Some-vanhemmat

Mulla on pari asiaa, jotka pistää kylmänväreet kulkemaan pitkin selkää. Huonolla tavalla. Ne liittyy vanhemmuuteen. Ja ne asiat on saaneet mulle huonon fiiliksen jo ennen omaa lasta.

Toinen on se, jos äiti tai isä polttaa tupakkaa lapsen nähden. Työntää rattaita ja polttaa tupakkaa tai kävelee lapsen kanssa rinnakkain kadulla ja vetää röökiä. Mun yks hyvä ystävä joskus vielä tupakoidessaan oli tehnyt selvät sävelet siihen. Hän ei koskaan polttanut tupakkaa lasten nähden. Se oli mun mielestä todella kunniotettavaa. Lapsi kuitenkin matkii aikuista ja ottaa mallia omista vanhemmistaan. Mun mielestä se röökin vetäminen vielä vaunuikäisen seurassa on myös vastuutonta, kyllä sitä savua saattaa hyvin mennä vaunuihin sisälle ja sitten kaikki jo ymmärtääkin mille altistaa pienen vauvan.

”Otatko äiti tän lelun?”
”Ai, et sä ehdi. Mä meen tonne taakse sit.”

Toinen on se, jos äiti tai isä näprää kännykkää, vaikka lapsi/taapero/vauva yrittää ottaa kontaktia. Ja nimenomaan tarkoitan sitä, että lapsi on vieressä ja hän hakee vanhemmiltaan seuraa leikkeihin tai muuten vain yrittää ottaa kontaktia ja sitten äiti tai iskä ei ehdi, koska instagramia pitää selata.

Itsenäisyyspäivänä kiinnitin huomiota erääseen äitiin, joka astui bussiin vaunujen kanssa. Hän selasi kännykkää samalla kun työnsi vaunut bussiin ja asetti vaunut paikalleen ja pisti vaunut lukkoon. Koko ajan pysyi kännykkä kuin liimattuna kädessä ja katse siinä. Peukkukin kävi koko tämän ajan. Mietin, että tuo vauva/taapero tuolla rattaissa varmaan nukkuu. Koska äiti ei ottanut häneen mitään kontaktia, selasi vain puhelintaan. Kun me lähdettiin bussista ulos, vilkaisin vaunuihin. Siellä istua tökötti Emman ikäinen poika. Katse maahan, jotenkin apeana. Tuli pahamieli.

En tietysti tiedä tuosta tapauksesta tuon muutaman minuutin verran enempää. Se voi olla, että taapero on valvonut viimeiset 20h putkeen, eikä nukahda ja äidillä on tullut fiilis, että nyt edes tämän bussimatkan ajan mä keskityn omiin juttuihin. En tiedä.

Tää on mun mielestä ihan kauheen surullinen kuva. Vaikka onkin lavastettu.

Luin jo jokunen aika sitten Anna Saivonsalmen postauksen ”Äiti ei nyt ehdi” – Kun some vie kaiken huomion. Siinä hän kertoi, kuinka oli kuullut tavasta, jossa äiti oli päättänyt jättää kännykän aina iltaisin kellarin pöydälle. Tuo oli aika hieno homma! Siis oikeasti, että joku pystyy olemaan joka arki-ilta ilman kännykkää! Ja ajatelkaa!! Että se tuntuu meistä some-hulluista kunnioitettavalta ja hienolta asialta. Jopa sellaiselta mihin ensimmäisellä ajatuksella kuvittelee ettei itse pysty. Meinaan yrittää! Edes pari kertaa viikossa olis sellainen ilta, kun kännykkä jää laukkuun ja pysyy siellä.

Mulla on itselläni yksi sääntö kännykän kanssa. Se ei saa häiritä Emman kontaktin ottamista muhun. Jos välillä katson meilejä tai vaikka ihan sitä instagramia päivällä, kun häärään samalla Emman kanssa. Niin pidän aina fokuksen Emmassa, ja jos hän kääntää katseensa muhun tai yrittää sanoa mulle jotain – kuuntelen heti ja oon siinä hänen saatavilla. Välillä mulle on tullut ihan huono omatunto siitä, jos oon lukenut jotain juttua intensiivisesti kännykästä ja Emma on yrittänyt tarjota mulle jotain lelua tms.. 🙁 Ihan on sääliksi käynyt pientä. Siksipä en halua, että Emma tuntee olonsa mun seurassa kakkoseksi kännykälle.

Mä ymmärrän sen, että varsinkin silloin kun lapsi ei oo vielä päivähoidossa tai koulussa, vaan 24/7 vanhempien kanssa kotona – on ihan jokaisella vanhemmalla välillä oikeus käydä piipahtamassa siellä kännykällään. Ymmärrän sen vaikka muutaman kerran päivässäkin. Kyllä mäkin kuvaan ig:n storyja monesti Emmasta tai höpötän jotain niihin itse. Mutta no ne nyt on 10sek -pituisia otoksia, eikä niitä tuu kymmentä tunnissa ja sataa päivässä.. Mun on vaikea välillä pitää sitä kännykkää pöydällä, kun kiinnostais kauheesti tietää onko siellä tapahtunut jotain kiinnostavaa.

