Myönnän, mutta en selittele.

Olen saanut kevään aikana blogiin aina silloin tällöin tämäntyylisiä kommentteja:

”Ihanaa, kun kirjoitit tämän postauksen vanhalla omalla tyylilläsi. Mitään selittelemättä tai pahoittelematta.”

”On tylsää, kun kirjoitustesi tyyli on muuttunut kevään aikana, etkä enää kirjoita niin spontaanisti ja räväkästi omia mielipiteitäsi kuin ennen.”

”Kirjoituksistasi paistaa, että pelkäät kertoa omia mielipiteitäsi ilkeiden kommenttien pelossa.”

***

Kyllä, myönnän. Harkitsen nykyään valitettavan usein, että voinko kirjoittaa näin tai noin. Toki edelleen kirjoitan rehellisesti, mutta jätän myös asioita sanomatta. Niin sitä vaan ihminen toimii. Jos tarpeeksi monta kertaa koira hyökkää kimppuun, niin varmasti sitä koiraa alkaa pelkäämään. Eikö?

Nyt hyökkäävä koira on ollut lukijani. Ei missään nimessä kaikki, mutta kuitenkin niin moni, että olen alkanut varoa sanomisiani. Tällä hetkellä elämä tuntuu olevan sen verran väsyttävää, että en todella jaksa käsitellä siihen päälle enää mitään idioottien v*ttuiluja. Sen vuoksi, suojellakseni itseäni, joudun harkitsemaan mitä kirjoitan.

Myönnän myös sen, että olen muuttunut ihmisenä puolen vuoden aikana. Huomaan, että moni sellainen asia joka on ennen ollut tärkeää tai merkityksellistä, ei enää välttämättä ole. Prioriteetit ja merkitykselliset asiat ovat muuttuneet. Ennen en voinut oikeasti lähteä kauppaan, jos minulla ei ollut kulmakarvoja laitettuna tai edes vähän aurinkopuuteria. Nyt sillä ei ole väliä. Haluan toki edelleen pukeutua hyvin ja olla siisti. Haluan laittautua välillä ja lakata kynteni. Mutta ehkä jonkinlainen pieni kärki turhamaisuudeltani on tipahtanut pois.

Vertaistuki ja mustavalkoisuus

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin minulle edelleen tärkeää, se on harrastukseni ja työni. Teen sitä mielelläni ja usein. Haluan kirjoittaa aiheista, joista ei välttämättä niin paljon puhuta. Koska tiedän saavuttavani kirjoituksillani monien kymmenien tuhansien silmät, haluan tuoda arkojakin aiheita esille. Jotta ehkä edes yksi ihminen saisi vertaistukea omille tilanteilleen.

En ehkä myöskään ole enää niin kärkäs mielipiteissäni. Tai, no siis vahvat mielipiteet edelleen minulta löytyy. Mutta ehkä en halua enää huutaa niitä omiani niin kovaan ääneen. Haluan omilla kirjoituksillani myös tehdä näkyväksi sitä, että asioilla on aina kaksi puolta. Mikään ei ole mustavalkoista. Siksi joku kirjoitus saattaa tuntua jonkun vanhan lukijan silmiin selittelyltä, joka on tottunut lukemaan minun paasauksiani. Ehkä? En tiedä.

Riehumaakari

Äitiys on pehmentänyt minua. Niin henkisesti, kuin fyysisesti. 😉 Haha.. Ei, mutta näin se on. Haluan nostaa tärkeitä aiheita esille blogissani, kirjoittaa aroistakin asioista. Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen äiti ja isä on hyvä omalle lapselleen omalla tyylillään. Olen edelleen sitä mieltä, että homoilla kuuluu olla samat oikeudet kuin heteroilla. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisille pitäisi opettaa käytöstapoja enemmän. Edelleenkin minulla nousee savua korvista joka kerta, kun näen vapaana juoksevan koiran. En vieläkään ymmärrä, miten jotkut ihmiset voivat ja haluavat satuttaa toisia henkisesti tai fyysisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että tunteilleen pitää antaa tilaa ja niiden pitää antaa loistaa. En vieläkään ole mikään seinäruusu, en tyyliltäni enkä läsnäololtani. Tykkään edelleen ripsipidennyksistä ja huulipunasta. Haluan vielä joku päivä humaltua oikein kunnolla, vaikka en enää mikään männävuosien bileprinsessa olekaan. Haluan edelleen harjoitella käsilläseisontaa ja temppuilua, kunhan keskivartaloni siihen luvan antaa. Niin ja sitä pyöreää pakaraa.. 😉

