Julkinen anteeksipyyntö

Meiän portaalissa on nyt vähän kuohunut, kuten moni teistä on varmasti huomannut. Se on aina kurjaa, koska oon sitä mieltä ettei välejä tarttis ikinä selvitellä kaiken kansan edessä, vaan ihan kasvotusten osapuolten välillä.

Mä oon aina kaihtanut riitoja ja väärinkäsityksiä. En oikeasti tykkää riidellä, en kenenkään kanssa. Mä koitan aina mielummin löytää sovun ja antaa vaikka itse periksi ettei tarttis riidellä. Väärinkäsityksiä mä inhoan varmaan riitelyä vielä enemmän. Mä en pysty telkkaristakaan kattomaan sellasia leffoja ja/tai sarjoja, joissa on väärinkäsityksiä. Mulla tuntuu pahalta, kun kaikki ei tiedä miten asia oikeesti on. Näin on ollut aina. Ja siis tosiaan myös ihan todellisessa elämässä. 😉

Kirjoitin pari päivää sitten postauksen meiän blogiportaalin tunnelmasta ja siitä, mitä kaikkea on FitFashion. Muutama lukija otti sen jotenkin koulukiusaamisena, mitä en todellakaan tarkoittanut. Yritin korostaa, että meillä on aina haluttu ottaa kaikki bloggaajat vastaan isolla sydämellä ja olla kaikille tasapuolisesti hyvä alusta kirjoittaa. Oon edelleen sitä mieltä, että meillä on mun mielestä tosi hyvä fiilis olla ja ollaan hyvä työyhteisö. Tottakai jokaisella työpaikalla on aina ihmisiä, jotka ei syystä tai toisesta viihdy siellä yhtä hyvin kun joku toinen. Niinhän se menee kaikissa asioissa, joku toinen viihtyy tanssitunnilla ja joku toinen viihtyy kuntosalilla.

Mä haluan kuitenkin pyytää anteeksi eräältä meidän portaalin bloggaajalta, jos oon millään tapaa pahoittanut hänen mieltään. Oon ottanut häneen yhteyttä siis myös ihan privaatisti, mutta haluan vielä kertoa tätä kautta viestini. Haluan tehdä sen sen vuoksi, että voin myöntää olleeni itse vähän herkkä ja otin erään blogipostauksen tekstin syytöksenä itseäni kohtaan. Sitä se ei ollut kuitenkaan. En halunnut lähteä käsittelemään tai väittelemään mistään täällä blogissani, sen vuoksi yritin tuoda portaalimme hyviä puolia esiin. <3

Tissivako-postauksella yritin tuoda esiin sitä asiaa, josta oon aiemminkin kirjoittanut blogissa. Sitä, että mä en omassa profiilissani koe omakseni sitä, että tekisin siitä tosi ”paljastavan”. Mä en kuitenkaan missään tapauksessa tarkoittanut sitä, että instagramissa ei sais näkyä kauniita kuvia, jotka sisältää paljasta pintaa ja sitä tissivakoa! 😉 Onhan mullakin kuvia, jossa se näkyy ja on myös aikoinaan ollut paljonkin belfieitä. Mä en halunnut halventaa tai haukkua kenenkään muun profiilia.

Kirjoitin postauksessa vähän hassusti, että äitinä ei olis mun mielestä ok laittaa seksikkäitä kuvia. Mä en osannut sitä jotenkin argumentoida oikein. Mä oon nimittäin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä äiditkin saa olla seksikkäitä!! Mä nostan hattua kaikille naisille, jotka uskaltaa olla just sellaisia kuin on (on sitten äiti tai ei). Sellaisille naisille, jotka uskaltaa näyttää kaunista vartaloaan somessa, riippumatta siitä onko se kokoa XXS vai XXL tai kaikkea siltä väliltä. Mä en halua nostaa ketään korokkeelle, vähiten itseäni.

