Miten käy parisuhteen, kun vauva syntyy?

Miltä tuntuu olla isä? Miltä tuntuu olla äiti? Ja miten käy parisuhteen, kun talossa on pieni vauva?

Tässä vaiheessa vielä vain koiralasten vanhemmat 😉

Esitimme molemmat Tuukan kanssa itsellemme muutaman kysymyksen vanhemmuudesta ja siitä miten se on vaikuttanut parisuhteeseen. Vastasimme molemmat omien tuntemuksiemme kautta. 🙂

Mitä ajatus lapsesta tai vanhemmuudesta merkitsi ennen Emmaa? 

Tuukka:

Minulle Emman syntymä oli, kuin lottovoitto. Olimme puhuneet jo pidemmän aikaa lapsesta, joskus sitä jo yritimmekin, ikävin seurauksin. Emma oli siis enemmän, kuin odotettu lapsi. Hirveästi en ole kuullut puhuttavan isien vauvakuumeesta. Se liitetään useimmiten naisiin. Isä on sitten ikään kuin huijattu koko juttuun mukaan. 🙂 Minulla tämä vauvakuume oli kuitenkin totisinta totta. Minä todella toivoin, että saisimme joskus ihanan pienen vauvan. Minulle se tunne tuli TODELLA vahvana. Valvoin useita öitä miettien, että mitä jos emme saa / halua lasta. Jatkammeko yhdessä Monnan kanssa? Onko meillä parina tulevaisuutta ilman lasta? Minä koen, että vahva tunteeni tuli jostain todella syvältä. Se oli lähes alkukantainen tunne siitä, että haluan jälkikasvua. Oman tiikerinpennun jatkamaan ylväitä perinteitäni ja geenejäni. Tämä ajanjakson näin jälkikäteen ajatellessa oli varmasti tähän astisen elämäni voimakkain ja selkein risteys. Tuntuu itse asiassa todella sekavalta palata takaisin niihin unettomiin öihin ja ajatuksiin, mitä jos ei? Voinko olla ikinä onnellinen? Kadunko lapsettomuutta koko loppuelämäni ajan? Mitä jos Monna ei haluakaan enää lasta, pitäisikö meidän silloin erota ja minun toivoa tapaavani vielä joskus joku toinen ihana tyttö, jonka kanssa tämä voisi ehkä olla mahdollista? Mitä jos eroamme enkä tapaakaan enää ketään. Sitten istun 30 vuoden päästä yksin Nurmeksen mökillä ja ihmettelen, miten helvetissä tässä näin kävi? Alkoholisoituisin, katkeroituisin ja mietin olisiko sittenkin pitänyt jatkaa Monnan kanssa? 🙂

Monna:

Minä olin jo vähän tottunut ajatukseen, että meille ei tule ”ihmislasta” lainkaan. Että me olemme perhe: minä, Tuukka ja karvaiset lapsemme Gere ja Pimu. Kun koimme 2014 kohdun ulkoisen raskauden, ajattelin etten enää haluaisi yrittää. Olin todella surullinen ja ajattelin, että minulle kohtalo ei ole päättänyt antaa äitiyttä. Pikku hiljaa olin alkanut tottumaan ajatukseen, että meistä ei ikinä tule vanhempia. Olin jutellut lapsettomien ystävieni kanssa (niin omasta tahdosta lapsettomien, kuin biologisista syistä lapsettomien) asiasta ja oppinut ymmärtämään mitä kaikkea elämä voi tuoda, myös ilman vanhemmuutta. En oikeastaan ikinä ole tuntenut mitään suurta vauvakuumetta. Lukuunottamatta naimisiinmenomme aikaa, silloin perheenperustaminen oli haaveena. Mutta silloin ei ollut oikea aika. Luulen jopa, että jos Tuukka ei olisi nyt niin vahvasti halunnut lasta, voisi asiat olla toisin. Itselläni oli ehkä sisimmissäni pelko siitä, että raskaus ei onnistuisi tälläkään kertaa ja siksi olin jo ajatellut ettei lasta tule meidän perheeseen. Toki mietin myös, että kestäisikö meidän parisuhde ilman lasta. Sitten positiivinen raskaustesti reilu vuosi sitten oli yllätyksestä huolimatta äärettömän hieno uutinen.

Miten vanhemmuus on muuttanut parisuhdetta?

Tuukka:

Olen sanonut kavereilleni, että ennen Monnaa olin vain minä. Sain tehdä mitä vain, milloin vain ja minkälaisilla riskeillä tahansa. Olin vastuussa vain itselleni. Monnan tavattuani olin jo vastuussa jollekin muullekin. Suunnittelimme lomat, vapaa-ajan ja arjen yhdessä. Koirien tultua elämäämme vastuu vain kasvoi. Silloin oli mietittävä vielä useamman muuttujan kautta kaikki asiat. Koirat pitää ottaa huomioon joka käänteessä. Minun on myös mietittävä, että koirat tarvitsevat minua. Vauvan tultua tämä kaikki on kertaantunut tuhannella. Samalla se on tehnyt meistä Monnan kanssa ei vain toistemme puolisoita vaan myös vanhempia. Me olemme aina yhdessä, vaikka emme ”rakastavaisia” joskus olisikaan. Se on erittäin suuri asia. Tuntuu, että kaikki pienet ”haasteet” ovat jääneet taka-alalle Emman tultua elämäämme. Me olemme nyt perhe, emme enää Monna ja Tuukka. Koen, että suhteemme on vain vahvistunut. Olemme saaneet upeita, haastavia kokemuksia, joista olemme kaikista selvinneet. Tämä on vahvistanut suhdettamme ja samalla syventänyt sitä uskomattoman paljon.

Monna:

Olen sitä mieltä, että Emman myötä meidän perheemme on vahvistunut. Siitä on tullut jotenkin kokonainen. Meidän parisuhteemme on mielestäni vahvempi ja jotenkin vakaammalla pohjalla nyt vanhemmuuden myötä. Kuten Tuukka kirjoitti, on vanhemmuus asia, joka yhdistää meitä ikuisesti. Jos meidän tiemme joskus pariskuntana eroaisi, emme kuitenkaan koskaan (toivottavasti) ajautuisi täysin erillemme toisistamme. Uskon myös vahvasti, että jo nämä ensimmäiset neljä kuukautta on opettaneet meille niin toisistamme kuin parisuhteestammekin niin paljon, että se on vain kaikella tapaa vahvistunut.

Mitkä asiat ovat aiheuttaneet haasteita parisuhteelle?

Tuukka:

Huh! No monikin asia. Ensinnäkin se ”meidän ajan” etsiminen. Aiemmin olemme löytäneet melkein päivittäin aikaa keskustella rauhassa kahdestaan. Nyt tuntuu välillä siltä, että kun yrittää puhua jostakin, niin siihen saattaa mennä viikko, että oikea hetki tulee. 🙂 Yhteisen ajan löytäminen on siis ollut yksi haasteita. Toinen on varsinkin alussa väsymys. Rehellisesti sanottuna, käsi isolla kirjalla, emme ole koskaan riidelleet niin paljon ja niin kovaa, kuin tämän 4 kuukauden aikana Emman synnyttyä. Tämä ei johdu millään tavalla Emmasta, vaan siitä, että kaikki muuttui yhdessä yössä. IHAN KAIKKI! Samalla olemme molemmat olleet absoluuttisesti väsyneempiä, kuin ikinä aiemmin. Sanonkin aina, että huono-uninen labradorinnoutajamme Gere vaurioitti unirytmiäni pysyvästi ja tämä tiikerinpentu tuhosi sen lopullisesti. 😉

Monna:

