Töihinpaluu edessä.

Ihan ristiriitaiset fiilikset. Parin kuukauden päästä loppuu äitiyslomani ja palaan töihin.

Olen ollut jo kahdeksan kuukautta äitiyslomalla, koska olin jo koko lokakuun virallisesti. Elokuussa koittaa aika, kun tuet loppuvat ja ihan oikeasti pitäisi ajatella, että mistä sitä elantoaan siitä eteenpäin hankkii. Minä en ainakaan pärjää pelkällä kotihoidontuella, vaan on tehtävä ihan oikeita töitä.

Tavallaan on ihana ajatella, että ns. normaali arki alkaa. Että saa tehdä töitä ja sitten nauttia vapaa-ajasta Emman ja perheen kanssa töiden ulkopuolella. Olen tämän äitiysloman aikana käynyt vetämässä treeniryhmän treenejä silloin tällöin ja auttanut Tuukkaa CitySurvivorsissa. Mitään palkkaa itselleni en ole kuitenkaan nostanut, koska äitiystuki on pyörinyt. Joten tavallaan se, että voi ihan luvan kanssa palata töihin, on jollain tapaa jopa vapauttavaa.

Kuitenkin se, että kotiäitiys loppuu jo nyt on tylsää. Nyt kun Emma touhuaa jo kovasti kaikkea ja oppii koko ajan uusia juttuja, on tylsää olla itse töissä kun pieni puuhaa omiaan sitten hoidossa. Olisihan se ihanaa, jos voisi vain olla kotona ja käydä lounailla äitiystävien kanssa ja hengailla. Puuhata Emman kanssa kaikenlaista, ilman aikatauluja.

Muutenkin olen huomannut, että aikataulut stressaa minua ihan kamalan paljon. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua ahdistaa jos joka päivä on joku aikataulu. Vaikka ne kalenterissa olevat jutut olisivat kuinka ihania, on kellon ja kalenterin orjana eläminen jotenkin todella ahdistavaa.

Se on vähän ristiriitaista, koska sitten toisaalta olen sellainen ihminen joka tarvitsee niitä joitakin aikatauluja.
Meillä on käynnistynyt kirjaprojekti, koko projekti kestää yhteensä vajaan vuoden. Ensi keväänä kirja on kaupoissa. Jos kirjaan liittyvissä jutuissa ei olisi mitään deadlinejä, ei tulisi hommia tehtyä. Minä nimittäin olen sellainen, että teen hommat vasta viimeisenä päivänä. 😀 Useimmiten. Varaan kyllä aikaa sille viimeiselle päivälle, enkä tee hutiloiden. Mutta jos aikatauluja ei olisi, en saisi ehkä mitään aikaiseksi.

Tiedättekö? Tavallaan aikataulut ja kalenteri ahdistaa, mutta toisaalta niistä on suuri hyöty. Tämän saman syyn vuoksi töihinpaluu on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.

Minä jos joku tarvitsisin jonkinlaista koulutusta ajanhallintaan liittyen. 😉 Jotenkin jopa tuntuu, että ihan kuin olisin häslännyt koko äitiyslomani läpi. Että nyt kun se on loppumassa, tuleekin sellainen apua-fiilis! Miten tämä jo nyt loppuu, enhän minä ole ehtinyt nauttia siitä vielä yhtään?!

Ensi viikolla on juhannus ja siitä me jäämme lomalle kahdeksi viikoksi. Olen pistänyt kalenterin ”kiinni” siksi aikaa. Ja niin julmalta kuin se ehkä kuulostaa, en halua nähdä sinä aikana ketään muuta kuin oman perheeni. Niin ihania kuin kaikki ystäväni ovatkin, haluan viettää aikaa vain perheen kesken. Haluan pistää kännykän kiinni ja blogia varten teen valmiiksi muutaman postauksen, että saan laittaa myös blogin kiinni hetkeksi. Haluan istua meren rannalla Emma sylissäni ja ihmetellä merta. Ilman, että on yhtään aikataulua mielessä tai kiire mihinkään.

Sillä syksyllä ei tahti ainakaan hidastu.

Onneksi Emmaa ei vielä kuitenkaan täydy laittaa päiväkotiin. Tai siis eihän päiväkodissa ole mitään vikana ja monilla vanhemmilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Mutta koska meillä on ihana äitini, joka on luvannut olla elokuusta alkaen Emman kanssa yhden päivän viikossa (ja tarvittaessa enemmän), on töihinpaluu mahdollista järjestää nyt ilman päiväkotia. Myös se, että voimme Tuukan kanssa vuorotella työhommissa on suuri juttu. Katsomme toistemme kalenterit aina läpi, ennen kuin sovimme asiakastapaamisia.

***

Miltä muista äideistä tuntuu töihinpaluu? 

Onko sinulla somebrändi?

Oletko somevaikuttaja? Teetkö työtä osittain somessa tai kokopäiväisesti? Vai onko some sinulle vapaa-ajan harrastus? Oletko miettinyt onko sinulla oma somebrändi? Minkälainen se on?

