Sananen siitä BMI:stä..

Mua rasittaa koko hiton BMI. Se on mittari, joka joutais mun mielestä jo roskakoriin!! Ihan tosi! Miten kukaan voi käyttää sitä enää millään tapaa oikeanlaisena mittarina painolle? Sehän on vain matemaattinen kaava. Se ei kerro kehonkoostumuksesta, siitä mistä kroppa on tehty. Siinä ei lasketa rasvamassan suhdetta lihasmassaan, eikä katsota rasvaprosenttia tai viskeraalisen rasvan osuutta.

Nää yllä olevat kuvat on otettu vuosina 2014-2015, jolloin mulla oli kroppa ns. ”parhaimmassa kunnossa”. Silloin mun rasvaprosentti huiteli 20%:n tietämillä, välillä himpan alle ja välillä himpan päälle. Mulla oli koko ajan BMI:n mukaan ylipainoa. Mun painoindeksi oli 25,4 tai 25,6 eli sen mukaan lievän ylipainon puolella. Mulla oli kehossa rasvamassaa 14 kiloa! Siis neljätoista kiloa!! Ja lihasmassaa reilut 30 kiloa.

Mun mielestä mä olin tosi normaalin kokoinen, treenattu nainen. Söin terveellisesti, mutta myös karkkia ja kävin salilla 3 kertaa viikossa. Toki treenasin myös tanssia ja ”temppuilua” pari kertaa viikossa. Mun silmään mun kroppa ei ollut ylipainoinen, vaikka BMI niin kertoikin. Mä voin hyvin, olin energinen ja kroppa toimi.

2014-2015
Rasvamassa: 13-14kg
Lihasmassa: 30-31kg
Rasvaprosentti: 19-21%
BMI: 25,2 – 25,6
2017-2018
Rasvamassa: 22-24kg
Lihasmassa: 28-29kg
Rasvaprosentti: 27-28%
BMI: 25,6 – 25,8

Nyt mulla on suurin piirtein sama BMI kuin ennen raskautta, edelleen lievästi ylipainoinen. Mutta mun kropan koostumus on muuttunut. Koska mulla oli vaikea ja hidas raskaudesta palautuminen, en oo päässyt treenin pariin kunnolla kuin vasta nyt reilu vuosi synnytyksestä. Lihasmassaa on kadonnut ja rasvaa on tullut tilalle. Kertooko BMI nyt miten mun kroppa voi? Ei, ei kerro tässäkään tapauksessa. Mulla on edelleen lihasmassaa kropassa enemmän kuin rasvaa. Mun rasvaprosentti on edelleen viitearvojen sisällä (naisilla 28%).

Mä en käsitä miksi siitä painoindeksistä jauhetaan edelleenkin? Jos ihminen on sairaalloisen ylipainoinen, kyllä sen tietää ilman BMI:täkin. Mun mielestä pitäisi keskittyä esim. siihen, että tutkittaisiin viskeraalisen rasvan arvo. Se voi olla korkea on sitten yli- tai alipainoinen. Sisäelimiä ympäröivä rasvakerros, viskeraalinen rasva on vaarallista jos sitä on liikaa. Sen korkean määrän tiedetään lisäävän mm. riskiä sairastua diabetekseen, sepelvaltimotautiin ja rasvamaksaan.

Mun mielestä pitäisi myös miettiä sitä miten ihminen voi. Jos aina väsyttää, sattuu päähän, aineenvaihdunta ei toimi ja kaikki kenkuttaa – on varmasti jossain jotain vikana. Näistä olotiloista ja vaivoista mikään ei suoraan kerro onko henkilö minkä kokoinen. Toisaalta painoindeksien mukaan ylipainoinen ihminen voi taas vastapainoisesti olla elämänsä kunnossa. Hän on virkeä, harvoin kipeänä, aineenvaihdunta toimii ja elämä kukoistaa. Nää painoasiat ei oo mitään mustavalkoisia juttuja, että jos on näin niin sitten on noin.

Kuva: Petri Mast

Mun mielestä on hassua, että vaikka on olemassa ihan yleinen tieto siitä ettei viskeraalisen rasvan aiheuttamat riskit ole vain BMI:n mukaisesti ylipainoisten ongelma. Silti mm. lääkärit, työterveyshoitajat, kouluterveydenhoitajat jne puhuu aina ja ikuisesti vain siitä pirun BMI:stä!

Vaikka mä kirjoitin postauksessa Onko normaali vartalo nykyään ”se isompikokoinen”? siitä, että minkä kokoisia vaatteita mä käytän – ei vaatekoko todella kerro kaikkea. Kyllä normaalikokoisia on yhtä lailla S-kokoa tai 40-kokoa käyttävät ihmiset! 🙂 Kyllä mullakin löytyy kaapista vaatteita niin S-kokoa kuin L-kokoakin.

