Pian siitä on vuosi.

Luin eilen vanhoja postauksiani. Tasan vuosi sitten kirjoitettuja. Oli meneillään viimeinen viikko ennen synnytystä. Muistan kuinka kärvistelin ison mahan, turvonneiden sormien ja kipuilevien pakaroiden kanssa. Laskettu aika oli jo mennyt ja aloin synnytyksen käynnistymisen odottamisen lisäksi uudestaan pelkäämään sitä.

Tasan vuosi sitten.

Oli jotenkin haikeaa lukea noita vanhoja postauksia. Ja nyt yhtäkkiä siitä on kohta vuosi, kun Emma syntyi. Voi ettien että!! Muistan ihan kirkkaasti ensimmäisen yön sairaalassa perhehuoneessa. Se yö oli aivan kuin unta, jotenkin sitä oli niin pihalla ja onnellinen ja väsynyt ja kaikkia tunteita yhtä aikaa. Muistan, kun makasin sairaalavuoteella ja imetin Emmaa. Se oli kummallista, samaan aikaan sattui ja tuntui hienolta. Että siinä se meidän pieni tyttö nyt makaa, syö maitoani, eikä tiedä tuon taivaallisesta yhtään mitään.

Muistan miltä se tuntui, kun en saanut liikkua sängyssä. Tuukka joutui aina nostamaan Emman rinnalleni ja hän myös joutui ensimmäiset vaipat vaihtamaan. En saanut nousta kiireellisen sektion jälkeen vuoteesta vuorokauteen. Tuijotin yöllä Kätilöopiston ikkunasta ulos ja katsoin kun pimeän, öisen Käpylän ylle leijaili iso kerros lunta.

Nyt Emma täyttää vajaan viikon päästä vuoden. Aika on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. Aaltoja on ollut tämän vuoden aikana enemmän kuin ikinä aiemmin elämässä. Eikä niiden määrää ole varmasti vähetänyt se, että rakensimme kolme suurta kilpailua, teimme yhteisen kirjan ja ennen kaikkea kasvoimme perheenä isosti. Yhdellä pienellä tytöntylleröisellä, mutta suuren suurella muutoksella. <3

***

Nyt Emmalla on taas uusi vaihe elämässään. Muutamia askeleita on tullut jo otettua, maanantaina hän otti ensiaskeleet mummun luona ja puheenymmärtäminen lisääntyy päivä päivältä. Myös äidillä ja isällä on uusi vaihe elämässä, yhtäkkiä on taas energiaa treenaamiseen. Myös into uudesta tulevasta kodista kutittelee päivittäin mieltä. <3

Hei! Loppuun vielä yksi info! 🙂 Järjestän Hyvinvointistudio Lupauksella 18.marraskuuta lauantaina ”Monna ja äidit treenaa” -aamupäivän. Luvassa on paljon tietoa raskauden jälkeiseen liikuntaan ja jokainen osallistuja oppii testaamaan vatsalihasten erkauman. Päivässä on koko ajan mukana treenaamassa Hyvinvointistudio LUPAUKSEN äitiysvalmentaja Sara Nevalainen, sekä tietysti minä. Päivä päättyy vielä ihanaan hetkeen,  kun LUPAUKSEN ihana Life Coach Emmi Lehtomaa johdattelee jokaisen osallistujan itsetunnon kattoon!

Tähän tapahtumaan mahtuu vain 15 henkilöä ja puolet paikoista on jo lunastettu. EDIT: Paikkoja jäljellä enää viisi!! Kannattaa siis vilkaista lisätietoa TÄSTÄ ja ilmoittautua pian mukaan! <3

***

Onko sitä raskausmahaa ikävä?

Tämä yllä oleva kuva on varmaan yksi kivoimmista raskausmasukuvistani. Vaikka mahani oli jo tuossa vaiheessa aika hurjan iso, se kasvoi vielä aikamoiseksi jättiläispalloksi. 😀 Alkuraskaudesta kirjoittelin siitä, että miten kehonkuva on muuttunut raskausaikana ja kuinka kasvava keskivartalo oli myös välillä vaikea asia peilikuvassa. Vaikka kuinka tiesikin sen ihanan sisällön. <3

En tiedä kuinka nämä luvut menee todellisuudessa, mutta voisin veikata, että noin puolet naisista tykkää raskausvatsastaan ja noin puolet ei. Itselläni vatsan koko loppua kohden tosiaan oli niin älyttömän suuri, että se vaikeutti liikkumista. Siis ihan päivittäistä kaupassakäyntiä ja muuta arkiliikuntaa. Muistan, kuinka löntystin Tuukan perässä ja en todellakaan voinut enää loppuvaiheessa lähteä koirien ja Tuukan kanssa yhteislenkille, koska kaikki olisivat joutuneet odottamaan minua ja minä olisin vaivalloisesti löntystänyt (luultavasti pahantuulisena) perässä.