Varsinkin jos teet työtä somessa, brändääminen on tärkeää! Se, miten juuri sinä eroat muista somessa.

Minä olen kirjoittanut blogia pian viisi vuotta. Tai itse asiassa blogisynttärit taisivat mennä jo! Nyt keväällä tuli täyteen viisi vuotta.
Alusta asti minulla on ollut kaiken pohjana se, että kerron totuuden. Puhun asioista niiden oikeilla nimillä, olen sellainen kuin olen. Sellainen iloinen ja positiivinen kuin olen, niin iloinen että moni on tullut kysymään, oletko oikeasti tuollainen? Kyllä, olen minä. Mutta olen minä myös huonolla tuulella ja minulla on myös ihan täyspaskoja päiviä. Päätin vain joskus, että en halua velloa negatiivisuudessa, enkä varsinkaan jakaa sitä eteenpäin. Vaikka onhan minullakin välillä vähän ”ei niin iloisia” -postauksia. 😉

Pari viimeistä vuotta bloggaaminen on ollut minulle työtä. Olen saanut siitä palkkaa tai palkkioita. Silti ajattelen omaa someani myös vapaa-aikana. En halua omasta somebrändistäni vain työ-sellaista. Se, mikä minulla jo alusta asti on ollut kaiken pohjana, on edelleen. Totuus.

Kävin sunnuntaina Emmi Lehtomaan järjestämässä Kirkasta somebrändisi -koulutuksessa Lupaus-Studiolla. Koulutus oli todella mielenkiintoinen ja inspiroiva. Meitä oli koulutuksessa erilaisia somevaikuttajia, erilaisilla taustoilla, erilaisilla seuraajamäärillä ja erilaisilla tavoitteilla. Tämä oli yksi koulutuksen rikkaus. Kuulla kokemuksia ja mielipiteitä muilta ja vielä sellaisilta, jotka eivät välttämättä ihan prikulleen samaa hommaa tee kuin itse. Emmi on järjestämässä syksyllä tällaisen koulutuksen / workshopin uudelleen, joten seuratkaahan Emmin somea!

Emmi oli koonnut meille erilaisia tehtäviä ja heitteli ilmaan paljon kysymyksiä siitä, minkälainen juuri sinun somebrändisi on nyt ja minkälainen sen haluaisit olevan.
Kysymykset ja tehtävät olivat todella hyviä. Koulutuksen aikana minulle oikeasti ihan kirkastui se, minkälainen minä haluan oman somebrändini olevan. Uskokaa tai älkää, vaikka blogissani on kuukausittain satoja tuhansia klikkejä ja instagramissa seuraajia yli 16 000, on minulla välillä epäilykseni omaa tekemistä kohden.

Emmi kysyi meiltä mm. ”minkä värin näette, kun ajattelette teidän somebrändiä nyt ja minkä värisenä haluaisitte sen nähdä?”. Vastasin, että näen oman instagramin ja blogin punakeltaisena, sellaisena räiskyvän värisenä ja monivärisenä. Jostain syystä kuitenkin vastasin, että haluaisin nähdä sen pastellinsävyisenä tulevaisuudessa. Kun sitten lähdin avaamaan tätä vastausta, ymmärsin etten oikeasti halua haalentaa värejä. Se on vain jokin uskomus päässäni, että sellaiset blogit ja ig-tilit menestyvät parhaiten, joissa paistaa seesteisyys, vaaleat värit ja tarkoin harkitut asiat. Se sama uskomus vie minut välillä ajattelemaan, että lukijani haluavat hillitympää ja seesteisempää linjaa.. mutta itse asiassa en usko sen olevan niin.

Kuitenkin kun taas kerran katson itseäni peilistä ja mietin taas kerran sitä pohjaa, mikä somellani on ollut alusta asti – ei pastellinsävyisyys olisi minun totuuteni. Se voi olla jonkun toisen. Mutta niinhän me somevaikuttajatkin olemme erilaisia. Toiset ovat hillitympiä ja seesteisempiä. Ja toiset räiskyvät enemmän. Onneksi on molempia. 🙂 Sillä niinhän on lukijoitakin.

Välillä mietin, miksi yritän hillitä itseäni? Miksen antaisi vain palaa? Se, että blogiani ja instagramia seuraa niin suuri määrä ihmisiä on vaikuttanut siihen, että yritän jollain tapaa jarruttaa ja olla hillitympi. Seesteinen, aikuinen nainen. Mutta kun enhän minä ole sellainen. 
Olen päättänyt tämän aiemminkin, mutta nyt luotan päätökseeni. Annan palaa ja olen juuri niin monivärinen ja räiskyvä, kun haluan. Monivärinen tarkoittaa myös sitä, että välillä voi olla mustaa tai vaikka niitä pastellinsävyjä. 

Tämän opin kirjoitan nyt syvälle päähäni ja suosittelen samaa muillekin:

Ole luottavaisesti aina oma itsesi. Kukaan muu ei ole sinä ja juuri siksi sinä olet ainutlaatuinen ja uniikki!

***