Koirat oli kuitenkin suhteellisen helppo laittaa hoitoon tai vaikka viereiseen huoneeseen. 😉 Vauvaa ei niin vain mihinkään tyrkätä, emmekä tietysti haluakaan. Mutta se meidän yhteinen aika ihan vain pariskuntana on ainakin näin pikkuvauva-aikana todella haastavaa löytää. Olemme muutaman kerran sitten vieneet Emmaa isovanhemmille hoitoon ihan vaikka pariksi tunniksi, että voimme olla hetken kahdestaan ja käydä vaikka syömässä ja juttelemassa ihan vain kaksistaan. Väsymys on ehdottomasti toinen iso haaste. Väsyneenä pinna on meillä molemmilla ihan todella lyhyt ja olemmekin riidelleet tämän neljän kuukauden aikana varmasti enemmän, kuin kymmenen yhdessäolovuoden aikana yhteensä. 😀 Toisaalta riidat ja kinastelut ovat ihan todella pieniä, vaikka ne voivatkin tuntua siinä hetkessä isoilta. Noin viiden minuutin päästä ollaan taas kuin ei ääntä olisi korotettukaan. 😉

 

Onko suhtautumisesi kumppaniisi muuttunut vauvan myötä?

Tuukka:

Suhtautumiseni Monnaan on kyllä muuttunut. Jotenkin tuntuisi aika ihmeelliseltä, jos näin ei olisi. Niin suuri asia lapsen odotus ja saaminen koko perheelle on. Miten se suhtautuminen on muuttunut onkin jo vaikeampi kysymys. 🙂 Voisikohan sitä sanoa, että meidän suhteemme on nyt paljon syvempi. Ei enää niin pinnallinen, jos se nyt kovin pinnallinen ennen Emmaakaan näin 10-vuoden yhdessäolon jälkeen oli, mutta kuitenkin. Lapsiarjen kiireissä on välillä vaikeaa ehtiä olla mies ja vaimo, rakastavaiset. Siihenkin löytyy varmasti vielä enemmän aikaa ja energiaa, kun ehdimme koko perheenä tottua uuteen arkeemme.

Monna: 

Katson toki Tuukkaa nyt eri tavalla kuin ennen, hän ei ole enää ”vain” mieheni, hän on myös lapsemme isä. Näen hänessä mahtavan iskän, joka aidosti haluaa olla ihan älyttömän paljon Emman elämässä mukana jo ensimmäisistä päivistä alkaen. Olen huomannut Tuukassa myös sellaista suojelevaa perheenpään asennetta, joka on tuntunut mukavalta. Jollain tapaa tunnen Tuukan olemuksen isänä rauhoittaneen myös omaa luonnettani. Koen, että suhtautumiseni Tuukkaan on lähentynyt. En oikeastaan arastele enää yhtään mitään hänen seurassaan, voin itkeä, nauraa, laulaa, tehdä mitä vain ja silti hän katselee vieressä tyytyväisenä tai lähtee lauluun mukaan. 😀
Miltä tuntuu olla isä/äiti?

Tuukka:

Isänä oleminen on todella mahtavaa. On ihan uskomatonta, kuinka hauskaa ja palkitsevaa on seurata pienen ihmisen kehittymistä. Samalla sitä itse ajattelee asioista jo nyt 4 kuukauden jälkeen ihan eri tavalla. Moni ennen tärkeä tai jännittävä asia ei tunnu enää niin suurelta tai jännittävältä, kun on vastuussa pienen tytön elämästä ja kehittymisestä. Sikäli Emman tulo on antanut minulle myös paljon voimaa, itsevarmuutta ja perspektiiviä asioihin. Nyt ymmärrän myös monia ystäviäni tai heidän ajatuksiaan paremmin, kun vielä muutama vuosi sitten ihmettelin, että miten se on tuota mieltä tms.

