Fitness-personal trainereiden muka-pömpöttävät vatsat?

Laitettiin Alonan kanssa viime viikon sunnuntaina käyntiin haaste #tätärakastantätäen & #munkehomunsäännöt. Kaiken pohjana on tuoda sitä sanomaa esiin, että kaiken kokoiset ja näköiset ihmiset voi tuntea olonsa kehossaan epävarmaksi ja silti rakastaa sitä. Ettei kehopositiivisuus oo vain tietyn painoisille tai kokoisille, että sitä epävarmuutta voi kokea ihan kuka vain. Ja sitä, että vaikka kuinka rakastaisi itseään niin ulkoa kuin sisältä, voi silti olla kohtia kehossa, joita haluaa kehittää. Ja sitä, että kukaan ei saa määrittää sitä, kuka on tarpeeksi ”jotain” puhuakseen asiasta.

”Upeeta, että ootte ottaneet tän asian näin esiin. Ootte ihania! Tunnen myös helpotusta, kun sanotaan ääneen näitä asioita ja puolustetaan kaikkia. Mäkään en ole mikään laiha ja tälläkin hetkellä laihdutan / katson mitä syön. Oon silti pääosin tyytyväinen itseeni, kunhan haluan tätä pöhöä pois. Tuntuu melkein, että ei ole tähän asti uskaltanut edes sanoa tätä. On ollut helppo piiloutua läskivitsien taakse, vaikka oikeasti oonkin tyytyväinen pääosin mun vartaloon. Jatkakaa samaan malliin!”

On ollut ihan huikeata saada niin paljon positiivista palautetta tästä haasteesta! 🙂 Ollaan molemmat saatu paljon yksityisviestejä ja kiitoksia, kun tuotiin tämä pointti esiin. Moni on kuitenkin sanonut, että ei uskalla laittaa itsestään näitä kuvia someen. Syynä on ollut joko se, että on mielestään ”liian iso” tai se, että on mielestään ”liian pieni”. Hurjaa, vai mitä? Tämä on juuri se syy miksi haluttiin tämä haaste pistää pystyyn, että kuka vaan voisi uskaltaa sanoa omasta kropastaan julkisesti kehuja ja uskaltaa myös kertoa jos on jokin kohta mikä ei ole ihan niin hyvä omasta mielestään.

Jokainen kokee oman kehonsa juuri kuin kokee. On ollut kurja, että osa palautteista on ollut tyyliä ”haasteessa fitness-personal trainerit näyttävät muka-pömpöttäviä vatsojaan”. Kurjan tästä tekee se, että mistä kukaan tietää minkälainen on tausta kullakin tähän haasteeseen vastanneista? Kuka tietää miten joku, joka on juuri ja juuri uskaltanut ottaa nämä kuvat ja julkaista ne somessa, onkin ihminen, joka on kärsinyt pahasta syömishäiriöstä ja on pikkuhiljaa paranemassa? Kuka tietää miltä hänestä tuntuu, joka on laittanut kuvan ”muka-pömpöttävästä” vatsastaan ja kokenut sen olevan rohkeinta ikinä, saakin lukea ettei hänellä ole oikeutta sanoa tuollaista, koska mitäs ne isommat ihmiset on mieltä?

On myös tosi hassua (suorastaan sauhu nousee päästä), kun jotkut sanoo ettei kaikki saisi puhua tästä asiasta! On tärkeää, että aiheesta puhutaan – mutta vain tietyt ihmiset saavat puhua. Tietyn kokoiset tai näköiset ihmiset ei saisi käyttää sanaa kehopositiivisuus, koska SE VIE TILAA niiltä, jotka sitä tarvitsee oikeasti. Kuka edes voi määrittää sen, kuka tarvitsee oikeasti? Laiha ihminen ei voi puhua kehopositiivisuudesta, koska ei ymmärrä kun ei ole lihava. Eli jos Sauli Niinistö puolustaa homojen oikeuksia, ei sillä oo mitään merkitystä, koska hän ei itse ole homo.