Kun mä kirjoitin ”normaalikoosta” en tarkoittanut yleistää kokoa M ainoaksi sellaiseksi. 😉 Tarkoitin lähinnä sitä, että kuinka vääristynyttä kuvaa some antaa vartaloista. Kun osataan vääntää ja kääntää lantiota ja peppua juuri oikeassa kulmassa peiliä kohti, näyttää se vyötärökin kapeammalta kuin oikeasti on. Myös unohdetaan se, että vaaka ei kerro koko totuutta. Eikä tosiaan ainakaan se BMI!! 😀

***

UGH! Olen puhunut! 😉

 

Mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni?

Tässä hetki sitten oli juttua useammassakin blogissa äitien tekosyistä tai oikeista syistä laiskuudelle, liikkumattomuudelle ja lihavuudelle. En ota nyt sen enempää kantaa kirjoituksiin. Hyviä kirjoituksia oli suurin osa.. 😉 Osa ehkä ”hieman” syyllistäviä. 😀

Mutta, mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni? Mitä jos elämässä tulee sellaisia vaiheita, että ei vain kertakaikkiaan kiinnosta rampata kuntosalilla tai jumpissa? Eikö se oo sallittua? Oli sitten äiti, isä tai lapseton sinkku!

Eikö kuitenkin moni asia elämässä mene aaltoillen eteenpäin? Onko kaikesta suoriuduttava 24/7 korkealla intensiteetillä ja ihan joka ikinen päivä vuodessa? Eikö välillä voi ihan vaan olla ja suoda sen olemisen itselleen? Mitä sen on väliä, jos joskus tulee sellainen vaihe elämässä, että se oman kropan peilikuva ei kiinnosta niin paljoa? Tai ehkä jopa kiinnostaa, mutta ettei se sixpäkki ja pyöreä peppu olekaan ihan joka päivä siellä TAVOITE NRO 1:senä mielessä?

On jotenkin aika hurjaa lukea, kun joka tuutista ponnahtaa otsikoita: SAAVUTA UNELMASI – ÄLÄ ANNA PERIKSI – NÄIN ONNISTUT – MUISTA JAHDATA UNELMIASI! Siis se on upeaa, että onnistumisen tunteita ja vinkkejä siihen, kuinka voi oikeasti saavuttaa niitä unelmia jaetaan. Niissä jutuissa on ehdottomasti pointtia! Mutta jos koko elämä on yhtä unelmien jahtaamista, niin missä vaiheessa sitä ehtii sitten elämään?

Kyllä mulle ainakin itselleni on aina tehnyt hyvää pienet breikit treenaamisessa ja ”hyvinvointivouhotuksessa”. Myös silloin, kun ei ollut vielä lasta. 😉 Eikä ne breikit oo nyt eikä oo ollut silloinkaan mitään tekosyitä. Eikä myöskään missään nimessä sitä, että olisin jollain tapaa luovuttanut hyvinvoinnin suhteen. Ei todella! Mutta pieni tauko tekee välillä hyvää.

Kuitenkin niiden unelmien jahtaamisen paine on aika kova nykyään. Sen vuoksi välillä tuleekin syyllinen olo, kun ei ehdi salille vaikka herää 06.00 ja ei pysähdy sekunniksikaan ennen klo 22. Ajatelkaa! Missä ihmeen välissä siinä ehtisi salille?! Sanoohan se järkikin, että ei ehdi. Mutta silti saattaa tulla huono omatunto, miten minä en nyt sitten saanut jostain puristettua sitä aikaa?!

Oon ehdottomasti sitä mieltä, että unelmia ja tavoitteita on hyvä olla. Ei se kroppa sieltä miksikään muutu, jos vaan valittaa ja pähkäilee. Jos asettaa tavoitteita, on niitä kohti helpompi edetä. Suunnitelmallisuus arjessa toimii ja sitä kautta sitä aikaa treeneille ehkä löytyy! 🙂 Mutta ei sekään ole väärin, jos kaikkein kiireisimmissä tai väsyneimmissä elämäntilanteissa suo itselleen aikaa levätä ja olla. Kyllä sitä sitten taas ehtii sinne salillekin, kun aika on siihen valmis!

Mä oon huomannut, että jos pitää pienen breikin välillä – on into palata takaisin treenien pariin taas kahta kovempi! 

Kysyin instagramissa teiltä aiheeseen liittyen kolme kysymystä. Lupasin lisätä tähän postaukseen vastausprosentit. 🙂 Nämä prosentit otettu klo 22.30, tällöin kyselyä oli takana 11 tuntia. Näin te vastasitte:

  1. Onko äitiys tekosyy lihomiselle? KYLLÄ 15% EI 85%
  2. Eikö se oo ihan ok, jos välillä sohva on kivempi paikka kun kuntosali? KYLLÄ 93% EI 7%
  3. Muistatko sä jahdata unelmiasi 24/7? KYLLÄ 23% EN 77%

***

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Voiko sohva välillä olla kivempi paikka kuin treenisali tai lenkkipolku? Onko ihan ok välillä pitää breikkiä?