”Oi, sä toit mulle tällaisen lelun? Leikitäänkö yhdessä?”
”Leikitään!!”

Mutta oon tosiaan asettanut sen säännön itselleni ja haluan pitää siitä kiinni. Voin olla kännykällä silloin, kun Emma nukkuu tai tekee jotain Tuukan kanssa. Mannerheimin lastensuojeluliiton mediakasvatuksen kehittäjä Satu Valkonen on sanonut näin: ”Kun vanhempi käyttää älylaitetta, etenkin pienen lapsen on vaikea hahmottaa, mitä aikuinen silloin tekee ja kuinka kauan toiminta kestää. Lapselle tulisi sanallistaa tekeminen esimerkiksi kertomalla, että äiti lähettää nyt yhden sähköpostin tai vastaa vaikkapa ystävän viestiin.”

Mun mielestä se on aika toimiva juttu, että sitten kun lapsi ymmärtää voi hänelle kertoa, että nyt tässä lähetän yhden viestin tms. Mutta ainakin itselläni kotona kohta 14kk ikäisen taaperon kanssa, on vähän vaikea lähteä selittämään tällaisia juttuja. Siksipä yritänkin olla mielummin läsnä mahdollisimman paljon.

***

Mitä mietteitä tää aihe herättää teissä?

Lämmin sydän SEKÄ nätti takapuoli.

Voi kuulkaa. On taas lempikirjoitukseni paikka: paasaus!

Paljon on ollut nyt juttua blogeissa ja mediassa somen paineista. Se on äärimmäisen hieno asia, että asiaa on alettu tuomaan esille niin paljon. Toivon, että se esilletuonti saavuttaa myös niitä nuoria somen käyttäjiä. MUTTA haluan kuitenkin sanoa taas sanasen. Nimittäin siitä, että eihän ne asiat taaskaan ole niin mustavalkoisia tai joko-tai-juttuja.

Olen itsekin kirjoittanut jo vuosia siitä, että ulkonäkö ei saisi olla prioriteetti nro 1. Siitä, että sixpack ja pyöreä peppu ei tuo yksinään onnea. Moni teistä varmasti muistaa kirjoituksiani aiheesta jo parin vuoden takaa. Se on huolestuttavaa kuinka kauniiksi some tekee ihmisten elämät, on tosiaan se valkoinen koti ja virheetön iho. Päivät on pelkkää linnunlaulua, skumppaa ja kauniita ystäviä. Niin ja tietysti niitä nättejä takapuolia. 😉 Kaikilla ei riitä valitettavasti harkintakykyä siihen, mikä on totta ja mikä on kaunisteltua totuutta. Tai pahimmillaan valheellista totuutta.

Ystäväni Emmi kerran sanoi hyvin somesta. Ihmisten pitäisi nähdä kuvien taakse. Siihen mitä kuvassa ei näy. Eikä hän kirjaimellisesti tarkoittanut pelkästään sitä, että kuvan ulkopuolelle on rajattu sotkuinen koti. Vaan ihan kaikkea. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.

Mutta se mikä minua vähän häiritsee tässä somen paineiden puimisessa mediassa on se, että ei pohdita ollenkaan toista puolta. Harvoin ihmiset kuitenkaan ovat ihan niin yksipuoleisia ja yksivärisiä. Monelta ihmiseltä löytyy monta erilaista puolta ja kiinnostuksen kohdetta. Minä olen itse loistava esimerkki siitä! Rakastan kauniita asioita! Rakastan kauniita vaatteita, pitkiä hiuksia, lyhyitä hiuksia. Rakastan treenaamisen tuomaa hyvää oloa, endorfiinien täyttämää kehoa. Mutta tykkään myös siitä, että peilikuvani miellyttää minua. Olen äärimmäisen lämmin sydämeltäni, haluaisin kaikille hyvää. En halua ajatella kenestäkään lähtökohtaisesti pahaa. Rakastan ystäviäni. Perhe on minulle kaikki kaikessa ja tekisin mitä vain tyttäreni vuoksi. Mutta olen silti välillä hyvin turhamainen, tykkään tyttömäisistä jutuista: meikkaamisesta, hiusten kihartamisesta ja korkokengistä.

Ihan vähän meinaa pää hajota siihen, että nykyään täytyisi olla koko ajan todistelemassa jotakin. Jos laittaa kuvan instagramiin ripsipidennyksistä, pitää samalla muistaa kertoa, että toivoo maailman rauhaa. Jos ostaa vaatteen H&M:stä, ei voi samalla sanoa ostavansa mielellään kotimaista laatua. Jos kertoo treenitavoitteekseen pyöreän pepun ja kauniit hartiat, pitää heti seuraavana kertoa, kuinka juuri lahjoitti Pelastakaa Lapset Ry:lle viisituhattamiljoonaa. Jos syö jauhelihaa, ei voi tykätä oikeasti eläimistä. Jos käy maanantaina treenaamassa vaikka on pienen lapsen äiti, pitää todistella koko maailmalle sunnuntaihin asti kuinka rakastaa omaa lastaan. Jos laittaa selfien someen, on turhamainen eikä sydämeltään lämmin.

***

You got the point! Eikö vaan?