Korrektia käytöstä? Kyllä!

Ajatelkaa sitä intoa, miten pienet lapset innostuu asioista? Niitä naurattaa ihan holtittomasti ja ne meinaa kaatua, kun on niin hauska juttu ettei pysy paikoillaan. Miettikää sitä riemua, mitä koira tuntee kun sen isäntä / emäntä tulee kotiin? Ei meinaa häntä pysyä koirassa kiinni ja ihan tolkuton ilo, vaikka talon väki olis ollut vain tunnin pois kotoa. Miksi me aikuiset unohdetaan se  tapa innostua asioista? Onko niin, että aikuisille se ei ole muka korrektia käytöstä tai ainakaan kovin julkisesti ei haluta näyttää jos innostuu jostain?

Mä ainakin tunnen edelleen monista asioista sellaista kiljuvaa innostusta ja iloa! Sellaista fiilistä, että tekis mieli oikeasti ihan vähän kiljua ja juosta kovaa, kun on niin innoissaan jostain asiasta. 😀 Tiedättekö sen tunteen? Onko teillä sellaisia fiiliksiä ikinä? Näytättekö niitä?

Mun mielestä on ihana riemastua asioista ja nauttia niistä hyvistä jutuista mitä tapahtuu tai on suunnitteilla. Mä muutenkin yritän keskittyä aina niihin positiivisiin juttuihin, kuten tiedätte. 😀 Toki joskus kirjoitan blogiin niistä ei-niin-positiivisista jutuista ja fiiliksistä, tottakai koska niitäkin elämään kuuluu.

Mutta mä oon jotenkin tässä lähiaikoina taas kokenut ahaa-elämystä sen asian parissa, että pitäis vaan keskittyä koko ajan enemmän niihin ihaniin asioihin. Niihin, jotka tuo niitä riemunkiljahduksia ja ilonväreitä! 🙂 Mä oon jopa miettinyt monta kertaa, että en halua kirjoittaa tästä tai tosta asiasta – koska siinä on negatiivinen kaiku. Esim. mun postaus tällä viikolla ”Joskus mua vähän sapettaa..” oli sellainen, minkä kirjoittamista mietin. Tai oikeastaan sitä julkaise-napin painallusta mietin. Yritin kuitenkin tuohon vähän negatiivisen asian parissa olevaan postaukseen sisällyttää sitä positiivisuutta.

Ennen oon tykännyt paasata asioista blogissa ja ottaa kantaa vahvasti moniin juttuihin. Mutta jotenkin mulla on kasvanut se lempeys ja ilo vielä entisestään nyt tässä lähiaikoina. Kirjoitin instagramiin tällä viikolla, että oon siitä niin kiitollinen kun suurin osa viesteistä joita saan, sisältää kiitoksen. Kiitoksen siitä, kun jaan positiivisuutta ja aitoa elämää. Samaistuttavaa arkea ja toisaalta niihin huonoihin päiviin mun kautta energiaa ja iloa.

Sain muutama päivä sitten viestin, jossa eräs seuraaja kiitti mua läheisensä puolesta. Hänelle rakas ihminen on pitkään ollut masentunut ja on päiviä kun ei jaksa nousta sängystä. Mun ja Emman touhut on kuulemma pitäneet häntä osaltaa elämän syrjässä kiinni ja olleet asioita, jotka on saaneet hänet nauramaan. Sain myös viestin, jossa kerrottiin kuinka oma sairaus on saanut välillä negatiiviset ajatukset valtaamaan mielen, mutta mun positiivisuus on saanut ilon pilkahduksia päiviin.

Tällaiset viestit on niin uskomatonta palautetta ja nää tässä on vain muutama esimerkki. Mm. näiden viestien vuoksi oon alkanut miettimään, että mä haluan vaan jakaa lisää sitä iloa ja positiivisuutta. Haluan todellakin olla se, joka tuo aurinkoa pilvisiin päiviin. Keskittyä vielä entistä enemmän positiivisiin asioihin ja jättää niitä negatiivisia asioita entistä vähemmälle. Haluan olla se, joka innostuu asioista kuin pieni lapsi tai karvakuono. 🙂 

***

Siispä ILOISTA JA IHANAA viikonloppua teille kaikille!! 🙂

Fitness-personal trainereiden muka-pömpöttävät vatsat?

