Tule aamu kultainen.

Kun ilta alkaa lähestymään, alan toivomaan, että olisi jo aamu.

Emma on ollut suhteellisen helppo nukahtaja nyt viime kuukaudet. Mitään sen suurempia seremonioita ei ole tarvinnut järjestää, hän on nukahtanut usein syötyään iltapalan. Vähän aikaa hän on tehnyt unilauluaan tai pyörinyt pinnasängyssä, mutta jopa vähän ”hankalampina” iltoina kuitenkin vain alle 30min on mennyt nukutukseen nyt viime kuukausina. Mutta noin viikon ajan nukkumaanmeno on ollut ihan kamalaa.

Usein Emma herää viimeisiltä päikkäreiltään viimeistään viiden aikoihin. Sitten hän valvoo reilu pari tuntia ja on valmis yöpuulle. Ilta menee niin, että Emma on hyväntuulinen oma itsensä. Puuhaamme kaikanlaista, leikimme, harjoittelemme ryömimistä, istumme sylikkäin ja naureskelemme. Syömme iltapuuroa, vaihdamme yöpukua jne.. sitten hän alkaa väsyä ja haukotella. Hieroo silmiä ja kertoo selkeästi, että nyt on mentävä nukkumaan. Useimmiten tämä tapahtuu 19.30-20 välillä.

Kun sitten nostamme hänet pinnasänkyyn, lukuunottamatta viimeistä viikkoa, on hän alkanut nukkumaan pienen paijailun ja unilaulun jälkeen. Nyt viikon ajan on käynyt kuitenkin niin, että kun hänet lasketaan pinnariin alkaa sellainen huuto, että kuulosuojaimet olisi hyvä lisävaruste. Ei auta tutti, ei auta paijailu, ei auta hyssyttely, ei tassuttelu, ei tuttipullo eikä mikään. Jos lähdemme huoneesta, huuto vain yltyy. Ainoa mikä auttaa on syli. Kun Emma nostetaan sieltä sängystä syliin, saattaa hän alkaa nauramaan ja/tai hyväntuulisesti höpöttämään. Ihan kuin mitään huutoa ei äsken olisi ollutkaan.

Mietin jo nyt, että ei tämä tästä ainakaan tule helpottumaan. Meidän pikkuneidillä on temperamenttia vaikka muille jakaa. Voin vain kuvitella, että kun hän oppii seisomaan tukea vastan ja kävelemään, ei nukkumaanmenosta tule hölkäsenpöläystä, jos neitiä ei itseään se kiinnosta.

Koska nukkumaanmeno on tällä hetkellä tällaista, alkaa minulla patti tuntumaan kurkussa jo klo 18 jälkeen. Mietin vain, että olisipa jo aamu. Aamuisin Emma on niin hyvällä tuulella, sellainen aurinkoinen, utelias, kovaääninen höpöttelijä ja hymyileväinen. Välillä mietteliäs ja hiljainen. Ja tottakai on päiviä, kun kiukuttaa. Niin saakin. Onhan meillä aikuisillakin huonoja päiviä. Se on vaan jotenkin niin raastavaa kun pieni itkee kyyneleet valuen. Parina iltana olen alkanut itsekin itkemään. Nyt on sellainen vaihe, että odotan aamuja, aamupäiviä, iltapäiviä. Kaikkea muuta odotan paitsi sitä nukkumaanmenoa.

Miten teillä muilla nukahdetaan? Onko tämä vain joku vaihe, vai kannattaako tässä jo aloittaa jokin unikoulu?