Vuoden energisin?

Viime viikolla sain sähöpostia, jossa kerrottiin mun blogin olevan ehdolla Inspiration Blog Awardseissa ”Vuoden energisin” -kategoriassa. Kategoriasta sanotaan näin: Tässä sarjassa ehdolla olevat vaikuttajat ovat motivoineet muita tekemään parempia ratkaisuja arjessa sekä luoneet ympärilleen tsemppihenkeä ja hyvää fiilistä.

On tosi mahtavaa, että oon päässyt mukaan tähän kategoriaan. Meiän sarjassa on toinen toistaan upeampia vaikuttajia ehdolla. Siispä jo sen vuoksi on kunnia olla yksi heistä!

On jotenkin tosi kiva, että näihin ehdokkaisiin on saanut vaikuttaa nimenomaan seuraajat, ei pelkkä raati / tuomaristo. Mun mielestä se tietysti kuvaa parhaiten kutakin kategoriaa, sillä yleisöhän sen tietää. 🙂

Ja nyt tietysti seuraajat saa vaikuttaa siihen, kuka minkäkin kategorian tulee voittamaan!! Yleisöäänten lisäksi lopputulokseen tulee vaikuttamaan raati, joka antaa omat pisteensä jne..  Mikä on tietysti hienoa, sen vuoksi voi myös pienemmän seuraajamäärän vaikuttaja saada oikeasti mahdollisuuden voittaa. MUTTA siis, jos et vielä ole äänestänyt mun blogia VUODEN ENERGISIMMÄKSI, niin tee ihmeessä se TÄSTÄ, jos koet mun blogin ansaitsevan äänen!!

Oon saanut aivan ihania viestejä teiltä seuraajilta jo nyt. Yhdessä sanottiin, että on ihanaa kun pari päivää ehdokkuuden julkaisun jälkeen kerroin ig:ssä kuinka mua väsyttää ja on veto veks, enkä leikkinyt / esittänyt sitä vuoden energisintä! 😉 Toisessa luki, että mun jos jonkun pitäisi tää kategoria voittaa. Kolmannessa luki, että oon saanut hänen energiatasonsa nousuun viime syksystä tähän päivään. jne jne jne..

Mä tykkään, että tän kategorian vaikuttajat nimenomaan motivoi, tsemppaa ja luo hyvää fiilistä. Ei pelkästään sitä, että itse pitäis olla se duracel-pupu ja koko ajan suu messingillä! 😀 Sillä takana on mun kohdalla kuitenkin elämäni väsynein (vähäunisin) vuosi! 😉 Vauvavuosi! Haha!

Sanoinkin tästä parille mun kollegalle ja he sanoivat siihen ihanasti takaisin.”Vaikka sä olisit ollut viimeisen vuoden aikana väsynyt, on sussa sellainen energiataso ja ilo koko ajan yllä, että sä levität ympärilles tsemppiä, energiaa ja positiivisuutta parin tunnin yöunillakin.” Se oli aika ihanasti sanottu!! Niinhän se ehkä on, vaikka musta on itsestäni tuntunut välillä tosi väsyneeltä ja oon kertonutkin siitä täällä blogissa, on mun perusviresytaso kuitenkin sen verran duracel ettei se väsy ja vetoveks-olo näy niin kovaa ulospäin kuin mulle itselleni sisäänpäin.

Nyt on taas energiatasot onneks nousussa sisäänpäinkin! 😉 😀

Hei, jos käyt äänestämässä mun blogia TÄÄLLÄ, niin paina sydäntä tässä postauksessa. 😉 Sitten mä tiedän kuinka moni on oikeesti antanut äänensä mulle. <3

KIITOS KIITOS ja vielä kerran KIITOS!!

 

 

* Kaikki postauksen kuvat: Petri Mast / Vaatteet: Yvette

Kuka mä oon nyt?

Muuton yhteydessä tuli tavaroita pakkaillessa vastaan pari vuotta vanha lehti nimeltään Fitbody. Kyseisessä lehdessä oli haastattelu musta ja mun kuva kannessa. Muistan, että olin silloin kansikuvasta ja muutenkin koko jutusta fiiliksissä. Olisin toki vieläkin kansikuvatyttönä olemisesta ja lehtihaastattelusta. Mutta kun mä nyt katsoin noita kuvia siinä artikkelissa ja Fitbodyn kannessa, en oikein meinannu tunnistaa itseäni. Enkä tarkoita pelkästään ulkokuorta.

Varsinkin tuo ensimmäisen aukeaman kuva herätti mussa vahvoja mietteitä. Kun katson kuvaa, nään jotenkin tyhjän katseen. Leveän hymyn kyllä, mutta tyhjän katseen. Jotenkin jopa vähän surullisen katseen.

Mä oon ollut tuolloin kyllä oikeasti onnellinen, mutta jotenkin mä oon tainnut hakea paikkaani silti. Jos ihan rehellisesti sanon, oon silloin kovasti katsonut monia ihmisiä ylöspäin ja halunnut jotenkin olla heidän tasollaan. Yhtä kaunis, yhtä treenattu, yhtä suosittu. Oon ihaillut monia ja ajatellut, että jos mäkin teen jotain tuon tyylistä, niin mäkin oon hyvä. Oon tehnyt kaiken kyllä ihan omalla tyylillä ja Monna-tvistillä, mutta nyt mietin olisko ihan kaikkea tarvinnut tehdä? Olisko vähemmälläkin yrittämisellä pärjännyt?

Nyt kun istun täällä ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa kodissamme mun olo on tosi hyvä. Mulla on kaikki tosi hyvin ja oon varmasti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Huomaan, että mun kroppa on alkanut taas toimimaan – jonkinlainen stressi on pois. Aineenvaihdunta pelaa, ei väsytä koko ajan ja otsakin vähän kukki pari päivää – ihan kuin puskien pois viimeisiä rippeitä stressistä.

Mulla on jotenkin tosi rauhallinen ja seesteinen olo. Sellainen, että tässä mun on hyvä just näin. Vaikka pari vuotta sitten mun kroppa on ollut ulkoisesti huikeassa kunnossa, en oo ollut silloin tyytyväinen siihen(kään). Vaikka mulla on nyt pehmeämpi kroppa ja pari kiloa painoa enemmän kuin vuonna 2016, oon onnellisempi. Ei oo sellainen fiilis, että koko ajan pitäisi rynnätä sinne ja tänne ja olla mukana siellä ja täällä. On luottavainen ja turvallinen olo näin. Mä riitän ja oon hyvä just näin.

Tottakai välillä, kun nään vaikka instagramista videoita tai kuvia jostain aamujumppa-tapahtumista tai kaikenlaisista lanseeraus- ja pr-tilaisuuksista, mietin miksen mennyt mukaan vaikka sain kutsun. Että miksen tehnyt aikaa kalenteriin ja hypännyt sieltä tänne ja täältä sinne. Silti samaan aikaan tiedostan, että ei mun tarvi. Välillä on kiva käydä ja tavata kollegoita samalla, mutta ei mun tarvi olla koko ajan joka paikassa.

Mun prioriteetit on vaan muuttunut ihan päälaelleen. Ennenkin oon arvostanut kotona olemista ja rauhaa, mutta nykyään arvostan ne tärkeimmiksi. Aiemmin tärkeimpiä asioita on ollut ulkonäkö ja vaikka vaikeata onkin myöntää: se mitä muut on ajatelleet musta. Välitän vieläkin ulkonäöstä, mutta se mitä muut ajattelee musta on jäänyt hyvin vähäpätöiseksi asiaksi.

Se on vapauttavaa. Jotenkin mä oon ymmärtänyt sen, että millään muulla ei oo merkitystä kuin omalla perheelle ja ystävillä. Mun ei tarvi miellyttää ketään enää. Se on ihanan helpottavaa. Mun ei tarvi olla samanlainen / samankaltainen kuin joku muu. Parastahan tässä maailmassa on nimenomaan se, että me jokainen voidaan ja saadaan olla uniikkeja yksilöitä.

On ihana huomata, kuinka elämä ja vuodet tuo lisää varmuutta ja rauhaa. Oman lapsen myötä mulla on itsevarmuus lisääntynyt, se ei oo tuonut mukanaan pöyhkeilevää oman egon julistusta maailmalle, se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen.

Oon myös ymmärtänyt sen ettei mun tarvi enää suorittaa äitinä olemista, toisin kuin Emman ollessa parin kuukauden ikäinen. Oon just se paras mahdollinen äiti mun lapselle, vaikka joku muu äiti tekis oman lapsensa kanssa eri tavalla kuin minä.

Kuka mä oon nyt? Mä oon aikuinen, äiti, leijonaemo, ulkonäöstään välittävä nainen ja vaimo. Sitä mä oon. Mä oon iloinen siitä, että oon oppinut asioita ja ehkä kulkenut välillä leveällä hymyllä, mutta surullisella katseella. Elämä on oikeasti rikkaus ja sen aikana oppii mielettömän määrän asioita. Virheitä voi tehdä, mutta niistäkin oppii. <3