Ohikatsominen on pahinta.

Olin viime lauantaina työni puolesta mukana Jani Toivolan cityretriitissä Hyvinvointistudio Lupauksella. Oli ihana päästä kuuntelemaan Janin ajatuksia, kokemuksia ja mietteitä. Yksi juttu, mikä kolahti (monien muiden juttujen ohella) oli tämä: Ohikatsominen on pahin tapa reagoida.

Mutta siis niinhän se on! Ignooraus! Ihan kamalinta. Se on täysin sellainen tapa näyttää, että ”sä et ansaitse multa hyvää, etkä ees sitä huonoa”. Eikö?

Mun mielestä on tosi mielenkiintoista ja samalla aika karuakin seurata miten ihmiset kohtelee toisiaan. Nään paljon ihmisiä työn kautta, erilaisissa pr-tilaisuuksissa, tapahtumissa, treeneissä ja vaikka missä. Monesti tällaisissa kutsutilaisuuksissa, on ne sitten pr-tilaisuuksia tai muita tapahtumia mihin on tullut kutsu jokaiselle paikalla olevalle, on aina iloinen tunnelma. Ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja juttelee keskenään vaikkei tuntisikaan.

Näissä tilaisuuksissa on kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, jotka rakentaa oman ”piirin”. Tällaisten piirien sisään ei pääse todellakaan ihan kuka vaan ja niistä piireistä katsotaan niin kovaa ohi kuin vain mahdollista. Se on jotenkin aika surullista. Mikä tekee sen, että moni näistä piirien sisäpuolella olevista kuvittelee olevansa jollain tapaa parempia kuin muut paikalla olevat henkilöt. Instagram-seuraajien määrä? Kalleimman laukun omistaminen? Parhaimman kropan tai makeimpien kledjujen määrittäminen?

Tällaisia piirejä on tehty jo kouluissa. Jokaisella luokalla on niitä ”parempia tyttöjä ja poikia”, jotka vähän niin kuin määrää mitä muut luokkakaverit tekee tai mistä tykkää. Ainakin meidän luokalla oli ala-asteella. Nämä piiriläiset ei välttämättä ole kiusaajia. Ainakaan fyysisesti. He eivät välttämättä ole niitä, jotka tönii toisia tai haukkuu. He ”vain” määrittävät, ketkä on tarpeeksi hyviä, että pääsee tähän piirin.

Mä en oo koskaan kuulunut tällaiseen parempaan piiriin, en koulussa, enkä nyt tässä osittain julkisessa työssäni. En haluaisikaan kuulua. En nimittäin ikinä halua jättää ketään ulkopuolelle. Pienestä pitäen oon halunnut kutsua synttäreille koko luokan ja isompana mahdollisimman paljon ystäviä ja kavereita. Häitä oli kauhean vaikea järjestää, kun juhlapaikalle mahtui vain tietty määrä ihmisiä. 😉

Oon tutustunut muutaman vuoden sisällä pariin henkilöön, joiden kanssa oon ollut erilaisissa tapahtumissa. Sanonut käsipäivää, treenannut yhdessä, viettänyt jopa yötä samassa talossa yhden heistä kanssa. Silti joka kerta kun näen heitä kaupungilla, nämä henkilöt katsoo ohitseni. Alkuun se tuntu tosi pahalta. Mietin mikä mussa on vikana, miks nää tyypit ei tykkää musta. Nyt oon ymmärtänyt, että ei se vika ole mussa.

Mun mielestä käytöstapoihin kuuluu tervehtiä. En mäkään kaikkia ihmisiä rakasta kehen oon tutustunut vuosien aikana, mutta kyllä mä silti aina sanon MOI! kun näen heitä. 🙂

Surullisimpia nää piirit kuitenkin on ala-asteella. Ne jutut on ihan kamalia kuulla, joissa koko muu luokka on kutsuttu synttäreillä paitsi yhtä. Se on ihan kamalaa!! Miten hurjan pahalta voi tuntua tästä yhdestä. Mulla jo tätä ajatellessa nousee pala kurkkuun. Tuntuu tosi pahalta.

***

Mä oon oppinut elämäni aikana sen asian, että on olemassa ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti haluaa toisille hyvää. Mä luulen (ja haluan uskoa), että näitä hyviä ihmisiä on enemmistö. Mutta sitten on niitä ihmisiä, jotka ajattelee aina muista pahaa ja kokee monet muut ihmiset uhkana.

On vaan opittava elämään niin, että keskittyy hyvään ja niihin hyviin ihmisiin. 🙂 Ja jakaa ite niin paljon hyvää eteenpäin kun pystyy.