Jokainen liike oli tuskallisen vaikea ja vaivalloinen. Jos halusin kääntää sängyssä kylkeä, siihen meni noin kaksi minuuttia. Kaikki ketteryys oli tiessään ja rehellisesti sanottuna teki mieli vain maata sohvalla. Paitsi, että ei sekään onnistunut. Sillä minullahan puutui sormet loppuraskaudesta aina maatessa. Yöt eivät olleet kovin ihania.

Tämä kuulostaa jonkun korviin varmasti ihan kamalalta ja itsekkäältä valittamiselta, mutta oloni oli todella tukala. Toivoin koko ajan, että on se päivä kun vauvamme on tässä maailmassa, ulkona vatsasta. Ja kun minulle sanottiin, että ”nauti nyt vielä kun voit”, niin en todella nauttinut. Jos nyt mietin, että oliko ne viimeiset viikot jotenkin sellaista aikaa, että niistä olisin voinut näin jälkikäteen ajateltuna nauttia verrattuna tähän hetkeen, niin vastaus on ehdottomasti ei.

Kyllä mä nautin hurjasti enemmän nyt, kun tämä ihana pötkylä on tässä vatsan ulkopuolella. 😉

Muutenkaan en itse välitä hirveästi sellaisesta ajattelutavasta, että ”sitten kun”. Kyllä ne tuskat ja nautinnot tuntuu juuri siinä hetkessä eniten. En ainakaan itse osaa ajatella elämää niin, että sitten kun vauva syntyy, niin sitten vasta väsyttääkin ja kolottaa. Tai että sitten kun pääsen lomalle etelään, niin sitten vasta nautin ja siihen asti puurran hampaat irvessä töissä. Tai että sitten kun raskauskilot on poissa, niin olen onnellinen, siihen asti inhoan peilikuvaani. Tähän samaan kategoriaan pistän itse sen, että oikeastaan ikinä en ole haikaillut menneeseen. Se on mennyttä ja nyt on nyt. Toki joskus voi muistella, että olipa silloin kiva kesäloma tai ihana joulu. Tai voi ikävöidä jotain henkilöä menneestä ajasta tai jo poismennyttä. Tai voi katsella valokuvia, että olipas minulla tuolloin kroppa hyvässä kunnossa tai kivan väriset hiukset. Mutta jos niitä asioita haluaa tässäkin hetkessä, pitää tehdä jotain. En osaa sanoa miksi, mutta olen oppinut iän ja varmasti monien kivojen ja ei niin kivojen kokemusten vuoksi elämään vahvasti vain tätä hetkeä. Enkä tarkoita tällä nyt mitään jeesustelua hetkessä elämisen taidosta, vaan tarkoitan tällä hetkellä tätä päivää, tätä viikkoa, tätä kuukautta. En osaa ikävöidä raskausmahaani, se oli silloin ja nyt on nyt. Toisaalta en myöskään kyllä kaipaa yhtään sitä oloa, kun tuntui maailman kömpelöimmältä ja vaivalloiselta päästä edes kotitalon rappuset ylös. En osaa myöskään ajatella, että voi kunpa olisin vielä 17-vuotias, vailla huolia, murheita ja vastuuta. Ja että naama olisi rypytön ja tissit sojottaisivat kohti taivasta.

Mielestäni jokainen kokemus ja ajanjakso opettaa ja kasvattaa. Mutta en kaipaa niihin takaisin. Se, että itse koin kömpelyyttä, sormien puutumista, pahoinvointia jne raskausaikana opetti minulle pidempää pinnaa ja sitä, että mihin kroppa voi muokkaantua lyhyessäkin ajassa. Minua huvittaa, kun kyselen jatkuvasti Back on track -valmennuskurssilla, että kuinka pian voi näkyä tuloksia erkauman palautumisessa ja koska sitä pääsee treenaamaan. Että hinkuisin kamalasti eteenpäin. Mutta ei se ole sitä, olen vain innoissani siitä, että saan erkauman hoidettua kuntoon ja tietysti olen vähän sellainen kaikkitännehetinyt -tyyppi, niin se kiinnostaa kuinka pian tällainen asia voi korjaantua. Mutta en kuitenkaan ajattele, että sitten kun keskivartaloni on kunnossa, niin elämäni on parempaa.

***

Kyllä minä nautin kaikkein eniten juuri tästä hetkestä, tästä päivästä (vaikka juuri nyt väsyttää niin paljon, että tekisi mieli vain kaivautua sängynpohjalle koko päiväksi), huomisesta ja ensi viikosta. Tulevaisuutta voi suunnitella ja kannattaakin. Tavoitteita voi asettaa ja sekin motivoi. Mutta silti tämä hetki on se, mitä me eletään. Ei ensi kesä, ei viime kesä, ei vatsa ennen raskautta, raskauden aikana tai viikko sen jälkeen – vaan nyt.

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3