Silti taidan olla vähän pehmompi nykyään kuin ennen. Ja olkoon se niin. Rakastan olla pehmo. Rakastan sitä, että minusta on tullut äiti. Rakastan sitä, että minulla on tällainen kanava, jossa voin monista asioista kirjoittaa. Rakastan teitä lukijani. Ilman teitä, ei olisi tätä blogia. Pehmoillen tai kovistellen. 😉

 

Laitanko lapseni nettiin?

Jokunen aika sitten toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti aika tiukankin kirjoituksen siitä, että lasta ei tulisi laittaa nettiin. Luin tekstiä vähän huuli pyöreänä ja ihmettelin kovasti mm. sitä perustelua, että lapsen kuvien jakaminen somessa olisi jollain tapaa oman egon pönkittämistä. Toki kirjoituksessa oli ihan hyviäkin pointteja, mutta ehkä eniten itseäni häiritsi se miksi tästäkin asiasta halutaan löytää taas ne, jotka tekee oikein ja parhaiten. Ja kenen mielestä?

monna

Itse olen ajatellut, että haluan jakaa lapsestamme – pienestä Vauva Pursiaisesta kuvia blogissa ja instagramissa. Samaa mieltä on Tuukka. Vauva tulee kuitenkin olemaan niin iso osa elämäämme ja todella rakas ja tärkeä osa sitä – miksi haluaisimme kätkeä jotain niin ihanaa?!
Tietysti olemme miettineet muutamia seikkoja kuvien suhteen. Mm. sen, että mitään paljaspeppukuvia emme laita nettiin. Emme myöskään mitään sellaisia, mitkä voisi jollain tapaa nolata lasta – lapsi potalla tai vauva kakkavappaa vaihtaessa.
Olen miettinyt myös, että lapsen kasvaessa varmasti vähennän kuvien määrää ja mietin vielä tarkemmin, onko kuva sellainen ettei se halveeraa lasta. Haluan myös ajatella, että kuvat olisi sellaisia, joita vaikka kymmenen vuoden kuluttua nähdessään lapsi ei nolostuisi itse.

Olen seurannut monia äitejä, niin ystäviä kuin bloggaajiakin somessa. Miten he ovat käyttäyneet tämän asian suhteen. Suurin osa ystävistäni on laittanut kuvia someen. Suurella rakkaudella ja ylpeydellä omaa lastaan kohtaan. Mutta toki on myös muutamia, jotka eivät ole. Mielestäni tämä asia on jokaisen äidin ja isän oma valinta. En ymmärrä, miksi tästäkin asiasta on haluttu tehdä oiken/väärin -asetelma. Jokainen tehköön kuten tämän asian kanssa parhaaksi näkee. En usko, että kukaan vanhemmista haluaisi tuottaa pahaa oloa lapselleen laittamalla lapsestaan kuvaa someen. Minun on myös kovin hankala ymmärtää, millä tapaa suloisen lapsen kuva voisi pönkittää omaa egoa? Se, että joku haluaa vetää yksityisyyden rajat tiukemmalle on erittäin ymmärrettävää. Se, että joku haluaa laittaa kuvia lapsestaan someen, on myös erittäin ymmärrettävää. Mielestäni on myös hienoa, että moni tuttavani kysyy lapseltaan oikeutta laittaa kuvaa someen, siinä vaiheessa kun lapsi jo itse osaa asiaan vastata.