Kyllä se vain niin on, että se lapsen saaminen muuttaa näinkin nopeasti ihmisen ajattelumaailmaa ja ehkä koko maailmankuvaa. Olen monesti todella päättäväinen ihminen arkisissa asioissa. Käytän paljon aikaani ja energiaani siihen, että saan suoritettua omat tärkeät juttuni tai asiat tietyssä järjestyksessä. Emma on muuttanut tätäkin kuviota. Jos vauva tarvitsee sinua, niin se menee aina kaiken muun edelle. Sekin on opettavaista. Emmaa ei voi vain jättää jonnekin, kun menee vaikka tiskaamaan tai laittamaan ruokaa, ei sen on oltava koko ajan siinä vieressä tai kainalossa.

Kokonaisuudessaan kaiken väsymyksen keskelläkin olen nyt todella onnellinen. Vihdoin koen, että olen itsekin ihmisenä kokonainen. Jotenkin tämä oman lapsen syntymä on kyllä ollut uskomattoman suuri asia. Kaverini Ile kerran sen sanoikin hyvin. ”Lapsi on aina sinun. Se rakastaa sinua ehdoitta ja sille olet maailman tärkein.” Se on aika hyvin sanottu. Näin se juuri onkin. Toivon, että meille tulee Emman kanssa syvä ja kiinteä suhde. Toivon sitä todella ja aion tehdä kaikkeni, että näin myös tulisi tapahtumaan. Minulla on mahtavia isä-esimerkkejä omassa lähipiirissäni, joita seuraamalla olen oppinut jo nyt paljon, mitä on olla hyvä isä. Pakko sanoa, että varsinkin kaverini Lauri on jotain sellaista omille pojilleen, että jos saisin toteutettua siitä edes 10%, niin Emmalla olisi yksi maailman välittävimmistä faijoista.

Monna:

Kyllä äitinä oleminen on ihana asia! On se jotenkin ihmeellistä, kuinka paljon voi pientä ihmistä rakastaa. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan olla äiti pienelle rakkaalle Emmallemme. Haluan olla Emmalle ihan paras äiti maailmassa. Jo nyt haluan laittaa kaikki hänen tarpeensa ykköseksi. Välillä mietin jos Emma on kovin väsynyt ja levoton, että kunpa edes hän nukkuisi yöllä. Ettei sen niin väliä nukunko minä, kunhan hän saa levättyä ja kerättyä voimia taas uuteen ihmeelliseen päivään. Äitiys on rauhoittanut minua ja jollain tapaa tunnen olevani sinut itseni kanssa enemmän kuin ikinä aiemmin.

Kuten kirjoitin muutama postaus taaksepäin, on ihan normaalit arkiaamut yksiä ihanimpia ja onnellisimpia hetkiä nykyään elämässäni. Kun istumme olohuoneen sohvalla, katsomme aamu-tv:tä, Emma on jomman kumman sylissä, tai leikkimatolla tai sitterissä, koirat on tyytyväisiä aamuruuan ja lenkityksen jälkeen, meillä on kahvikupit kädessä ja smoothielasit toisessa ja kaikki on jotenkin vain niin hyvin.

***

Monna & Tuukka

Kun äiti lähti humpalle.

* sis. mainoslinkin

Lauantaina vietettiin rakkaan veljeni 40-vuotisjuhlia. Tiesin näistä bileistä jo ennen Emman syntymää. Olin miettinyt, että sitten Emma on jo melkein neljäkuukautinen ja silloin voisin lähteä vähän humpalle ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen.

Autoin veljeäni juhlien järjestelyissä perjantaina ja lauantaina, kävimme hakemassa ilmapalloja ja roudasimme ruokia, kukkia ja muuta juhlatarviketta paikalle. Juhlafiilis kasvoi ja olin aika innoissani siitä, että lähden viettämään iltaa hyvässä seurassa. Emma olisi Tuukan hellässä huomassa ja minä voisin kömpiä vierashuoneen sänkyyn sitten juhlien jälkeen.
Olin kuitenkin miettinyt, että varmasti reilun vuoden tauko alkoholin käytössä ja väsymys voisivat olla pienenä hidasteena juhlimiselle. Mietin, että myös ikävä Emmaa kohtaan voisi poikia hyvinkin aikaisen kotiinlähdön juhlista.. 😉

Juhlat alkoivat klo 14. Ensin oli kutsuttu vain perhe paikalle. Söimme super hyvää ruokaa ja veljeni tekemää tajuttoman hyvää vadelmalaku-juustokakkua. Viiteen asti Emma jaksoi olla juhlissa mukana. 🙂 Sitten väsymys voitti pienen prinsessamme. Tuukka lähti Emman kanssa kotiin koirien luokse ja minä jäin juhliin.

