä on oikeastaan parasta palautetta mitä voin lukijoiltani saada, että joku kirjoitukseni saa sen viimeisenkin pienen pelon rippeen karisemaan ja yrittämään kohti omia unelmia. Ja ennen kaikkea USKOMAAN ITSEENSÄ. <3

IMG_20160429_083739

Mukavaa vappua kaikille! <3 Pitäkää lippu korkealla ja uskokaa itseenne!! <3