PT:ksi kouluttautuminen ja kokemuksia ammatista

Saan paljon kyselyitä missä olen opiskellut ja miltä työ liikunta-alalla tuntuu. Mua myös haastateltiin tällä viikolla Ylen verkkojuttuun liikunta-alan ulkonäköpaineista. (juttu julkaistaan ens viikolla) Oon pyöritellyt päässäni ajatuksia pt:n työstä, liikunta – ja hyvinvointi-alasta ja kaikesta mikä näihin liittyy, jutellut entisten asiakkaitteni kanssa, kollegoideni kanssa. Ajattelin kertoa teillekin nyt vähän näitä mun pohdintoja.

Kouluttautuminen

Kouluttauduin pt:ksi vuonna 2012 yksityisessä koulussa PT Coaching Academyssä, heti valmistuttuani perustin oman yritykseni MT Personal Trainingin. Ennen pt:ksi kouluttautumista olin jo työskennellyt vuosia liikunta-alalla, valmistuin Kisakallion urheiluopistolta liikunnanohjauksen peruskurssilta vuonna 2005. Siitä lähtien oon tehnyt melkein tauotta jotain liikunta-alan hommia, välissä päätyö oli vaatetus/muoti/myynti-alalla, mutta ohessa saatoin vetää ryhmäliikuntatunteja ja/tai kuntosaliohjauksia.

Kun valmistuin sitten pt:ksi, halusin heti perustaa oman yrityksen ja lähteä tallaamaan omaa polkuani. Mieheni opiskeli samaan aikaan pt:ksi ja tiesin, että teemme yhdessä hommia tällä alalla. Se tuntui turvalliselta ja hauskalta! Vuonna 2012 ei ollut vielä se ”kovin buumi” personal trainerin ammatissa, mutta vähän sen jälkeen pt:itä valmistui kuin sieniä sateella. 😉 Me haluttiin Tuukan kanssa alusta asti tehdä vähän omaa juttua ja myydä palveluita ihan normaaleille suomalaisille, ei fitness-kisaajille tai kilpaurheilijoille. Haluttiin alusta asti painottaa, että meidän teema on ”yhdessä kohti terveempää huomista” ja ”hauskemman treenaamisen puolesta”.

Kokemuksia ammatista pt:nä

Alkuaikoina pt:nä toimiminen oli jännää ja uutta, joskus mietin tiedänkö tarpeeksi, jotta voin valmentaa toisia. PT:n työssä mun mielestä koulutuksen lisäksi parhaita kouluttajia on kokemukset ja asiakkaat. Kuten monessa työssä, myös pt:nä pitäis päivittää omaa tietotaitoa koko ajan ja käydä erilaisissa lisäkoulutuksissa. Ala kuin ala kuitenkin kehittyy koko ajan. Jos mä vertaan nyt itteäni siihen, mitä olin urani alkuvaiheessa, oon ehdottomasti ammattitaitoisempi ja varmempi valmentajana.

Kun asiakkaita ja ammattitaitoa alkoi olemaan enemmän, huomasin pian ettei pt:n homma todella ole vain mitään kevyttä pikkupuuhastelua. En toki sellaista koskaan ollut ajatellutkaan, mutta työn vaativuus ja raskaus kuitenkin tuli pienoisena yllätyksenä. Varsinkin se henkinen puoli. Itse ainakin pt:nä toimiessani valmensin asiakasta myös henkisellä puolella, kyselin paljon erilaisia fiiliksiä ja keskusteltiin mistä mikäkin tuntemus johtuu. Monesti elämäntapamuutoksiin liittyy nimittäin paljon isompia asioita tunnepuolella, kuin vain se karkkipussin kaupassa hyllyyn jättäminen.

Me mieheni kanssa ollaan aina tehty sellaista todella asiakaslähtöistä valmennustyötä. Meillä ei oo koskaan ollut valmiita paketteja, joita ollaan sitten jokaiselle asiakkaalle myyty. Vaan ollaan jokaisen asiakkaan kanssa lähdetty nollasta, aina asiakkaan tavoitteet ja tarpeet huomioiden. Ehkä joskus olis voinut olla helpompi / nopeampi reitti, mutta me ei sellaista olla haluttu tehdä. Rahaa toki olis varmasti tullut enemmän, jos asiakkaita olis halunnut ottaa enemmän kerralla. Se ei kuitenkaan olis enää pitänyt laatua ja sitä henkilökohtaisuutta mukana samalla tavalla.

