Miks muiden muttei meidän?

Vertailu lasten kehityksen kanssa on mun mielestä vähän hölmöä. Jokainen lapsi on yksilö, joku toinen oppii kävelemään 9kk -ikäisenä, joku toinen 1,5-vuotiaana. Joku oppii laulamaan ennen puhumista ja joku juttelee kolmisanaisia lauseita jo puoltoista vuotiaana.

Se on hassua, että tän tiedostaa ja silti miettii joskus miks muiden muttei meidän? Tiedättekö? Esimerkiksi mä oon miettinyt, että miks Emma ei sano äiti eikä isä, mutta tosi monen muun lapsi osaa sanoa nää sanat. Meillä lauletaan vaan i-ha-haa, i-ha-haa… ja sanotaan tiukkoja anna-käskyjä! 😀 Toki tulee myös muutamia muita sanoja, mutta kun kysytään Emmalta, että miten sanot ÄI-TI, ni se vastaa aina KAAK-KA! 😀

Emmalla motorinen kehitys on ollut sellaista, kun ”oppikirjoissa”. Puolen vuoden iässä alkoi ryömiminen, siitä seuras konttaaminen jne.. Vuoden iässä ensiaskeleet ja siitä pikkuhiljaa juoksun pariin. Mutta puheen kanssa oon joskus miettinyt, että vitsi miten toikin jo osaa sanoa vaikka mitä, mutta Emma ei. Se on ihan hölmöä! Tiedän, mutta silti sitä tulee ajatelleeks.

Nää ajatukset ei varmaan lopu tähän vaiheeseen, sitten tulee koulu ja jonkun toisen lapsi oppii englannin nopeemmin kuin toinen ja joku toinen on parempi liikunnassa kuin toinen. Väkisinkin sitä varmaan tulee tällaisia pohdittua, kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy just siihen omaan tahtiinsa ja kun ohjeita ja ”keskiarvoja” kerrotaan myös mm. neuvoloissa.

Mun eräälle ystävälle oli sanottu hänen lapsensa 1,5v-neuvolassa, että kyllä tuon ikäisen pitäisi mennä klo 19 nukkumaan ja nukahtaa yksin. Meille taas sanottiin 1,5v-neuvolakäynnillä, että joku lapsi tarvii vanhemman lähelleen nukahtaakseen vielä kolmivuotiaana ja perheillä on omat rytminsä. Ei tietysti sillä, että pikkulapsen olis syytä valvoa puoleen yöhön, mutta varmasti jossain perheessä mennään nukkumaan 20.30 ja jossain 19.00.

Vaikka näihin vertailuihin tulee välillä sorruttua, niin tiedän kuitenkin ettei niihin olis mitään tarvetta tai syytä. Mun mielestä on ihanaa, kun Emma ymmärtää niin hyvin puhetta. Tällä hetkellä tuntuu, että sanoi tai kysyi häneltä mitä tahansa, hän ymmärtää. Lisää sanoja tulee koko ajan ja varmasti myös ne äiti ja iskä sieltä jossain välissä tulee. 😀 Haha!

***

Rämäpäinen, tulisieluinen poikatyttö.

Aloita sillä, että lue tämä kursivoitu lainaus sanasta sanaan. Ajatuksella.

Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.

Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!

Ärsytyshän on lahja jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englannin opettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikin opettaja taisi oikeasti vihata minua.

Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.

Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän onkaan!

”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”

Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”

Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.

Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.

Ensimmäisen syklin aikana, 0-7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa. Toisen elämän syklin aikana, 7-14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7-14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.

Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenalaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä? Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa? Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta.

Siksi muilta tulevat kommentit -kannustavat ja latistavat- pääsevät syvälle. Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Kannusta ja kehu, parannat näin samalla omaa sisäistä lastasi.

Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun on niitä valmis vapauttamaan. 

