Kumpi oli parempi?

Katselin eilen taas niitä satoja kuvia, joita löytyy niin kännykästä kuin kamerastakin. Miten yksi kuva valikoituu sieltä kymmenien muiden joukosta? Miksi ei oikeastaan ikinä ole tyytyväinen ensimmäiseen kuvaan? Oli se kuva sitten ruuasta, koirista, minusta itsestäni tai mistä vain. Aina otan samasta tilanteesta useamman kuvan.

Kävin viime syksynä kuvauskoulussa A-lehdillä, jossa meille sanottiin, että mielummin sata ruutua samasta tilanteesta kuin yksi. Että niiden sadan joukosta löytyy aina sitten se yksi helmi, jossa on valo kohdillaan, ilme kohdillaan, annos näkyy hyvin jne..
Tein joskus toissa kesänä postauksen, ”kuvat, joita en julkaissut” – siihen olin kerännyt niistä kymmenistä kuvista ne mielestäni epäonnistuneimmat. Kannattaa tsekata tuo postaus läpi, nimittäin on hauskaa kuinka itse näkee jonkinlaisia virheitä kuvissa, joissa toinen ei nää mitään huonoa.

Nyt luvassa on kuvapareja kännykältä, joissa on tilanteessa mielestäni huonoiten onnistunut otos ja  parhaiten onnistunut. Ja että miksi juuri näin. 🙂

Vasemmalla kuva, jonka julkaisin. Mielestäni se oli hauska, siinä näkyi myös ponnaria vähän. Oikealla kuva, joka jäi valitsematta. Jotenkin pönötän ja on vähän teennäisen oloinen ilme.

Ylempänä kuva, jonka valitsin. Mielestäni siinä näkyi makeasti nuo vaatteet ja tuo tila ja liike näytti paremmalta. Alapuolella kuva, jonka jätin valitsematta. Ei vaan ollut niin hyvä.

Vasemmalla kuva, joka valittiin molemmat Emmin kanssa. Oli jotenkin luontevampi ja paremmat ilmeet. Oikealla kuva, joka jäi valitsematta. Se tärähti ja oli jotenkin muutenkin huonompi.

Vasemmalla kuva, jonka julkaisin. Tästä tilanteesta otettiin monta kuvaa! 😉 Oli joko liian iso pää tai liian isot rinnat. Tai jotenkin jäykkä asento. Oikealla näitä kaikkia.

Vasemmalla taas kuva, jonka julkaisin. Siinä hiukset lepattavat kauniisti, hymy on kiva ja kroppakin näyttää kivalta. Oikealla ihmeellinen pönötys ja jalat aivan vinkurallaan. Vähän myös tärähtänyt kuva.

Vasemmalla kuva, jonka valitsin. Koska kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä mielestäni jalkani näytti paremmilta. 😀

Vasemmalla hauska meno, vaikka Tuukalla ei näykään naama kokonaan. Oikealla pääni näyttää isolta ja hartiat korvissa. Plus Emmalla kiukku-ilme. 😀

***

Hahaa! 😀 Tällaista pinnallista, mutta monelle tuttua toimintaa. Olisitteko valinneet näistä kuvista toisin kuin minä?

Iloista sunnuntaita!

 

Myönnän, mutta en selittele.

Olen saanut kevään aikana blogiin aina silloin tällöin tämäntyylisiä kommentteja:

”Ihanaa, kun kirjoitit tämän postauksen vanhalla omalla tyylilläsi. Mitään selittelemättä tai pahoittelematta.”

”On tylsää, kun kirjoitustesi tyyli on muuttunut kevään aikana, etkä enää kirjoita niin spontaanisti ja räväkästi omia mielipiteitäsi kuin ennen.”

”Kirjoituksistasi paistaa, että pelkäät kertoa omia mielipiteitäsi ilkeiden kommenttien pelossa.”

***

Kyllä, myönnän. Harkitsen nykyään valitettavan usein, että voinko kirjoittaa näin tai noin. Toki edelleen kirjoitan rehellisesti, mutta jätän myös asioita sanomatta. Niin sitä vaan ihminen toimii. Jos tarpeeksi monta kertaa koira hyökkää kimppuun, niin varmasti sitä koiraa alkaa pelkäämään. Eikö?

Nyt hyökkäävä koira on ollut lukijani. Ei missään nimessä kaikki, mutta kuitenkin niin moni, että olen alkanut varoa sanomisiani. Tällä hetkellä elämä tuntuu olevan sen verran väsyttävää, että en todella jaksa käsitellä siihen päälle enää mitään idioottien v*ttuiluja. Sen vuoksi, suojellakseni itseäni, joudun harkitsemaan mitä kirjoitan.

Myönnän myös sen, että olen muuttunut ihmisenä puolen vuoden aikana. Huomaan, että moni sellainen asia joka on ennen ollut tärkeää tai merkityksellistä, ei enää välttämättä ole. Prioriteetit ja merkitykselliset asiat ovat muuttuneet. Ennen en voinut oikeasti lähteä kauppaan, jos minulla ei ollut kulmakarvoja laitettuna tai edes vähän aurinkopuuteria. Nyt sillä ei ole väliä. Haluan toki edelleen pukeutua hyvin ja olla siisti. Haluan laittautua välillä ja lakata kynteni. Mutta ehkä jonkinlainen pieni kärki turhamaisuudeltani on tipahtanut pois.

Vertaistuki ja mustavalkoisuus

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin minulle edelleen tärkeää, se on harrastukseni ja työni. Teen sitä mielelläni ja usein. Haluan kirjoittaa aiheista, joista ei välttämättä niin paljon puhuta. Koska tiedän saavuttavani kirjoituksillani monien kymmenien tuhansien silmät, haluan tuoda arkojakin aiheita esille. Jotta ehkä edes yksi ihminen saisi vertaistukea omille tilanteilleen.

En ehkä myöskään ole enää niin kärkäs mielipiteissäni. Tai, no siis vahvat mielipiteet edelleen minulta löytyy. Mutta ehkä en halua enää huutaa niitä omiani niin kovaan ääneen. Haluan omilla kirjoituksillani myös tehdä näkyväksi sitä, että asioilla on aina kaksi puolta. Mikään ei ole mustavalkoista. Siksi joku kirjoitus saattaa tuntua jonkun vanhan lukijan silmiin selittelyltä, joka on tottunut lukemaan minun paasauksiani. Ehkä? En tiedä.

Riehumaakari

Äitiys on pehmentänyt minua. Niin henkisesti, kuin fyysisesti. 😉 Haha.. Ei, mutta näin se on. Haluan nostaa tärkeitä aiheita esille blogissani, kirjoittaa aroistakin asioista. Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen äiti ja isä on hyvä omalle lapselleen omalla tyylillään. Olen edelleen sitä mieltä, että homoilla kuuluu olla samat oikeudet kuin heteroilla. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisille pitäisi opettaa käytöstapoja enemmän. Edelleenkin minulla nousee savua korvista joka kerta, kun näen vapaana juoksevan koiran. En vieläkään ymmärrä, miten jotkut ihmiset voivat ja haluavat satuttaa toisia henkisesti tai fyysisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että tunteilleen pitää antaa tilaa ja niiden pitää antaa loistaa. En vieläkään ole mikään seinäruusu, en tyyliltäni enkä läsnäololtani. Tykkään edelleen ripsipidennyksistä ja huulipunasta. Haluan vielä joku päivä humaltua oikein kunnolla, vaikka en enää mikään männävuosien bileprinsessa olekaan. Haluan edelleen harjoitella käsilläseisontaa ja temppuilua, kunhan keskivartaloni siihen luvan antaa. Niin ja sitä pyöreää pakaraa.. 😉

Silti taidan olla vähän pehmompi nykyään kuin ennen. Ja olkoon se niin. Rakastan olla pehmo. Rakastan sitä, että minusta on tullut äiti. Rakastan sitä, että minulla on tällainen kanava, jossa voin monista asioista kirjoittaa. Rakastan teitä lukijani. Ilman teitä, ei olisi tätä blogia. Pehmoillen tai kovistellen. 😉