Imetys.

En uskonut, että kirjottaisin tätä postausta ikinä. Palaisin aiheeseen nimeltä imetys. Kirjoitin aiheesta postauksen, kun Emma oli vajaa kaksi kuukautta. Silloin oma imetystaipaleeni päättyi. Se oli kova pala. Mulle siis. Mutta sitä en arvannut, että se on niin kova pala ihmisille, jotka ei ole meidän perhettä.

Kun Emma syntyi, aloitin heti imetyksen. Heräämössä, kun tokkuraisena sektiosta heräilin, näin ensimmäisen kerran rakkaan pienen tyttömme. Hänet laitettiin heti rinnalleni ja kokeiltiin imemis-otetta. Se tuli puskista. Mua hämmästytti silloin se, että hoitohenkilökunta ei millään tapaa kertonut mitä nyt tapahtuu. Olisi ollut kiva tietää, että nyt kokeillaan ensimmäisen kerran. Olisin itsekin ehkä päässyt kärryille asiasta heti alkuun.

Imetys jatkui perhehuoneesamme, tottakai. Emma oli paitani alla lähes koko ajan. Opeteltiin yhdessä uutta asiaa, miten saada ravintoa pienelle tytölle. Se sattui. Mutta olin kuullut, että niin se sattuu kaikilla. Kun parin päivän ja yön jälkeen nänneistäni alkoi tulla verta, ajattelin senkin kuuluvan asiaan. Mutta itkin, koska sattui. Itkin ja yritin, koska en halunnut jättää tyttöä ilman maitoa. Saatiin kansliasta pieni määrä korviketta, jotta rintani sai pienen lepotauon.

Ennen kuin kotiuduimme sairaalasta, sain kerran opastusta imetykseen. Imetys ei kuitenkaan sujunut meillä. Emmalla oli alusta asti tosi kova imuote ja ihan kirjaimellisesti tuntui siltä, että nännit irtoaa pian. Se kipu oli kamalaa. Ei auttanut rintakumit, voiteet eikä yhtään mitkään. Emmalla ei ollut kireä kielijänne. Nälkä oli vaan ihan pirunmoinen ja ehkei se maito sitten noussut mulla tarpeeksi ja siksi tyttö raukka joutui imemään posket lommolla. Aloimme antamaan korviketta pullosta, jotta tyttö saa tarpeeksi energiaa.

Kuitenkin koko ajan jatkoin yrittämistä. Ostettiin rintapumppu, se oli hieno juttu. Maitoa tuli pullot täyteen ja saatiin Emmalle äidinmaitoa pullosta, vaikkei rinnasta sitä tihkunutkaan. Silti yritin vielä. Joka päivä. Kunnes neuvonlantädin, Tuukan ja muutamien äiti-ystävien kanssa juteltuani päätin pettynein mielin lopettaa imetyksen. Se oli ihan kamala paikka. En ikinä olis uskonut, että imetys olisi ollut mulle niin iso juttu. Mutta kun se oma pieni vauva sylissä yritys yrityksen jälkeen päädyttiin rinnan sijasta tuttipulloon, oli pettymys itseensä suuri. En pysty / osaa ruokkia omaa lastani. 

Päätin rohkaistua ja kertoa asiasta julkisesti blogissa, koska tiesin etten ole ainoa. Mutta pommi räjähti. Vaikka sain paljon kiitosta, että uskalsin kirjoittaa asiasta. Paljon sellaisia kommentteja ja viestejä, että kiitos Monna kun kirjoitit asiasta – olen luullut olevani yksin. Silti syyttäviä sormia alkoi osoitella niin paljon, että meinasin kerta kaikkiaan hajota. Se oli kamalaa. Kun mulla itselläni oli jo pettynyt olo siitä, että en onnistunut yrityksistä huolimatta imettämään tyttöämme – ei oloa helpottanut se paskamyrsky. Tavallaan jopa kaduttaa, että kirjoitin koskaan tästä asiasta.

Nyt kun Emma on yli vuoden, reipas ja terve tyttö, uskallan palata asiaan. Kun sain niitä kommentteja, että korvike on perseestä ja teen vaan lapselleni hallaa sillä – voin kertoa nyt, että Emma on ollut vuoden aikana kipeänä KAKSI kertaa. Nekin on olleet pieniä muutaman päivän flunssia. Emma on saanut paljon läheisyyttä, pusuja ja haleja – niin paljon, että hän pussailee kaikkia tänä päivänä. Leluja, koiria, meitä vanhempia ja isovanhempia. Se väite, että lapsi ei saisi läheisyyttä ja hellyyttä jos sitä ei imetä – ei pidä ainakaan meidän perheessä paikkaansa. Sitä paitsi ihmettelen kyllä, että miten ihmeessä vauvaa voisi tuttipullosta syöttää ilman syliä?