____________________

”Hei Monna! Oon täysin samaa mieltä. Näin pyöreämpänä naisena on ollut vaikea oppia hyväksymään itseni. Olen dietannut epäonnistuen monesti, olen aloittanut ja yhtä nopeaa lopettanu. Tämän syksyn aikana aion lopettaa diettaamiset ja oppia hyväksymään itseni. Syömään terveellisesti vain jotta jaksan, liikkumaan jotta jaksan, jotta jaksan olla äiti neljälle. Opettelen tätä kehopositiivisuutta, oli muut mitä mieltä hyvänsä.”

Mä muistan sen aina, kun pienenä tyttönä kuulin koulussa ettei ruokalautaselle saa jättää ruokaa, koska Afrikassa lapset näkee nälkää. En jättänyt ruokaa enää sen jälkeen, mutta mietin kuitenkin miten se auttaa afrikkalaisia lapsia nälänhädässä jos minä jätän syömättä osan perunamuussista? Tämä sama pätee mun mielestä tähän mun ja Alonan haasteeseen! Miten se, että joku toinen kokee kehossaan jotain voi vaikuttaa siihen miten joku toinen kokee? Jos minä olen mielestäni naisellinen nainen muotojeni vuoksi, se ei tarkoita sitä ettenkö pitäisi naisellisina naisina vaikkapa pienirintaisia naisia. Voinhan vain ja ainoastaan puhua itseni kautta.

Ymmärrättekö pointin? 

Meidän tarkoitus ei myöskään oo ollut usuttaa ihmisiä oikein etsimällä etsimään vikoja itsestään. Ei todella! Me molemmat itse asiassa kirjoitettiin kohtaan ”tätä rakastan” KOKO KEHO! Kuten myös moni haasteeseen mukaan lähtenyt! 🙂 Halusimme rohkaista ihmisiä, että rakastaakseen itseään ei tarvitse olla ”täydellinen”. Ja se täydellisyys on asia, jonka jokainen luo itse itselleen. Jonkun täydellinen on ihan eri, kuin jonkun toisen täydellinen. 🙂 Jos voisi rakastaa itseään vasta sitten, kun kaikki omasta mielestä ”viat” olisi poissa, olis tilanne aika huono. 🙁 Haasteen myötä haluamme ehdottomasti vain rohkaista ihmisiä keskittymään siihen, mitä kaikkea kehossaan rakastaa ja jos sieltä löytyy joku kohta, mikä ei ole ihan suosikki, voi sitä muokata rakkaudella. Tai sitten olla muokkamatta ja rakastaa silti itseään.

Kuten oon aina kirjoittanut, jo vuosia täällä blogissa, ei sixpack ja pyöreä peppu tuo kenellekään sitä onnea. Hyvinvointi lähtee aina sisältä. Mutta se ei ole väärin, jos hyvinvointiin haluaa liittää myös sen, että tuntee itsensä hyväksi omassa kehossaan myös ulkoisesti.

”Hei, iso kiitos sun postauksesta! Ajattelin jo poistaa oman kuvani haasteesta, koska en voinut ajatellakaan jonkun pahoittavan siitä mielensä. Ihan hullua, että ihmiset jotka suorastaan huutaa erilaisuuden hyväksymisen puolesta dissaa muita niin paljon. Ihan kuin hyväksyttävää olis vain heidän oma erilaisuutensa.”

Eikö kehopositiivisuudesta tai positiivisesta suhtautumisesta kehoon ja siitä puhuminen ja sen tietoisuuden lisääminen oo tärkeintä? Eikö se, että ei-hyväksyttyjen vartaloiden hyväksyntä lisääntyisi voisi myös lisätä sitä, että jokaisella on oikeus tuntea omasta kehostaan mitä haluaa. Myös laihan tai ”fitness”-ihmisen?

