Minkä ikäinen olisit jos saisit valita?

Törmäsin tällaiseen kysymykseen FB:n feedissä, se taisi olla jonkin sellaisen testisivun tuottaman kyselyn vastaus. En tehnyt testiä, mutta kysymys sai mut miettimään mitä vastaisin kysymykseen minkä ikäinen olisin loppuelämän ajan, jos saisin itse valita.

Mä vastaisin ehdottomasti 37-vuotias. Eli se, mitä oon nyt. Mulla on tasapainoisin olo tällä hetkellä, mitä mulla on koskaan ollut. Oon rauhallisempi ja jotenkin rennompi kaiken suhteen nykyään. Myöskin se oppi, että kaikkia ei tarvi miellyttää, on tullut sisäistettyä vasta tässä lähivuosina.

Vaikka ikä tuo ryppyjä kasvoihin ja ehkä joskus huolia vähän enemmän kantaa kuin parikymppisenä, en haluais olla enää 25-vuotias. Mä tykkään siitä, että on iän tuomaa kokemusta ja näkemystä asioihin.

Joskus nuorempana ajattelin, että sitten nelikymppisenä oon jo ihan ikäloppu. Ajattelin, että kaikki siinä neljänkympin korvilla olevat on jo oikeesti ihan vanhoja. 😀 Nyt kun oon ite tässä lähellä 40-v:tä, ajattelen olevani vielä tosi nuori! Nyt ne 18-vuotiaat varmaan ajattelee musta, että oon jo ihan käppänä. Haha! Mutta niinhän se menee.

Mä tein vähän kyselyä ystäviltä ja teiltä seuraajiltani, että missä iässä nainen / mies on parhaimmillaan. Ja kyselin myös, että minkä ikäisiä ihmiset haluais olla jos sais päättää. Tosi moni vastasi haarukalla 30-40v. iän, jossa haluais olla. Oikeastaan suurin osa vastasi niin. Kun vastattiin siihen, missä iässä mies on parhaimmillaan 84% vastasi 30-40v. Ja kun vastattiin siihen, missä iässä nainen on parhaimmillaan 42% vastas 20-30v ja 58% vastas 30-40v. Tässä vielä muutamia hyviä vastauksia ja mielipiteitä, mitä sain:

”30-vuotiaana on itsevarma ja sinut itsensä kanssa ja ei enää mieti, että pitävätkö muut minusta, vaan toisinpäin.”

”Mä vastasin 30-40v ihan sen takia, että koen että itellä ainakin oli tuo 20-30v -ikä isoa henkistä kasvua ja muutosta. Ja kyllä mä tota miestänikin aattelen niin, että tuo 30-40v haarukka häneenkin sopii samoilla ajatuksilla.”

”30-40v. Ite olin ainakin aivan pihalla parikymppisenä. Tänhetkistäkin naiivimpi, sinisilmänen ja tosi tiukka itelleni. Mikään itsessä ei ikinä kelvannut. Kolmenkympin hujakoilla on alkanut itsetunto ja omakuva vahvistua. Uskon, että nuorempana myös oma epävarmuus ja itseinho oikein paistoi ulospäin. Tulevasta en tiedä, mutta suunta on oikee ja uskon sen näkyvän myös ulos, vaikka mitat ei oo samaa luokkaa kun nuorena.”

”Kyl mä väitän et 30 rajapyykin ku ylittää ni voi olla jo aika perillä itestään ja elämästään, vrt. 20v ikäkriiseilyyn, tulevaisuuskriiseilyyn, elämäkriiseilyyn ja parisuhdekriiseilyyn.”

”Pahimmat kriisit on jo käyty. Ja nyt on aika keskittyä itse elämään ja itsensä kehittämiseen. Neljä vuotta sitten täytin 40 ja jotenkin tuntunut tosi hyvältä. Enää ei ole tarvetta näyttää nuoremmalta kuin on ja liikuntakin on muuttunut terveyttä edistäväksi eikä ole enää ulkonäkö tärkein syy liikkua.”

”Sanoisin, että näin 40+ ei ole yhtään hullumpaa. On elämänkokemusta, tehtyjä virheitä ja niistä saadut opit. Kaikessa on jotenkin rennompi suhtautuminen ja mustavalkoisesta ajattelusta on päästänyt irti aikaa sitten. Itseään osaa arvostaa ja tietää mitä haluaa, niin elämässä yleensä kuin ihmissuhteissakin.”

”Sanoisin, että aina on paras ikä, mut nyt oon 57v ja tämäkin ikä on hyvä, hörhöilyt on hörhöilty ja osaan nauttia elämän pienistä asioista täysillä.”

”Tää 55 on ihan passeli. Isoimmat angstit alkaa olla takana ja on oppinut katsomaan asioita vähän useammalta kantilta, yleensä, toivottavasti.”

”Mä tykkäsin kyllä kauheasti 30+ -vuosista, Nyt 40 on ylittynyt jo monella vuodella ja elämä vähän jumittanut. Mutta en siis sano, etteikö taas kohta voi tuntua (ja varmaan usein tuntuukin), että nyt on ihan paras ikä . Joka tapauksessa ”joka ikä on paras ikä”, erilaiset vaiheet ovat ihania ja kaikkina ajanjaksoina on ollut hyvät puolensa. Toki maailma ympärilläkin on muuttunut siitä, mitä se oli silloin kun olin 20+. Itse en ole ikinä kokenut niinkään ulkonäköpaineita (ellen juurikin vanhemmiten!) ja koen, että olen ollut aina aika huoletta oma kummallinen itseni.
Toki tähän vaikuttaa varmaan niin monet asiat, esim. onko perhettä ja missä iässä lapsia on saatu jne.”

”Jos lähden asiaa tutkimaan laajasti, ihmisiä yleisesti niin koen että 50- vuotiaat ovat parhaimillaan. Minulla on työkavereina paljon sen ikäisiä ja ihailen heidän elämänkokemusta, tietoa ja taitoa käsitellä asioita niin isoja kuin pieniä. Heillä on kenties omia lapsia ja lapsenlapsia, heillä on takana työhistoriaa ja he ovat elänyt monet kolhut ja opit. +/- 50 vuotiaita kuuntelen arvostaen, kunnioittaen ja ihaillen. Heissä on sitä jotain. Mikäli katson asiaa ulkonäkö keskeisesti niin naiset jotka ovat 30-40 vuotiaita ovat parhaimillaan. He ovat itsevarmoja, kroppansa ylpeydellä kantavia jotka eivät jokaisesta makkarasta välitä vaan ovat sinut itsensä kanssa.”

37-v ja oikein onnellinen! 😉

***

Minkä ikäinen sä oisit, jos saisit valita? Mikä sun mielestä on paras ikä? 🙂

Kehonkuvani matka

Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

 

 

 

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti