Kuka mä oon nyt?

Muuton yhteydessä tuli tavaroita pakkaillessa vastaan pari vuotta vanha lehti nimeltään Fitbody. Kyseisessä lehdessä oli haastattelu musta ja mun kuva kannessa. Muistan, että olin silloin kansikuvasta ja muutenkin koko jutusta fiiliksissä. Olisin toki vieläkin kansikuvatyttönä olemisesta ja lehtihaastattelusta. Mutta kun mä nyt katsoin noita kuvia siinä artikkelissa ja Fitbodyn kannessa, en oikein meinannu tunnistaa itseäni. Enkä tarkoita pelkästään ulkokuorta.

Varsinkin tuo ensimmäisen aukeaman kuva herätti mussa vahvoja mietteitä. Kun katson kuvaa, nään jotenkin tyhjän katseen. Leveän hymyn kyllä, mutta tyhjän katseen. Jotenkin jopa vähän surullisen katseen.

Mä oon ollut tuolloin kyllä oikeasti onnellinen, mutta jotenkin mä oon tainnut hakea paikkaani silti. Jos ihan rehellisesti sanon, oon silloin kovasti katsonut monia ihmisiä ylöspäin ja halunnut jotenkin olla heidän tasollaan. Yhtä kaunis, yhtä treenattu, yhtä suosittu. Oon ihaillut monia ja ajatellut, että jos mäkin teen jotain tuon tyylistä, niin mäkin oon hyvä. Oon tehnyt kaiken kyllä ihan omalla tyylillä ja Monna-tvistillä, mutta nyt mietin olisko ihan kaikkea tarvinnut tehdä? Olisko vähemmälläkin yrittämisellä pärjännyt?

Nyt kun istun täällä ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa kodissamme mun olo on tosi hyvä. Mulla on kaikki tosi hyvin ja oon varmasti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Huomaan, että mun kroppa on alkanut taas toimimaan – jonkinlainen stressi on pois. Aineenvaihdunta pelaa, ei väsytä koko ajan ja otsakin vähän kukki pari päivää – ihan kuin puskien pois viimeisiä rippeitä stressistä.

Mulla on jotenkin tosi rauhallinen ja seesteinen olo. Sellainen, että tässä mun on hyvä just näin. Vaikka pari vuotta sitten mun kroppa on ollut ulkoisesti huikeassa kunnossa, en oo ollut silloin tyytyväinen siihen(kään). Vaikka mulla on nyt pehmeämpi kroppa ja pari kiloa painoa enemmän kuin vuonna 2016, oon onnellisempi. Ei oo sellainen fiilis, että koko ajan pitäisi rynnätä sinne ja tänne ja olla mukana siellä ja täällä. On luottavainen ja turvallinen olo näin. Mä riitän ja oon hyvä just näin.

Tottakai välillä, kun nään vaikka instagramista videoita tai kuvia jostain aamujumppa-tapahtumista tai kaikenlaisista lanseeraus- ja pr-tilaisuuksista, mietin miksen mennyt mukaan vaikka sain kutsun. Että miksen tehnyt aikaa kalenteriin ja hypännyt sieltä tänne ja täältä sinne. Silti samaan aikaan tiedostan, että ei mun tarvi. Välillä on kiva käydä ja tavata kollegoita samalla, mutta ei mun tarvi olla koko ajan joka paikassa.

Mun prioriteetit on vaan muuttunut ihan päälaelleen. Ennenkin oon arvostanut kotona olemista ja rauhaa, mutta nykyään arvostan ne tärkeimmiksi. Aiemmin tärkeimpiä asioita on ollut ulkonäkö ja vaikka vaikeata onkin myöntää: se mitä muut on ajatelleet musta. Välitän vieläkin ulkonäöstä, mutta se mitä muut ajattelee musta on jäänyt hyvin vähäpätöiseksi asiaksi.

Se on vapauttavaa. Jotenkin mä oon ymmärtänyt sen, että millään muulla ei oo merkitystä kuin omalla perheelle ja ystävillä. Mun ei tarvi miellyttää ketään enää. Se on ihanan helpottavaa. Mun ei tarvi olla samanlainen / samankaltainen kuin joku muu. Parastahan tässä maailmassa on nimenomaan se, että me jokainen voidaan ja saadaan olla uniikkeja yksilöitä.

On ihana huomata, kuinka elämä ja vuodet tuo lisää varmuutta ja rauhaa. Oman lapsen myötä mulla on itsevarmuus lisääntynyt, se ei oo tuonut mukanaan pöyhkeilevää oman egon julistusta maailmalle, se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen.

Oon myös ymmärtänyt sen ettei mun tarvi enää suorittaa äitinä olemista, toisin kuin Emman ollessa parin kuukauden ikäinen. Oon just se paras mahdollinen äiti mun lapselle, vaikka joku muu äiti tekis oman lapsensa kanssa eri tavalla kuin minä.

Kuka mä oon nyt? Mä oon aikuinen, äiti, leijonaemo, ulkonäöstään välittävä nainen ja vaimo. Sitä mä oon. Mä oon iloinen siitä, että oon oppinut asioita ja ehkä kulkenut välillä leveällä hymyllä, mutta surullisella katseella. Elämä on oikeasti rikkaus ja sen aikana oppii mielettömän määrän asioita. Virheitä voi tehdä, mutta niistäkin oppii. <3

Hyvä veto!

