Joskus tuntuu jäävän paitsi.

Ihmettelin joskus aikoinaan sitä, että joku ystävä jätti tulematta johonkin, koska ei saanut ”muka” lastenvahtia. Ihan oikeasti ajattelin sen olleen ainakin silloin tällöin tekosyy. Mietin, että no onpa nyt kurjaa kun ei voi edes kerran kesässä/pikkujoulukaudessa/milloin missäkin tulla meidän mukaan ja jättää lasta kotiin iskän hoiviin tai isovanhemmille.

Nyt kun elän itse tätä pikkulapsen vanhemman elämää, ymmärrän tämän asian paremmin. Silloin harvoin kun on niitä sellaisia juhlia, joissa haluaisi käydä tai olla vaikka koko illan (eli klo 21.30 asti 😉 ) saattaakin isovanhemmilla olla omia menoja, mies töissä kiinni tai sitten molemmilla samana iltana vuosisadan bileet jne. Silloin joutuu kieltäytymään jostain sellaisesta, johon olisi oikeasti halunnut mukaan.

Se ei välttämättä sillä kieltäytymishetkellä tunnu niin riipaisevan pahalta. Tottakai harmittaa juuri sillä hetkellä, kun/jos joutuu sanomaan ei tai perumaan. Mutta itselleni tulee se tylsin fiilis silloin, kun ne juhlat tai mitkä vain menot on käynnissä, joista on jäänyt paitsi. Kun kesäiltana klo 20.00 verhot pistetään kiinni ja telkkari niin hiljaiselle, että joutuu katsomaan Vain elämäätäkin vain arvaten (tai huulilta lukien) mistä biisistä on kyse – tietäen samalla hyvien ystävien viettävän vuosisadan synttäreitä, polttareita, pikkujouluja tms. Kyllä sitä niinä hetkinä suoraan sanottuna tulee sellainen olo, että nyt jään paitsi jostain super kivasta.

Mutta aika pian ajatukset siitä, että jäi jostain paitsi hälvenevät. Varsinkin siinä vaiheessa kun koittaa seuraava aamu ja saa höpötellä taas pikkuisen kanssa. Kuunnella hänen tarinoitaan ja katsella piirrettyjä telkkarista. Vaikka on joitain asioita, joita vanhemmuus rajoittaa tai hetkellisesti estää – on se lapsen kanssa viettämä aika vaan niin kiitollista ja antavaa. Kyllähän sitä sitten taas joskus ehtii mukaan niihin vuosisadan kesäjuhliin ja muihin juttuihin. Vaikka välillä harmittaisikin joku itseltä ohimenevä juttu, on kuitenkin se miten siihenkin asiaan suhtautuu taas se ydin.

***

Tänään Emma on jo 9 kuukautta vanha ja tänään on myös äitiyslomani viimeinen päivä. Huh hei.. Haikeeta ja iloista!
Kivaa sunnuntaita kaikille!

Ainiin! Höpöttelen huomenna instagramin MyStoryyn vähän Emman syömisistä. Tämä oli tällainen toive-story! 😉 Eli käykäähän pistämässä seurantaan @monnatreenaa, jos syömishommat kiinnostaa!

 Lue myös: Oman arjen pelastajat kauneudenhoidossa!

Viikon parhaat asiat!

Höpöttelin eilen Instagramin MyStoryyn kiitollisuuden aiheista. Joskus aiemmin puhuin kiitollisuudesta paljonkin blogissani, edelleen mietin samoja asioita. Mutta en ehkä ihan päivittäin tai edes viikottain. Se on hölmöä, koska kun pysähtyy pariksi minuutiksi miettimään, huomaa taas kuinka ihanasti moni (suurin osa) asioista on!

Tällä hetkellä parhaita asioita, kiitollisuuden aiheita on:

  1. Leikkikehä! Ostin meidän riehurollelle älyttömän ison leikkikehän Tori.fi:stä. Se on ollut ihan huippu! Se on niin iso, että Emma mahtuu siellä konttaamaan edes takaisin ja nousemaan ylös ja alas ja vaikka mitä. Parasta on, että Emma viihtyy siellä ja näkee koirat ja meidät kehästään. Ja parasta on, että itse ei tarvi olla ihan joka sekunti silmät selässä katsomassa tyllerön perään, kun hän on milloin vetämässä Gereä korvasta, lähestymässä Pimua liian nopeasti, nousemassa tv-tasolle ja vetämässä tv:tä alaspäin, repimässä roskapussia eteisessä, konttaamassa kylpyhuoneeseen jne..
  2. CitySurvivors! On ihan älyttömän hyvä fiilis siitä, kun sähköpostiin kilahtelee päivittäin uusia osallistumisia. Se, että me (90% Tuukka) on onnistuttu kehittelemään näin kiinnostava kilpailu! Odotan ihan innolla syyskuuta, kun kilpailut käydään! Helsingissä jo toistamiseen, mutta aiempaa vielä siistimpänä! Odotan niin sitä, kun kilpailijat tulevat näkemään mitä kaikkea huikeeta heidän päänmenokseen on tiedossa. 😉
  3. Hormonihirviön katoaminen! Lopetin minipillerit vajaa pari kuukautta sitten. Ei, älkää nyt innostuko siellä. En sen vuoksi, että nyt Emmalle heti perään pikkusisar. Vaan sen vuoksi, että huomasin olevani ihan eri ihminen niiden vuoksi. Naama oli turvonnut, koko kroppa oli. Mutta pahimpana oli omat mielialavaihtelut. Kun luin, että minipillerit aiheuttavat monille suuriakin mielialavaihteluita, jätin ne pois. Nyt huomaan, että pahimmat hormonihirviön höyryt alkaa olla takanapäin! 🙂 Ihanaa!!
  4. Emman syöminen! Tuskailin ja ihan oikeasti stressasin jo kovasti, kun itsepäinen tyttömme päätti ettei enää syö mitään kiinteää. Ainoa mikä kelpasi oli maito ja maissinaksut. Olin kuullut ja lukenut, että hampaat saattavat tehdä tämän, mutta silti jotenkin ahdisti. Emmalla puhkesi neljä ylähammasta kuukauden sisällä ja vielä tässä pari päivää sitten huomattiin kolmannen alahampaankin puhjenneen. Ei ihme, että suussa on tuntunut pahalta. MUTTA NYT!! Vajaan viikon ajan hän on syönyt taas suurella ruokahalulla soseita, sormiruokaa, puuroa ja melkeinpä kaikkea mitä ollaan hänelle tarjottu. Ihan kuin olisi suuri kivi tipahtanut sydämeltä.
  5. Oma kroppa – oma minä! Se, että vihdoin oma kroppa alkaa pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Se, että keskivartalon hallinta alkaa paranemaan ja ryhti suoristumaan. Se, että pääsee treenaamaan säännöllisesti ja liikuttamaan sitä kroppaa! Se, että minä olen minä – en ”vain” äiti.

Tietysti yksi isoin ja joka päivä tärkein kiitollisuuden aihe on Emma. Enkä sano tätä vain jotenkin nostaakseni äitiyttäni ja rakkauttani Emmaa kohtaan korokkeelle, vaan siksi koska tunnen niin. Joka päivä haluan ottaa hänet monta kertaa syliin ja pussata sata pusua pitkin pehmeitä poskia ja niskaa ja vatsaa. Haluaisin jotenkin kertoa hänelle sen, että kuinka paljon rakastan. Luin jostain jokin aika sitten, että n.10kk synnytyksestä äidit alkavat tuntemaan jonkinlaista eroahdistusta vauvasta. Että silloin nousee vahvasti pintaan haikeat tunteet siitä, että pieni vauva onkin jo kohta vuoden. Monet lopettavat tässä kohden imetyksen ja se on iso askel. Vauva ei ole enää riippuvainen äidistä ravinnon vuoksi. Muutenkin vauvat itsenäistyvät ja alkavat koko ajan tutkimaan elämää ja maailmaa avarammin ja rohkeammin. Ihan koko ajan ei tarvitse äidin olla vieressä, siis vauvan – pian taaperon mielestä. 😉

Eilen illalla ennen nukahtamista mietin sitä, että miten ikinä voin suojella Emmaa kaikelta pahalta. Enhän tietysti pysty siihen, eihän kukaan vanhempi niin voi. Mutta varmasti suurin osa haluaisi. Suojella omaa lastaan kaikelta maailman pahuudelta. Olla koko ajan vieressä turvaamassa jokainen askel. Ettei kukaan satuttaisi omaa pientä rakasta, ei henkisesti eikä fyysisesti. En oikein pystynyt edes ajattelemaan tätä asiaa loppuun, koska rintaa alkoi puristamaan. Tuli sellainen olo, että miksi en pysty olemaan oman tyttäreni turvana ihan koko ajan, aina! Huh. En nytkään pysty ajattelemaan tai kirjoittamaan, koska se tuntuu niin pahalta. Vaikka tiedän, että sehän on fakta. Eihän kukaan äiti kulje tuolla pitkin kyliä oman lapsensa kanssa siihen asti kun hän on 18-vuotias. Tai 35-vuotias.

***

Mistä sinä olet kiitollinen juuri tänään? Tai tällä viikolla?

 

Pst. Lue myös: Tämä mamma kuntoon!