Joka tapauksessa oon sitä mieltä, että imetys on asia, jossa syytetään AIVAN LIIKAA äitejä! On super hienoa, että on olemassa Imetyksen Tuki Ry ja muita tahoja, jotka auttavat äitejä imettämään. Itse en valitettavasti niistä saanut silloin hyötyä, vaikka yritinkin niillä neuvoilla. On hienoa, että imetykseen kannustetaan. Mutta mun mielestä pitäisi yhtä paljon tukea sitten niitä äitejä, jotka ei imetyksessä onnistu syystä tai toisesta. Eikä SYYTTÄÄ!! Se on ihan kamalin asia mitä pienen vauvan äidille voi tehdä.

Kuten silloin moni mulle sanoi:

Hyvinvoiva äiti = hyvinvoiva vauva. Äidin stressi imetystä kohden voi tehdä sen, että joka kerta kun pitäisi antaa ruokaa vauvalle, nousee stressitasot niin korkealle ettei se maito edes nouse rintoihin. Ahdistus siitä, että ei osaa ruokkia omaa lastaan voi olla niin raastava ja suuri. Loppujen lopuksi raskauden jälkeinen masennus on jo ovella tai jopa sisällä kodissa.

Vaikka kuka sanoisi mitä, mä olen sitä mieltä, että korvikkeella kasvaa ihan yhtä hyviä / terveitä / läheisyyttä saavia lapsia, kuin imetykselläkin. Vaikka onkin kuinka paljon tutkimuksia äidinmaidon hienoudesta, on ainakin mulla oma kokemus se, että korvike on oikein hyvä myös. Mä olen itse kasvanut pelkällä korvikkeella vauvana, eikä mulla ole mitään perussairauksia ja muutenkin oon ollut aina tosi terve. Ei mulla ole diabetesta tai ylipainoa. Myös Emma on todella terve lapsi. Ja on oikeasti olemassa myös sekin fakta, että niin imetyksellä kuin korvikkeella kasvaneet lapset voivat ihan kummat vain saada allergioita tms.

Joten ennen kuin kukaan tuomitsee korvike-äitejä, keskittykää vaan siihen oman lapsenne (omien lapsienne) terveyteen ja niiden muiden äitien tukemiseen. Se on ihan älyttömän kummallista, miksi äidin pitää olla äidille susi!! En tajua. Mutta onneks mun ei tarvitse ja tiedän myös sen, että on PALJON äitejä, jotka ei oo toisilleen susia! 😉 😀

 

 

 

* Kaksi alinta kuvaa: Johanna Myllymäki / A-lehdet

Mites se imetys?

Imetys(kö) määrittää äitiyden? Hyvä äiti imettää vähintään kuusi kuukautta ja mielellään vuoden. Ja tietysti täysimetyksellä. Huono(ko) äiti ei onnistu imetyksessä ja antaa vauvalleen korviketta pienestä pitäen. Onko tämä todella näin mustavalkoista?!Emma_ja_Monna

Mietin ensin, että en kerro tästä asiasta blogissani. Ajattelin, että haluan säästää itseäni siltä p*skamyrskyltä mitä tästä osakseni saan.. Mutta kun juttelin muutaman ystäväni kanssa asiasta, he kannustivat minua kirjoittamaan asiasta blogiin. Koska meitä ”ei täysimettäviä” -äitejä on paljon ja moni luulee/kokee olevansa huono äiti, kun imetys ei onnistukaan. Moni myös jää yksin asian kanssa, koska joka paikassa hehkutetaan niin kovasti imetystä ja hieman jopa lytätään korvikeruokintaa. Kun vielä luin meidän lokakuun mammojen fb-ryhmästä tästä samasta asiasta keskustelua ja nimenomaan sitä ”huono äiti” -fiilistä siitä, kun imetys ei ole ottanut sujuakseen, päätin kirjoittaa.

Nythän on siis niin, että minun imetystaipaleeni on loppunut. Imetin reilu viisi viikkoa.
Olisin halunnut imettää pidempään, mutta siitä ei vain kohdallamme tullut enää mitään. Olin todella stressaantunut ja ahdistunut asiasta. Alussa jokainen imetyskerta pelotti, koska se sattui. Loppua kohden kipu oli hävinnyt ja rinnanpäät jo turtana, mutta rakas Emma ei enää osannut imeä rinnasta. Emma oli oppinut, että tuttipullosta ruokaa saa helpommalla työllä. Yritin pumpata mahdollisimman paljon, että Emma saisi äidinmaitoa sitten edes sen tuttipullon kautta. Mutta maitohanat alkoivat tyrehtymään ja pumppaaminen alkoi myös tämän vuoksi sattumaan.