Vitsit!! Ihan älyttömän suuri kiitos teille viesteistä ja kommenteista blogin nimen ja ilmeen uudistumiseen! Ihana fiilis, oman päätöksen ja mielipiteen tueksi sain teiltä ihania viestejä ja todellakin oon sitä mieltä, että oli hyvä veto vaihtaa blogin nimi!

Blogin url-osoite tulee muuttumaan jossain välissä, samoin ig-tilin nimestä pudotan pois treenaa-sanan. Mutta pikkuhiljaa, niin kaikki pysyy perässä! 😉

Jossain vaiheessa tän vuoden puolella tuli FitFashionin blogeihin ”tykkäys-nappi”. Postauksista on siis nykyään helppo ”vaan” tykätä, jos ei jaksa kommenttia kirjoittaa. Tykkäyksistä bloggaaja itse saa vähän osviittaa, että onko tämä postaus hyvä / tykätty. Se on mun mielestä tosi hyvä uudistus! Koska en itsekään jaksa kovinkaan usein kommentoida blogeihin, on tuo hyvä keino osoittaa kuitenkin fiilis postauksesta! 🙂

Mun postauksissa tykkäysmäärät menee siellä 20-80 tykkäyksen välissä. Jotkut mielipidepostaukset voi kerätä sen 80 tai jopa yli. Tykkäysmäärä ei kuitenkaan oo oikeastaan mitenkään liittyvä lukukertoihin. Mutta tuo postaus, jossa kerroin blogin nimen ja bannerin muutoksesta on kerännyt ihan ennätysmäärät tykkäyksiä!!

Mun oli pakko nostaa tämä tähän postaukseen ylös, koska oikeasti OON TOSI KIITOLLINEN TEILLE!! Ihania olette ja teette mun fiiliksestä kirjoittaa super hyvän! 🙂 Ja tuhat sydäntä tähän perään! 😉

Joku kommentoi mulle ihan tässä lähipäivinä, että mun postauksista on alkanut pulppuamaan taas se vanha energia ja ilo. Miten ihanaa?! Sillä se fiilis mulla on! Ihan älytöntä, kuinka paljon voikaan vaikuttaa tulpan irtoaminen kurkusta.

Mun on pakko sanoa, että oikeasti kuunnelkaa itseänne ja kysykää itseltänne välillä vähän hankaliakin kysymyksiä. Ilman mun ystävää (Emmiä <3 ) en olis tajunnut tuota tulppa -asiaa! Niin hassu, tai toisaalta viisas se ihmismieli on, että vaikeimmat asiat se piilottaa.

Jos koko ajan stressaa ja ahdistaa ja on vähän sellainen kireä fiilis jotain tiettyä asiaa kohtaan, niin kannattaa uskaltaa kysyä itseltään mistä se johtuu. Itsehän en uskaltanut niin tehdä! 😀 Siksi neuvon nyt teitä! 😉 Onneksi Emmi osasi, teki kyllä työtään siinä hetkessä lifecoachina. Mutta joka tapauksessa!

Se on tosi outoa näin jälkikäteen miettiä, miten selkeä se syy on ollut ja miten suuri ero myös kirjoittamisfiilikseen on ollut. Nyt kun syyn on tajunnut, on ihan kuin uudestisyntynyt olo! Sen vuoksi kehotan teitä välillä pysähtymään ja miettimään. Koska mä en itse osannut, kärsin vaan.

Blogin slogan ”Ole rohkeasti sinä” on ollut aikoinaan mun oma motto. Se katosi vähän tässä tämän vuoden puolella. Jotenkin yritin kovasti vaan olla jotain muuta. Jotain sellaista, joka ei herättäisi niin kovasti mielipiteitä ja jotain sellaista, jonka kuvittelin olevan jollain tapaa parempi versio itsestäni. Mutta olin niin väärässä!

Miksi olla jotain muuta kuin oma itsensä? Sehän on tosi paljon raastavampaa, hankalampaa ja tietysti epäaitoa. En todellakaan sano, että koko tämän vuoden mun jutut olis olleet epäaitoja – kyllä siellä oli ihan totuuden siemen kaikissa. Mutta joku kuori niissä jutuissa oli. Ei kaikissa.

Mutta siis oikeasti, tuo aika kulunut lause, että miksi olla jotain muuta kuin oma itsensä, on niin pirun totta!! Ihan tosi! Jos sitä kysymystä alkaa oikeasti pohtimaan ihan syvällisesti, niin ainakin mulle tulee sellainen olo, että NIINPÄ!! Miksi? Miksei oikeasti olisi rohkeasti oma itsensä, se on ainut oikea tapa olla. Ei koko elämäänsä voi esittää jotain muuta, sehän on aivan kamalan kuormittavaa henkisesti. Kyllä sitä helpommalla ja varmasti myös onnellisempana pääsee, jos on oma itsensä.

Ihanaa ja rohkeaa sunnuntaita kaikille! 😉

pus! <3

 

 

Postauksen kuvat: Nana Edit: Monna