Mä haluan pyytää anteeksi jos pahoitin jonkun mielen tuolla tissivako-postauksella. Mulla aina välillä kuohahtaa ja siinä tunnemyrskyssä en aina osaa kertoa asioita oikein.

Rakkautta ja rauhaa!

 

 

Lue myös: Saako äiti olla pinnallinen?  ja Tunteen viemänä.

Anteeksiantamisen taito.

Antaa anteeksi, se voi olla vaikeaa. Varsinkin jos tuntee tulleensa pahasti väärinkohdelluksi. Tietysti on asioita, joita ei niin vain voi antaa anteeksi. Joitain asioita on, joita ei mielestäni ikinä voi antaa anteeksi. Mutta en pureudu nyt niihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten voi käydä jos kaksi ystävää ajautuu tilanteeseen, josta ei löydy ulospääsyä.

Minä en ole yleensä kovin pitkävihainen ihminen, saatan tulistua kovaa ja korkealta – mutta lepyn myös helposti. En jaksa tai halua olla riidoissa. Se uuvuttaa ja tuntuu pahalta. Ahdistun riitelemisestä.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tuntuu ettei pääse eteenpäin. Molemmat asianomaiset kokevat olevansa väärinkohdeltuja, eikä tilanne raukea millään. Kumpikaan ei halua tai osaa pyytää anteeksi, koska kumpikin kokee olevansa uhri. Silloin ei auta muu kuin aika, jos sekään. Anteeksi pyytäminen voi olla iso askel ylpeydelle. Varsinkin silloin, jos kokee ettei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta se, jos uskaltaa ottaa sen askeleen – se on usein palkitsevaa. Vaikka ei anteeksi saisikaan. Ainakin silloin tulee selvitettyä asia itsensä kanssa ja pääsee jatkamaan eteenpäin. Kaunat ja selvittämättömät erimielisyydet kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä jäytää omaa oloa.

Minulle on aina ollut tärkeää pysyä väleissä ystävieni kanssa. Jos ehtisin, haluaisin nähdä kaikkia ystäviäni viikottain tai edes kaksi kertaa kuussa. Se ei tietysti ole mahdollista. Jos jonkun ystävän kanssa joskus on tullut jotain kinaa tai erimielisyyttä, olen ollut siitä todella huonona. Kuten sanoin, en tykkää riitelemisestä tai siitä, että olen riidoissa jonkun kanssa. Onneksi niin ei ole käynyt usein. On eri asia, jos jotkin ystävyydet vain hiljalleen ikäänkuin hiljenevät. Me ihmiset kun muutumme kasvaessamme ja elämämme aikana aika paljonkin. Joku nuoruuden paras bilekaveri, ei ehkä enää vain ole samassa elämäntilanteessa tai muuten vain elämä on kuljettanut erilleen. Ne on eri juttuja, niissä ei kumpikaan osapuoli ole toiselle vihainen mistään.

Selvittämättömät erimielisyydet ystävän kanssa on kuitenkin asia, joka monia jää vaivaamaan. Itse sain kokea tänä kesänä ihanan yllätyksen, kun eräs ystäväni otti minuun yhteyttä ja uskalsi ottaa sen ensimmäisen askeleen. Minä otin häntä kohti samantien myös oman askeleeni. Me molemmat uskalsimme nöyrtyä ja sanoa, että ehkä minullakin olisi anteeksi pyydettävää. Nyt olemme taas ystäviä ja toivottavasti opimme molemmat tästä. Uskon niin. Elämä opettaa.

Aina ei tietysti anteeksi antaminen onnistu. Ei ystävyydet aina palaa ennalleen. Mutta sanon kyllä, että aina kannattaa yrittää. Jos ystävä on sellainen, jonka kanssa on viihtynyt ja jonka kuulumisia miettii – kannattaa kokeilla. Uskaltaa ottaa se askel, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Olla nöyrä, eikä silti tarvitse menettää mitään ylpeyden suurta viittaa. 🙂 Ei ystävyys ole kilpailua siitä kuka teki ja mitä teki. Ei ainakaan minun mielestäni.

***