Tämä teksti on suora lainaus Tara Langen Facebook-sivulta. Kun luiin tämän, tuli jo ensimmäisestä kappaleesta mieleen meidän Emma. Vaikka hän on vasta reilu kymmenen kuukautta, näen hänet hyvin selkeästi letit vinossa kulkemassa poikien ja/tai tyttöjen kanssa, laulavan tai huutavan koko ajan jotain kovaan ääneen.

Emma on pieni rämäpää, tulisieluinen poikatyttö. Jo pienen ikänsä aikana tämän olen hänestä oppinut. Häntä ei kiinnosta vauvanuket, eikä sen kummemmin pehmolelut. Pallot, kaukosäätimet, kaikenlaiset palikat, kaikki härväkkeet jota voi työntää jne kiinnostaa.

Hän ei viihdy sylissä, ei todellakaan istu vain sylissä ja katso piirrettyjä tai kuuntele kun äiti tai iskä lukee iltasatua. Ei, hän viipottaa hiki päässä menemään ihan koko ajan. Suu myös käy koko ajan, joko kovaäänisesti jotain omia juttuja kertoen tai päristellen tai haukkuen (koska hän matkii koiriemme ääntelyä). Kun minä yritän pitää häntä sylissä ja silittää hiuksia, hän rimpuilee pois. Mutta kun iskä nappaa hänet kainaloon ja juoksee ympäri kotia, tyttö kiljuu riemusta ja nauraa minkä ehtii.

Kun ostin hänelle vauvanuken, hän heitti sen maahan ja potkaisi kantapäällä perään. Sen sijaan vaaleanpunainen leikkiauto ja uusi työntökärry olivat äärimmäisen kiinnostavia juttuja. Tai kummisedän, Emman enon tuoma muovinen palikkasetti on aivan todella kiinnostava ja ihan suosikkilelu.

Lehdissä, uutisissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa on puhuttanut taas sukupuoliroolit. Kuinka vieläkin tytöillä on tyttöjen leikit ja pojilla poikien. On poikien vaatteita ja tyttöjen vaatteita. Jos poika pukeutuu mekkoon koulupäivänä, tulee siitä varmasti sanomista. Ei välttämättä vanhemmilta, mutta luultavasti joltain luokkakaverilta ainakin. Mikä on tietysti todella harmillista! Se on myös vähän epäreilua, että tytöt voi helpommin olla poikatyttöjä, kuin pojat tyttöpoikia. Eihän sellaista käsitettäkään ole, miksei?

Jos tyttö haluaa pelata jalkapalloa ja pukeutua muuhun kuin vaaleanpunaiseen, se on paljon hyväksyttävämpää kuin se, jos poika haluaa päälleen sitä vaaleanpunaista ja harrastaa balettia. Ja kyllä, kyllä minäkin rakastan niitä ihania vaaleanpunaisia hörhelöitä ja muita oikein tyttötyttövaatteita pukea Emmalle. Yritän silti herätellä omiakin rajojani sillä, että mm. ostin Emmalle sinisen ulkohaalarin, vaikka pinkki olikin ensimmäisenä mielessä.

Haluan myös kannustaa Emmaa olemaan juuri niin rämäpäinen ja tulisieluinen pikkytyttö tai poikatyttö tai tyttötyttö, kuin hän vain ikinä haluaa. Ja toisaalta, jos hänestä tuleekin ujo tyttö isompana, on sekin sallittua. Olen sitä mieltä, että aito kehuminen ja kannustaminen on asia, jota vanhemmat eivät voi tehdä liikaa. Tietysti tyhjästä ei tarvitse kehua, lapsi aistii nimittäin myös sen. Uskon tähän.

Kotoa pitää saada tuki ja turva. Vanhempien pitää aidosti olla kiinnostuneita lastensa jutuista ja kannustaa lapsia siihen suuntaan, mistä lapset ovat kiinnostuneita. Jos lapsi (on se sitten tyttö tai poika) on kiinnostunut viulunsoitosta, suotakoon sen harjoittelu lapselle – eikä väkisin yritetä tehdä hänestä kaikkien aikojen parhainta aitajuoksijaa.

***