Karsiminen käynnissä.

Tällä viikolla ymmärsin, että mä oon pikkuhiljaa karsinut tosi paljon asioita mun elämästä pois. Oon tiedostamalla ja tiedostamatta järkännyt juttuja niin, että mun on helpompi hengittää ja turhat tai jopa ahdistavat asiat jää taka-alalle.

Oon jättänyt pois myös kivoja asioita, mutta oon yrittänyt miettiä nyt kaikelle tekemiselle syyn. Miksi teen jotain juttua mihin menee vaikkapa tosi paljon aikaa, mutta loppujen lopuks siitä ei synny mitään tai siitä ei jää käteen mitään. Ja tällä tarkoitan nyt ensisijaisesti työhön liittyviä juttuja.

On hauska huomata, että yhtäkkiä me asutaan täällä kaukana Helsingin keskustasta ihanassa hiljaisuudessa, mä vähennän työhommia, siivoan kotona, tyhjennän kaappeja ja vien kierrätykseen tavaraa. Tyhjennän kalenteria ja jätän joka viikko vähintään kaks arkipäivää johon en sovi mitään. Nautin suunnattomasti niistä päivistä, kun tiedän saavani olla vaan täällä kotona lähtemättä mihinkään kauppaa tai päiväkotia pidemmälle.

Luin jokunen aika sitten, että ihmisten erilaiset temperamentit säätelee sitä miten asiat koetaan. On herkempiä ja vähemmän herkkiä ja sitten vielä erityisherkkiä. Mä koen, että mä oon erityisherkkä, sensomotorisesti herkkä ja sosiaalisesti sensitiivinen. Oon huomannut, että mun on tasaisin väliajoin tehtävä sellasta oman elämän konmaritusta. Enkä siis halua ”siivota” elämästä ketään ihmistä pois tai pyyhkäistä maton alle jotain juttua, mutta tarvin sellasen tasapainon ja rauhan.

Temperamenttipiirteitä

Sensitiivisyys voi olla sekä sensomotorista että sosiaalista. Sensomotorisesti herkkä ihminen on herkkä aisteiltaan. Hän huomaa ruuan sivumaun, ympäristön lämpötilan tai oudon hajun. Sensitiivinen häiriintyy metelistä. Ympäristön tarjoamat runsaat virikkeet haittaavat keskittymistä. Virikkeinen tai hälisevä koululuokka halvaannuttaa sensitiivisen lapsen, eikä sensitiivinen aikuinen kykene työskentelemään tehokkaasti maisemakonttorissa, jossa suurin osa energiasta kuluu metelin erittelyyn. Epäsensitiivistä eivät hapan maito, kenkien hiertäminen, sormien palelu tai meteli haittaa – hän ei havaitse niitä.

Sosiaalisesti sensitiiviset ovat hyvin herkkiä lukemaan toisten ihmisten tunnetiloja, kun taas sosiaalisesti epäsensitiivinen on kuin norsu posliinikaupassa: hän ei kykene tulkitsemaan sosiaalisesti monimutkaista viestiä ja loukkaa herkästi tahtomattaan. Jos verbaalisesti annetaan eri viesti kuin äänensävyin, lukee epäsensitiivinen vain sanoja ja ihmettelee toisen loukkaantumista.

Lainaus: TÄSTÄ artikkelista.

Vaikka yrittäjyydessä tällä mun alalla työ onkin aika yksinäistä ja välillä kaipaan tosi paljon työkavereita ja työyhteisöä, huomaan viihtyväni tosi hyvin myös yksin. Tykkään tehdä töitä yksin ja keskittyä ihan 100%. Muiden ihmisten läsnäolo vie multa helposti keskittymiskyvyn.

Mä koen, että mä oon sosiaalinen tyyppi ja viihdyn ihmisten seurassa älyttömän hyvin. Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja pitää lämpimät ja läheiset välit vanhojen ystävien kanssa. Mutta mä tykkään olla myös yksin ja ihan jopa tarvin sellaista yksinoloa. Jos mulla on ollut paljon tapaamisia (työ- tai vapaa-ajalla) monena päivänä putkeen, huomaan oikein fyysisesti sen yksinolon tarpeen.

Nyt mulla on karsiminen käynnissä ihan selkeästi. Just nyt mä nautin yksinolosta ja yksinään töiden teosta. Odotan myös kovasti meiän kesälomaa, koska ollaan suunniteltu ihania juttuja perheen kanssa – ilman aikatauluja.

***

Kehonkuvani matka

Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

 

 

 

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti