Ylpeä toisesta!

Saatiin muutama kuukausi sitten kasapäin kysymyksiä, joihin meidän molempien piti Tuukan kanssa vastata. Kysymyksiä tuli niin paljon, että kaikkiin ei edes ehdtitty vastaamaan. Muutamia kysymyksiä jäi siellä kuitenkin mieleen, joista yksi oli tämä: Mistä tunnet toisessa ylpeyttä? Luultavasti helpoin vastaus tähän on ”hyvä äiti” tai ”hyvä isä”, mutta onko myös jotakin muuta?

MONNA:

No tietysti se millainen isä Tuukka on Emmalle (ja koirille) on ylpeyden aihe. Tai siis oikeastaan voisin sanoa, että kiitollisuuden aihe. Saan olla päivittäin super kiitollinen siitä miten upea, läsnäoleva, heittäytyvä, älytön 😉 , rakastava isä Tuukka on Emmalle. Mä oon myös sanonut, että en tiedä ketään joka olis myös koirilleen niin välittävä ja rakastava isä. 😀 Tuukan rakkaus eläimiä kohtaan on isoa ja sitä Emma on jo isältään oppinut. <3

Mutta jotain muutakin vai? 😀 No kyllä! Mä tunnen suurta ylpeyttä Tuukan järjestämästä ja keksimästä City Survivors -kilpailusta. Se on tosi hienoa, miten Tuukka on yksin kehitellyt niin huipun kilpailun, johon osallistuu aina satoja ihmisiä. Nyt ensimmäisen 1,5 vuoden aikana mukaan on osallistunut jo tuhansia yhteensä!! Se on aika hienoa se! Mä uskon, että kun CS:n tunnettuus vuosi vuodelta kasvaa, tulee se olemaan vielä isompi kilpailu.

Mun mielestä se on tosi hienoa, että Tuukka on yksin tehnyt näin hienon kilpailun! Ja että hän jaksaa painaa sen kanssa kilpailu toisensa jälkeen, vaikka sen tekeminen ei oo todella mikään pieni juttu. Oman päivätyön, pt-asiakkaiden ja kaiken muun rinnalla Tuukka tekee vielä tätäkin ihan satasella. Välillä ihan oikeesti mietin miten ihmeessä?? Mutta niin ne vaan kilpailut kerää ihmisiä ja ei todella näytä siltä, että CS olis loppumassa lähiaikoina. 😀

Tuukka ja Kipa Rukalla!

Tuukka itse asiassa kertoi ton kilpailun taustoista alkuviikosta somessa. Tässä muutama lause Tuukan suusta:

City Survivors on käytännössä ”one man show”. Sen takana olen minä Tuukka Pursiainen. Vastaan kaikesta kilpailuun liittyvästä yksin, vaikka toki minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä auttamassa minua. Kiitos avusta vaimoni Monna, sukulaiset, kaverit ja kaikki vapaaehtoiset. Ilman teidän kaikkien pyyteetöntä apua ja panostusta City Survivorsia ei olisi olemassa. 

Olen itse harrastanut juoksua jo vuosia ja juossut n. 20kpl puolikkaita ja kokonaisia maratoneja. Pari vuotta sitten huomasin, että ne eivät enää haasta ja innosta minua tarpeeksi liikkujana. Kaipasin jotain muuta, jotain monipuolisempaa. Mieleeni hiipi ajatus, että voisiko juoksemisen ohessa tehdä jotain tehtäviä. Näin se ei ehkä olisi niin puuduttavaa ja monotonista vauhdin ja sykkeen vahtaamista.

Eräänä kauniina päivänä juoksulenkillä yhtäkkiä mieleeni välähti, että miksi emme tekisi kilpailua, missä juoksemisen / kävelemisen lisäksi joutuisi tekemään erilaisia tehtäviä, jotka suoritettuaan pääsisi jatkamaan matkaa kohti seuraavaa pistettä. Soitin heti vaimolleni, että ”Hei, et arvaa, mitä mä nyt keksin?” 

City Survivors syntyi siis käytännössä kesken juoksulenkin ja sai alkunsa minun omasta tarpeestani saada tällainen tapahtuma. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti. Hain City Survivorsille nimisuojan, teetin logon ja aloin selvittämään, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, että tällainen kilpailu saadaan Helsingissä järjestää. Siitä alkoi kuukausien vääntäminen ja kääntäminen, kun piti selvittää hirveä määrä asioita, hakea lupia, soittaa, lähettää sähköposteja, kysyä, etsiä ja kaivaa tietoa. Ensimmäinen kerta on aina vaikein monella tapaa. Sen jälkeen kaikki on ollut vähän helpompaa.

Jokainen rastipaikka, jossa kilpailijat käyvät on joko vuokrattu Helsingin kaupungilta tai yksityiseltä omistajalta. Kaikki on sovittava ja suunniteltava erittäin tarkkaan. Se ei ole 1 tai 2 kertaa, kun olen soittanut ja kertonut City Survivorsista, jonka jälkeen puhelimen toisessa päässä ollaan oltu todella innoissaan, että ”Tottakai onnistuu, tänne vain. Paljonko kilpailijoita olikaan?” Kun vastaan, että n. 600 henkilöä, on ääni kellossa onkin muuttunut  Näin suuren ihmismäärän liikuttaminen tai tuominen julkiseen tilaan ei ole täysin ongelmatonta ja se tekee suunnittelusta haastavaa.

TUUKKA:

Ilmeisesti toiveena oli, että vastauksesta jätetään nämä äiti-jutut pois. 😀 No, olen aina ollut ylpeä Monnasta ihan kokonaisuudessaan. Huomaan sen vieläkin, kun kerron jollekin uudelle ihmiselle, että olen naimisissa sellaisen Monnan kanssa, sisälläni läikähtää edelleen joka kerta. Olen onnellinen, että saan olla Monnan kanssa naimisissa ja jakaa arjen ja elämän hänen kanssaan.

Jos nyt tarkennan jotain puolia hänessä: Olen ylpeä siitä, että Monna on niin enakkoluuloton uusia ihmisiä ja asioita kohtaan. Monna lähtee todella varauksettomasti mukaan uusiin asioihin ovat ne sitten mitä tahansa. Olen ylpeä siitä, mitä Monna on saavuttanut bloggaajana ja yrittäjänä. Se on oikeasti aivan huikeaa.

Olen ylpeä siitä, että Monna on aikuistunut tässä vuosien varrella ja oppinut hoitamaan asioitaan paremmin ja rationaalisemmin. Se on ehkä aina ollut se nopean ja ennakkoluulottoman luonteen vastakohta, että moni muukin asia menee vähän sinnepäin fiiliksellä, mutta siinä Monna on parantanut todella paljon. Nyt se hoitaa asialliset hommat kunnialla. 😉

***

Sellaisia asioita tuli meidän mieleen ylpeyden saralla. 😉 <3

Ihanaa keskiviikkoa kaikille!

11 vuotta yhdessä

Eilen 27.tammikuuta oli pitkään odotettu päivä: muutto Espooseen!! Saatiin muuttoavuksi ystäviä ja perhettä, Emma ja koirat meni hoitoon mun äidille ja veljelle. Muutto meni tosi kivasti, ilman apua ei oltais selvitty. Ihanaa, kun on tällaisia ihmisiä ympärillä!! <3

Mutta eilen oli myös merkityksellinen päivä toisesta syystä. Meillä tuli 11 vuotta täyteen siitä, kun alettiin styylaamaan. 😉

Vuonna 2007

Me tavattiin 2007 tammikuussa. Menin töihin Kampin kauppakeskuksessa sijaitsevaan urheiluvaateliike Sportlandiin, siellä eräs työkaverini oli Tuukka. Taisin ihan heti vähän ihastua.

Tuukalla ja mulla oli yhteinen ystävä, mun super rakas ystäväni Sara. Sara vietti valmistujaisia 27.tammikuuta lauantaina ja päätin pyytää Tuukkaa mukaan sinne. Ajattelin, että jos Tuukka kieltäytyisi, voisin vain sanoa kutsun olleen ”yhteisen ystävän bileisiin”. Jos hän suostuisi mukaan, olisi ne ehkä ekat treffimmme! 😉 Hän suostui.

Tuosta päivästä lähtien on kuljettu matkaa tiiviisti yhdessä. Kun oltiin seurusteltu 4 kuukautta, muutti Tuukka mun luokse asumaan. Muistan kuinka silloin jotkut puolitutut ihmetteli, että ei nyt noin aikaisin kannata muuttaa yhteen. Mutta me tiedettiin jo silloin, että tää meiän juttu on kestävää.

Pian Tuukan muuton jälkeen huomattiin, että yksiö on vähän pieni ja haluttiin muuttaa kaksioon. Löydettiinkin pian kiva vuokra-asunto Kalliosta, Vaasankadulta.

10.7.2010
Kaasot, bestmanit ja me
Häämatka Barcelonaan

Vuonna 2010 vietettiin häitämme. Häissä oli paikalla n.80 meidän lähintä ja rakkainta ihmistä. Paljon ystäviä ja tietysti myös sukua ja perhettä. Heinäkuun 10.pvä oli super helteinen ja kaunis päivä. Pari päivää häiden jälkeen lähdettiin häämatkalle viikoksi Barcelonaan. <3

Häiden aikaan asuttiin Oulunkylässä, meidän ensimmäisessä omassa (omistus)asunnossa. Kalliosta muutettiin siis pari vuotta siellä asumisen jälkeen vähän rauhallisemmille seuduille. 😉

Ensimmäiset kuvaukset MT Personal Trainingin nimissä 2013.

Meiän elämään on mahtunut kaikenlaista tän 11 vuoden aikana. Koko yhteinen matka ei oo ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Eihän se varmasti missään parisuhteessa niin ole. Mutta meillä on aina ollut voimakas halu selvitä niistä alamäistä yhdessä eteenpäin. Eikä niitä nyt tietysti kovin paljoa niitä alamäkiä oo ollut. 😀 Pääosin sitä ruusuilla tanssimista! 😉

Mä luulen, että meillä on pari kantavaa voimaa meiän suhteessa. Yks tärkeimpiä on varmasti se, että ollaan koko suhteen ajan annettu toisillemme mahdollisuus ja vapaus sellaiseen ”omaan elämään”. Että saa tehdä kavereiden kanssa keskenään reissuja tai illanviettoja ja annettu toisillemme tilaa ylipäänsä. Mutta myös se, että on toisaalta sitten tiiviisti tehty ja haluttu tehdä yhdessä asioita. Huumori on myös varmasti yks tärkeimmistä asioista meiän suhteessa.

Syksy 2016, Emma masussa
Emman ristiäiset <3
Ensimmäinen CitySurvivors

Kirja, joka ilmestyy maalis-huhtikuussa.

Kyllä mun täytyy sanoa, että kun nyt tässä uuden kodin sohvalla istuessani mietin meiän menneisyyttä ja yhteistä elämää, on suurin tunne rakkaus ja kiitollisuus. Mitä kaikkea ollaan saatu kokea ja tehdä yhdessä! Nyt meillä on maailman ihanin touhottaja Emma, täällä meiän elämää rikastuttamassa. Ja kaks tosi rakasta koiraa. Ja toisemme. <3

Just tällä hetkellä täällä muuttolaatikoiden keskellä, lihakset kipeinä eilisestä muutosta, mua hymyilyttää ihan kamalasti. Tuntuu siltä, että joku taakka olis tipahtanut harteilta. Enää ei kuulu hälytysajoneuvot 10min välein ja kun katson ikkunasta ulos, näen puita.

27.1.2018 – 11 vuotta yhdessä JA muuttopäivä! 😉

Kuten Tuukka kirjoitti eilen instagramiin tämän yllä olevan kuvan tekstiin: ”Me juhlittiin 11-vuotiasta yhdessäoloamme hieman rankemmin, muuttamalla Espooseen. Mukana juhlissa oli kuitenkin niin parhaita ystäviämme, kuin sukulaisiakin, joten kävihän se näinkin. Jos kuitenkin ensi vuonna keksitään jotain muuta..” 😉

***

Nyt meinaan juoda aamukahvin loppuun ja sitten intoa puuskuten kasaamaan huonekaluja ja purkamaan laatikoita!! <3 <3