Mä ainakin aion myös ensi vuonna Pride-viikolla laittaa profiilikuvan taustalle sateenkaaren värit – vaikka oon hetero, puhua tästä kehopositiivisuudesta – vaikka en oo ylipainoinen ja tehdä muitakin asioita sen eteen että tasa-arvo olis tasa-arvoa! Mä haluan ottaa kantaa ja puolustaa kaikkien oikeuksia olla ja tuntea! Edelleen mä voisin liimata mun laukkuun tän saman tarran, kun liimasin vuonna 1997. Koska tätä mieltä mä oon edelleen: ALL DIFFERENT – ALL EQUAL!!

***

Rakkautta kaikille ja kiitos teille kaikille, jotka ootte jo haasteeseen lähteneet!! Ja kiitos myös runsaasta huikeasta palautteesta!! 🙂

Kursivoidut pinkit tekstit on muutamia esimerkkejä palautteista, joita ollaan saatu. <3

Positiivisuus = epäaitous

Miks positiivisuuden ajatellaan olevan epäaitoa tai teeskentelyä? Miks valittamista pidetään uskottavampana kuin hehkuttamista?

Mä oon aina ollut iloinen ihminen, ihan lapsesta asti. 🙂 Mun elämänvire on vaan sellainen, että suhtaudun asioihin ensimmäiseksi hyvällä ja avoimesti. Toki siitä on joutunut ottamaan takkiinsa välillä (aika useastikin), mutta silti oon edelleen sellainen. Mun positiivisuus on kuitenkin kasvanut iän ja elämän koulun mukana.

Mä oon ajatellut aina niin, että mulle maailma lataa aika paljon kaikenlaista koettelemusta. Mun kaikki isovanhemmat on kuolleet jo yli kymmenen vuotta sitten, mun isä kuoli ennen kun ehdin täyttämään 25. Mua on kohdeltu kaltoin parisuhteissa, ystävyyssuhteissa ja työpaikoilla esimiesten toimesta, toki kohdeltu myös hyvin ja ihanasti. Mun isä oli alkoholisti, meiän vanhemmat erosi kun oltiin veljen kanssa nuoruuden kynnyksellä. Oon ollut työtön ja oon joutunut laskemaan pennejä ja pyytämään rahaa lainaksi. Ennen kuin tapasin Tuukan, olin varma etten ikinä löydä miestä joka rakastaisi mua eikä vaan mun ulkokuorta. No, näitä juttuja voisin luetella tässä aika paljon, mutta en jaksa.

Joku voi ehkä ajatella, että no joo puolet avioliitoista päätyy eroon ja moni on kokenut vanhempansa kuoleman. Mutta en tässä nyt kilpailekaan sillä kuka on kokenut pahimman ja mikä sen määrittää. Kerron vaan siitä, että koettelemukset mun elämän varrella on kasvattaneet musta vaan positiivisemman. Mä oon oppinut sen, että koska kaikki voi päättyä ihan yhtäkkiä – on elämästä nautittava. Se mun positiivinen elämänvire on tehnyt sen, että en oo katkeroitunut näistä asioista, vaan oon oppinut ja jatkanut eteenpäin.

Se, että suhtaudun elämään ja asioihin positiivisuudella, ei tarkoita sitä etteikö mulla olis ihan susip**koja päiviä tai jopa viikkoja. Tai etteikö mua joku asia ottais päähän tai harmittais tosi paljon. Kyllä mulla niitä on ja niistä vaikeista ja inhottavistakin asioista täällä blogissakin aina aika ajoin kirjoitan. Mutta positiivisuus on mun voimavara ja sitä haluan puskea ulospäin ja jakaa niin paljon muillekin kuin mahdollista.

Kyllä tähän maailmaan mahtuu niin paljon pahaa, että se jos meitä ”positiivisuuden lähettiläitä” on edes muutama, ei se oo pois keltään. 🙂 En myöskään ymmärrä sitä, miks monien mielestä positiiviset ihmiset on jotenkin hölmömpiä tai hömppiä kuin ne, jotka negistelee? Eihän ilo ja positiivisuus oo mikään tyhmyyden mittari. Vai onko jonkun mielestä?

***