Kehonkuvani matka

Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

 

 

 

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti

 

(Lähes) alaston totuus

Tää postaus jännitti mua kamalasti. Mietin monta kertaa, että julkaisenko vai enkö. Osa musta sanoo ei ja osa joo. Mä mietin, että miten saan tässä sanottua sen mun sanoman oikein. Niin, että tän postauksen tarkoitus tulis lukijoille yhtä kirkkaana kuin mulle. Mietin, että osa lukijoista ihan varmasti ajattelee tän olevan huomionhakuista toimintaa, kirjoitettu vaan siks, että tulis klikkejä. Mutta se ei oo totta. Mietin, että mitä mun veli, äiti, Tuukka tai appivanhemmat sanoo tästä, ajatteleeko ne, että miks tolla Monnalla ei oo nyt rihman kiertämää päällä.. Mietin myös, että miksi mä teen tällaisen – mikä järki?

Päätin, että kirjoitan ja julkaisen tän tekstin koska inspiroiduin itse niin paljon eräästä kuvasta josta oikeastaan tän koko postauksen kirjoittamisen uskallus sai alkunsa. Kuva oli sunnuntaina mun entisen asiakkaan ja nykyisen ystävän, upean Marielan instagramissa. Mietin heti tuota kuvaa katsoessa, että WAU miten upea ja rohkea Mariela on! Ja niin KAUNIS!

Ajattelin, että jos omalla postauksellani voin tuoda edes yhdelle seuraajalleni saman fiiliksen kuin itselleni Marielan kuvan nähdessäni, on mun postauksella tarkoitus. Somessa on näkynyt tosi paljon kuvia viimeisen vuoden aikana kehopositiivisuudesta, on #älämahdumuottiin ja #muhkuramanifesti ja kaikki muut huiput kampanjat. Näissä on jokaisessa mahtava sanoma ja tarkoitus = hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Sanoma, jonka puolesta mä oon kampanjoinut itse itseni kanssa täällä blogissa jo vuosia. Rakasta itseäsi ja omaa peilikuvaasi, jos haluat tehdä muutoksia – tee ne rakkaudella, älä inholla.

Mariela sanoo kuvassaan yhden lauseen, joka sai mulle aivan ihanan fiiliksen: ”Tänäänkin mussa on uudenlaista pehmeyttä, jälkiä ja arpia elämästä, jotka kaikki tekee mun kehosta entistä rakastettavamman!” Se on nimittäin just näin! Mun on ollut rehellisesti sanottuna välillä vaikea sulattaa sitä, että mun keho on erilainen nyt kuin ennen raskautta. Raskaus ei oo syy muutokseen – vaan se, että mä en oo treenannut samalla tavalla kuin ennen. Oon ollut tyytyväinen mun peilikuvaan, vaatteet päällä. Mutta ilman vaatteita en niin tyytyväinen. On selluliittia ja on arpia. Mahassa on löysää nahkaa ja peppu ei oo niin tiukka ja napakka kuin pari vuotta sitten. Nyt vielä mahassa punakkuutta, yhden hoidon jäljiltä ns. ”extrana”.

Mä oon miettinyt, että oonko enää viehättävä tai seksikäs jonkun muun mielestä? Tai että onko joku liikunta-alan kollega ajatellut musta, että voi Monna kun on rupsahtanut nyt. Mutta sitten mulle tuli eilen sellanen olo, että entä sitten? Tosi vahvasti sellanen olo, että nimenomaan – nyt mussa on vaan uudenlaisia jälkiä ja arpia elämästä, ne tekee musta entistä rakastettavamman. Ja myös itselleni rakastettavamman – sehän on tärkeintä ja ensisijaista! Ei sillä oo väliä ajatteleeko joku kollega musta jotain tai oonko jonkun muun mielestä seksikäs. Kunhan itse ajattelen niin ja tietysti ihan kiva jos puoliso ajattelee niin. 😉

Tää on nimittäin vähän sama juttu kuin ihmisten mielipiteet ja puheet. Kaikki ei tykkää kaikista ja kaikkia ei voi (enkä myöskään halua) miellyttää. Sama sääntö pätee tähän kroppajuttuun! Eikö vaan? Rakastetaan me kaikki naiset ja miehet itseämme sellaisina kun ollaan, on sitten muhkuraa tai ei. 🙂

Kaiken tän jälkeen mua silti jännittää painaa ”Julkaise” -nappia. Mutta syteen tai saveen; let’s do this!