Laitettiin Alonan kanssa viime viikon sunnuntaina käyntiin haaste #tätärakastantätäen & #munkehomunsäännöt. Kaiken pohjana on tuoda sitä sanomaa esiin, että kaiken kokoiset ja näköiset ihmiset voi tuntea olonsa kehossaan epävarmaksi ja silti rakastaa sitä. Ettei kehopositiivisuus oo vain tietyn painoisille tai kokoisille, että sitä epävarmuutta voi kokea ihan kuka vain. Ja sitä, että vaikka kuinka rakastaisi itseään niin ulkoa kuin sisältä, voi silti olla kohtia kehossa, joita haluaa kehittää. Ja sitä, että kukaan ei saa määrittää sitä, kuka on tarpeeksi ”jotain” puhuakseen asiasta.

”Upeeta, että ootte ottaneet tän asian näin esiin. Ootte ihania! Tunnen myös helpotusta, kun sanotaan ääneen näitä asioita ja puolustetaan kaikkia. Mäkään en ole mikään laiha ja tälläkin hetkellä laihdutan / katson mitä syön. Oon silti pääosin tyytyväinen itseeni, kunhan haluan tätä pöhöä pois. Tuntuu melkein, että ei ole tähän asti uskaltanut edes sanoa tätä. On ollut helppo piiloutua läskivitsien taakse, vaikka oikeasti oonkin tyytyväinen pääosin mun vartaloon. Jatkakaa samaan malliin!”

On ollut ihan huikeata saada niin paljon positiivista palautetta tästä haasteesta! 🙂 Ollaan molemmat saatu paljon yksityisviestejä ja kiitoksia, kun tuotiin tämä pointti esiin. Moni on kuitenkin sanonut, että ei uskalla laittaa itsestään näitä kuvia someen. Syynä on ollut joko se, että on mielestään ”liian iso” tai se, että on mielestään ”liian pieni”. Hurjaa, vai mitä? Tämä on juuri se syy miksi haluttiin tämä haaste pistää pystyyn, että kuka vaan voisi uskaltaa sanoa omasta kropastaan julkisesti kehuja ja uskaltaa myös kertoa jos on jokin kohta mikä ei ole ihan niin hyvä omasta mielestään.

Jokainen kokee oman kehonsa juuri kuin kokee. On ollut kurja, että osa palautteista on ollut tyyliä ”haasteessa fitness-personal trainerit näyttävät muka-pömpöttäviä vatsojaan”. Kurjan tästä tekee se, että mistä kukaan tietää minkälainen on tausta kullakin tähän haasteeseen vastanneista? Kuka tietää miten joku, joka on juuri ja juuri uskaltanut ottaa nämä kuvat ja julkaista ne somessa, onkin ihminen, joka on kärsinyt pahasta syömishäiriöstä ja on pikkuhiljaa paranemassa? Kuka tietää miltä hänestä tuntuu, joka on laittanut kuvan ”muka-pömpöttävästä” vatsastaan ja kokenut sen olevan rohkeinta ikinä, saakin lukea ettei hänellä ole oikeutta sanoa tuollaista, koska mitäs ne isommat ihmiset on mieltä?

On myös tosi hassua (suorastaan sauhu nousee päästä), kun jotkut sanoo ettei kaikki saisi puhua tästä asiasta! On tärkeää, että aiheesta puhutaan – mutta vain tietyt ihmiset saavat puhua. Tietyn kokoiset tai näköiset ihmiset ei saisi käyttää sanaa kehopositiivisuus, koska SE VIE TILAA niiltä, jotka sitä tarvitsee oikeasti. Kuka edes voi määrittää sen, kuka tarvitsee oikeasti? Laiha ihminen ei voi puhua kehopositiivisuudesta, koska ei ymmärrä kun ei ole lihava. Eli jos Sauli Niinistö puolustaa homojen oikeuksia, ei sillä oo mitään merkitystä, koska hän ei itse ole homo.

____________________

”Hei Monna! Oon täysin samaa mieltä. Näin pyöreämpänä naisena on ollut vaikea oppia hyväksymään itseni. Olen dietannut epäonnistuen monesti, olen aloittanut ja yhtä nopeaa lopettanu. Tämän syksyn aikana aion lopettaa diettaamiset ja oppia hyväksymään itseni. Syömään terveellisesti vain jotta jaksan, liikkumaan jotta jaksan, jotta jaksan olla äiti neljälle. Opettelen tätä kehopositiivisuutta, oli muut mitä mieltä hyvänsä.”