En alkuun halunnut luovuttaa ja yritinkin kaikenlaisia konsteja. Luin myös paljon asiasta, niin Imetyksen tuki FB-ryhmästä, kuin muistakin hyvistä lähteistä. Kuitenkin jo alusta asti oma suhtautumiseni korvikkeisiin oli 100% hyväksyvä. Olenhan tosiaan itsekin kasvanut täysin korvikemaidolla. Ja tiedän paljon terveitä yksilöitä, jotka ovat saaneet vain korvikkeita. Olimme päättäneet jo ennen Emman syntymää, että opetamme Emmalle tuttipullon siihen rintaruokinnan ohelle. Olimme kuulleet muutamilta ystäväpariskunniltamme tästä hyvää kokemusta, sekä lukeneet asiasta.

tuttipullosta

En tehnyt mitään varsinaista päätöstä, että NYT loppui minun imetystaipaleeni. Se vain tapahtui, jotenkin jopa luonnollisesti. En kokenut mitään suurta surua ja tuskaa siitä, että imetys sitten osaltani loppui näin varhain. Kun otan nyt Emman syliini ja annan hänelle tuttipullosta korviketta, saan ihan yhtä ihanan tunteen kuin imettäessänikin siitä, että lapsemme saa ruokaa. Vaikka alkuun ajattelin toisin. Alkuun ajattelin, että imetys on ainoa tapa saada se ihana tunne oman lapsensa ruokkimisesta. Mutta nyt tajuan, että se ei todellakaan ole niin. Olin ajautunut tähän ajattelumalliin itsekin ja ihan varmasti tämä johtui ainakin osittain ulkoisesta paineesta ja siitä imetyksen nostamisesta korkeimmalle jalustalle äitiyden maailmassa.

Tähän väliin haluan sanoa, että kaikki kunnia äideille, jotka täysimettävät. On hienoa, että imetys onnistuu ja on hienoa, että maitoa tulee tarpeeksi vauvan kasvua varten. On hienoa, että täysimettäviä äitejä on paljon ja että tällekin asialle saa tukea.

Itse kuitenkin koin Imetyksen tuki Ry:n fb-sivut painostaviksi. Tuli syyllinen olo, kun en pystynyt olemaan se täysimettävä äiti. Tuli ahdistava olo siitä, kun ryhmässä kuva toisensa jälkeen oli vauvoista, äidin pullea tissi suussaan. Ja sitten kuvatekstinä kerrottiin kuinka hienosti imetys on sujunut, eikä tippaakaan korviketta ole mennyt. Ja itse koin sen nimenomaan alleviivana korvikkeita vastaan. En ahdistunut siitä, että joillain muilla homma sujui. Ahdistuin siitä, että koin olevani huono äiti, kun annoin pienelle rakkaallemme korviketta.

korviketta

Kun sitten juttelin muutaman ystäväni kanssa imetyksestä vs. korvikkeista, ymmärsin etten ole todellakaan yhtään sen huonompi äiti. Juttelin myös neuvolassa asiasta ja neuvolantäti painotti vahvasti sitä, että tärkeintä on vauvan ravinnonsaanti. Ei se tuleeko ravinto pullosta vai tissistä. Hän myös painotti sitä, että korvikkeet on nykyään erittäin hyviä ja vitamiinipitoisia. Ja kuten aiemmin tuossa kerroinkin, minä söin vain korviketta vauvana, eikä minulla ole mitään kroonisia sairauksia tai muutakaan.

Äidit, jotka imettävät ovat super hyviä mutseja. Äidit, jotka imettävät sekä antavat korviketta ovat super hyviä mutseja. Äidit, jotka antavat pelkästään korviketta ovat super hyviä mutseja. Äidit, jotka stressaavat ja kokevat ahdistusta imetyksestä ovat luultavasti väsyneitä ja huonotuulisia, itkuisia ja ahdistuneita, väsyneitäkin – ovatko he super hyviä mutseja?

Kun itse nyt olen lopettanut imetyksen ja siitä stressaamisen, olen oikeasti parempi äiti. Olen parempituulinen, olen pirteämpi. Jaksan tyttömme kitinöitäkin paremmin. Höpöttelen vauvamme kanssa, halailen ja pussailen. Pidän todella paljon sylissä ja rakastan niin suunnattoman paljon.
Kun taas mietin sitä tilannetta, että syke alkoi nousemaan jo imetyksen ajattelemisesta. Tai siitä, että onnistuuko se tällä kertaa. Tai sattuuko se? Olin ahdistunut, väsynyt ja itkuinen. Koin olevani ihan p*ska äiti, kun en voinut pienokaisellemme edes ravintoa omasta tissistä antaa. Mitä luulette, kumpi vaihtoehdoista on parempi?

Jos haluaa imettää, se on täysin ok! On hienoa, jos haluaa saada siihen apua ja yrittää vaikka se olisi vaikeaa. Mutta muistakaa äidit hyvät, imetys ei ole äitiyden mittari. Se, että äiti voi henkisesti hyvin on paljon tärkeämpää. Silloin äiti voi olla parempi äiti pienokaiselleen. Hyvinvoiva äiti = hyvinvoiva lapsi.

Rakkautta, läheisyyttä ja lämpöä ei puutu, vaikka imetystä ei tässä talossa enää tapahdukaan.
Rakkautta, läheisyyttä ja lämpöä ei puutu, vaikka imetystä ei tässä talossa enää tapahdukaan.

***

Olkaa itsellenne armollisia! Niin äitinä, kuin muutenkin. Muistakaa, että tärkeintä on vauvan riittävä ravinnonsaanti, sekä läheisyys ja rakkaus. Muistakaa, että tässä maailmassa on niin korvikkeilla kuin äidinmaidollakin kasvaneita täysjärkisiä ja terveitä ihmisiä. 

logo