Halusin kysyä mielipiteitä tutuiltani, ystäviltäni, bloggaajakollegoiltani asiasta. Ja tässä alla heidän mietteitään.

emma_100 yötä kesään

Emma – 100 yötä kesään -bloggaaja:

Puhuttiin meillä asiasta, tuntui kuitenkin jotenkin hassulta piilotella omaa vauvaa, kun hän kuitenkin niin iso osa meidän elämää on. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä tarkemmin rajaan hänen yksityisyyttään. Nämä on vaikeita juttuja ja kyllä sitä täytyy kaikki miettiä, että voiko minkäkin kuvan julkaista, että on hyvän maun mukainen ja teksti sellainen, että voin ne Emilille joskus näyttää. En ole katunut kuvien laittamista blogiin. Palaute jota on tullut, on ollut minulle, ei kohdistunut Emiliin. 🙂

***

Laura Peippo

Laura Peippo – Fitness From The North -bloggaaja:

Mie mietin pitkään, että laitanko kuvia poitsusta someen ja mietin kyllä vieläkin mitä laitan. En halua, että sitten koskaan kuvat kääntyy poikaa vastaan. Joidenkin tapa laittaa kuvia lapsestaan nettiin on minun mielestä todella nöyryyttävää lasta kohtaan. Mutta some on tätä päivää ja toisaalta sinne saa kuka tahansa laittaa kuvia lapsistaan jos siltä tuntuu. 😊

***

Katri

Katri Viirret – Fit you too -blogin kirjoittaja:

Omasta puolesta voin sanoa, että laitan aina joskus (harvoin) lapsista kuvia blogiin. Ei meillä ainakaan oo miehen kanssa ollut mitään keskustelua sen ihmeemmin. Oon laittanut myös facebookkiin. Kuvat on aina hyvän maun mukaisia eli lapsella on vaatteet päällä. Ne on osa mua ja mun perhettä, enkä tajua miten niillä esim. pönkittäisin egoani?? Ajatus siitä, että lapsia ei näkyisi missään medioissa on mun mielestä absurdi. Meidän pojan hoitopaikastakin tuli kysely et saako lapsi näkyä tv:ssä, lehdissä ja blogissa (jossain varhaiskasvatus tms blogissa) eikä mulla ollut mitään sitä vastaan. En ihan saa kiinni siitä ajatuksesta, että lapsi voi kärsiä jotenkin siitä jos hän on näkynyt blogissa.

***

Umppu

Umppu – Prime life -blogin kirjoittaja:

Mun mielestä se on nykypäivää jos laittaa kuvia someen. Toki itselläni on omat rajat. En esim. laittaisi kuvaa kun lapseni on henkihievereissä teholla tai alapää paljaana.

Umpun Älä laita lastasi nettiin -kirjoitus keräsikin aika monen kirjaavaa kommenttia. Postauksesta voit lukea lisää Umpun ajatuksia aiheesta.

***

Syy minkä vuoksi tästä halusin kirjoittaa ja tuoda mm. näiden ihanien naisten mielipiteet esiin, oli nimenomaan positiivisuus. Se, että ei taas tuomittaisi toisten valintoja – vaikkei ne olisikaan samanlaisia kuin omat valinnat.
Että nähtäisi myös sinne omien mielipiteiden ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi nämä ihanat naiset on halunneet laittaa kuvia lapsestaan nettiin – yksikään syy ei ole oman egon pönkittäminen tai lapsen loukkaaminen. Yksikään kuva ei ole sellainen, jossa lapsi olisi jotenkin huonossa valossa tai halveerattuna.

Kuten alussa kirjoitin, mielestäni tämä asia on jokaisen vanhemman oma valinta. Eikä tässäkään asiassa olisi syytä osoitella sormella niitä ketkä tekevät toisin.

monna_4

Tässä loppuun kevennykseksi vielä hauska blogiteksti liittyen aiheeseen:
Blogimutsi pilaa lapsensa elämän.

Mukavaa sunnuntai-iltaa ja ihanaa viikon starttia! <3

Monna