Oli ihana nähdä vanhoja tuttuja ja höpötellä kuulumisia. Istuimme tätini, äitini ja serkkujeni kanssa samassa pöydässä melkein koko illan, juteltiin kaikenlaista ja nauroimme ihan vedet silmissä. Puolikymmenen aikoihin minuun iski kova väsymys ja pahaolo. Olin juonut klo 14-21 välisenä aikana kolme lasia kuohuviiniä. Mutta enempää ei maistunut. Ja lähdinkin sitten äitini kanssa samalla tailla kotia kohti jo ennen kello kymmentä.

Huomasin juhlien aikana muutaman asian.

En halunnut olla humalassa. Huomasin, että mieleni seikkaili iloisen nousuhumalan tavoittelun ja ajoissa kotiin nukkumaan -fiiliksen välillä. Mutta sitten se ajoissa kotiin nukkumaan -fiilis voitti aika pian. En selkeästi ollut vielä valmis sellaiseen kreisibailaamiseen. 😀 Eräs kaveri juhlissa sanoikin, että ”Monna, ethän sä enää ees dokaa.” 😀 Niinpä se taitaa nyt olla. Mutta en silti väitä, ettenkö kevään aikana haluaisi kreisibailaamaan ja ihan jopa humaltumaan.. 😉

Viihdyin eniten perheeni kesken. Huomasin, että vaikka oli super ihana jutella vanhojen kaverien kanssa ja oli ihana nähdä vanhoja tuttuja, niin kaikkein kivointa illan aikana oli istua siinä ”perhepöydässä” ja höpötellä kaikenlaista. Jotenkin todella vahvasti tuli sellainen olo, että tässä minun on hyvä olla.

Miellyttämisenhaluni on vähentynyt. Varsinkin nuorempana halusin kovasti miellyttää muita, etsin hyväksyntää ja oikein janosin sitä. Halusin olla kaikille kiva ja mukauduin itse ihmisten mukaan, olin sellainen kuin kuvittelin muiden haluavan minun olla. Nauroin jutuille, jotka eivät naurattaneet ja koitin koko ajan olla mielinkielin ihan kaikille. Vaikka jo muutaman vuoden ajan olen huomannut tämän piirteen haalistuneen käytöksessäni, niin eilen jotenkin huomasin aika vahvastikin sen, että enää minun ei tarvitse tehdä sitä lainkaan.

Tottakai edelleen haluan olla ihmisille kiva ja ystävällinen. Mutta minun ei tarvitse tehdä asioita tai päätöksiä sen mukaan, mitä ajattelen muiden pitävän niistä. Minulle tuli eilen jotenkin sellainen aikuinen olo. Minä olen äiti, aikuinen itsevarma nainen, joka viihtyy perheen parissa, vaikka rakastaa myös ystäviään. <3

Perhe on paras!

***

Näillä fiiliksillä taas kohti uutta viikkoa! <3

Ps. KIITOS kaikille arvontaan osallistuneille!! Foodinin raakasuklaan valmistuspaketin voittajaksi arpakone valitsi nimimerkin:

Laita minulle sähköpostilla yhteystietosi: [email protected]

***

Ensi viikon alussa tulossa taas yksi kiva arvonta! 😉 Olkaahan kuulolla!

***

Mun eilinen juhlahaalari: Serena Chain Jumpsuit / Bubbleroom