Mä muistan sen aina, kun pienenä tyttönä kuulin koulussa ettei ruokalautaselle saa jättää ruokaa, koska Afrikassa lapset näkee nälkää. En jättänyt ruokaa enää sen jälkeen, mutta mietin kuitenkin miten se auttaa afrikkalaisia lapsia nälänhädässä jos minä jätän syömättä osan perunamuussista? Tämä sama pätee mun mielestä tähän mun ja Alonan haasteeseen! Miten se, että joku toinen kokee kehossaan jotain voi vaikuttaa siihen miten joku toinen kokee? Jos minä olen mielestäni naisellinen nainen muotojeni vuoksi, se ei tarkoita sitä ettenkö pitäisi naisellisina naisina vaikkapa pienirintaisia naisia. Voinhan vain ja ainoastaan puhua itseni kautta.

Ymmärrättekö pointin? 

Meidän tarkoitus ei myöskään oo ollut usuttaa ihmisiä oikein etsimällä etsimään vikoja itsestään. Ei todella! Me molemmat itse asiassa kirjoitettiin kohtaan ”tätä rakastan” KOKO KEHO! Kuten myös moni haasteeseen mukaan lähtenyt! 🙂 Halusimme rohkaista ihmisiä, että rakastaakseen itseään ei tarvitse olla ”täydellinen”. Ja se täydellisyys on asia, jonka jokainen luo itse itselleen. Jonkun täydellinen on ihan eri, kuin jonkun toisen täydellinen. 🙂 Jos voisi rakastaa itseään vasta sitten, kun kaikki omasta mielestä ”viat” olisi poissa, olis tilanne aika huono. 🙁 Haasteen myötä haluamme ehdottomasti vain rohkaista ihmisiä keskittymään siihen, mitä kaikkea kehossaan rakastaa ja jos sieltä löytyy joku kohta, mikä ei ole ihan suosikki, voi sitä muokata rakkaudella. Tai sitten olla muokkamatta ja rakastaa silti itseään.

Kuten oon aina kirjoittanut, jo vuosia täällä blogissa, ei sixpack ja pyöreä peppu tuo kenellekään sitä onnea. Hyvinvointi lähtee aina sisältä. Mutta se ei ole väärin, jos hyvinvointiin haluaa liittää myös sen, että tuntee itsensä hyväksi omassa kehossaan myös ulkoisesti.

”Hei, iso kiitos sun postauksesta! Ajattelin jo poistaa oman kuvani haasteesta, koska en voinut ajatellakaan jonkun pahoittavan siitä mielensä. Ihan hullua, että ihmiset jotka suorastaan huutaa erilaisuuden hyväksymisen puolesta dissaa muita niin paljon. Ihan kuin hyväksyttävää olis vain heidän oma erilaisuutensa.”

Eikö kehopositiivisuudesta tai positiivisesta suhtautumisesta kehoon ja siitä puhuminen ja sen tietoisuuden lisääminen oo tärkeintä? Eikö se, että ei-hyväksyttyjen vartaloiden hyväksyntä lisääntyisi voisi myös lisätä sitä, että jokaisella on oikeus tuntea omasta kehostaan mitä haluaa. Myös laihan tai ”fitness”-ihmisen?

Mä ainakin aion myös ensi vuonna Pride-viikolla laittaa profiilikuvan taustalle sateenkaaren värit – vaikka oon hetero, puhua tästä kehopositiivisuudesta – vaikka en oo ylipainoinen ja tehdä muitakin asioita sen eteen että tasa-arvo olis tasa-arvoa! Mä haluan ottaa kantaa ja puolustaa kaikkien oikeuksia olla ja tuntea! Edelleen mä voisin liimata mun laukkuun tän saman tarran, kun liimasin vuonna 1997. Koska tätä mieltä mä oon edelleen: ALL DIFFERENT – ALL EQUAL!!

***

Rakkautta kaikille ja kiitos teille kaikille, jotka ootte jo haasteeseen lähteneet!! Ja kiitos myös runsaasta huikeasta palautteesta!! 🙂

Kursivoidut pinkit tekstit on muutamia esimerkkejä palautteista, joita ollaan saatu. <3