Asia, mistä mä en pidä on se, kun puhutaan yleistäen pt:istä sellaisella vähättelymeiningillä. On varmasti olemassa personal trainereita, jotka istuu salilla asiakkaan vieressä ja jauhaa purkkaa ja näplää kännykkää asiakkaan ähertäessä väärällä tekniikalla kyykkyä. Mutta ne pt:t joita mä tunnen, tekee kyllä työnsä hyvin. Työ ei myöskään oo pelkästään niiden treenien vetämistä pari tuntia päivässä, niiden lisäksi on taustatöitä, meilejä, viikkoraporttien läpikäymistä, saliohjelmien suunnittelua jne jne..

Paineista

Mä koin tiettyjä paineita ulkonäköön liittyen alkuaikoina. Ehkä silloin pt-buumin vallatessa Suomea, tuli myös paineita vähän lisää. Miten erottua muista ja kertoa asiakkaille, että juuri minä oon hyvä? Pitääkö näyttää joltain tietyltä, että on uskottava? Onko parasta olla mahdollisimman tikissä kuin tiikeri? Mitä kaikkea mun pitää osata? Pitääkö käydä erikseen kaikenlaisia koulutuksia TRX, kahvakuula, kehonpaino, jne.. treeneistä? Pitääkö opiskella ravintoasioita enemmän? Näitä asioita silloin tuli pohdittua paljon, kävin lisäkoulutuksia ja opiskelin itsenäisesti lisää mm. lainaamalla kirjastosta erinäisiä opuksia. Mieheni aloitti Avoimessa Yliopistolla lukemaan ravitsemusta ja sitä kautta myös opin uusia juttua ravintoon liittyen.

Raskauden jälkeen koin myös pienoisia paineita palautumisesta. Vaikka samaan aikaan mietin, että mä palaudun just niin kun palaudun, samalla näin somessa kuinka joku toinen liikunta-alan ammattilainen oli palautunut paljon nopeammin. Vaikka en varsinaisesti stressanut asiasta tai kokennut mitään suuria paineita, kyllä tiedostin asian. Silloin tuli myös mietittyä, että voinko mä mennä johonkin pr-tapahtumaan, jossa vedetään joku hikihokisupertiki-treeni ja paikalla on treenibloggaajia ja liikunta-alan kollegoita, voinko mä mennä mukaan jos en jaksakaan vetää treeniä samalla teholla kuin joskus ennen raskautta?

Tulevaisuus

Vaikka just nyt mulla onkin ns. ”holdissa” yksilövalmennus, en aio haudata ajatusta josko vielä joku päivä palaisin pt:n hommiin. Nyt mulle kuitenkin riittää liikunta-alan hommista oman bootcamp-ryhmän veto kerran viikossa, Tuukan jeesaaminen CitySurvivorsissa ja blogin kautta treenihommien teko ja motivointi! 🙂

Kyllä mulla on kuitenkin jo mielessä muutamia uusia tuulia liikunta-alan hommiin ens keväälle. Mutta pidän niitä vielä mietintämyssyssä jonkin aikaa! 😉

***

Kyselkää ihmeessä jos tuli mieleen jotain lisäpohdintoja tästä alasta tai mun kokemuksista. 🙂

5 ammattia joihin en sopis!

Mä sain mun ihanalta kollegalta Katrilta postaustoiveen: Kerro mihin ammatteihin et sopis ja mehukkaat perustelut! 😉 No, enhän mä voinut olla tarttumatta tähän toiveeseen! Mä pistin nyt viisi ammattia tähän alle, en missään tärkeysjärjestyksessä.

Taksinkuljettaja – Mä muistan silloin, kun ajoin ajokortin (n.20 vuotta sitten!!) mietin hetken jos alkais tekemään jotain lisätienestiä taxikuskina. Aika pian kuitenkin ymmärsin, että mä en vois toimia taksinkuljettajana, koska vilkkaan mielikuvitukseni vuoks pelkäisin heti pimeän tullen jokaista miesasiakasta. 😀 Ehkä joskus vähän naisiakin.

Sairaaloiden ensiavun työntekijä / ambulanssikuski – Nää kaks on tässä samassa, koska en osannut eritellä. En myöskään tiedä tarkalleen hoitohenkilökunnan oikeita ammattinimikkeitä näissä töissä. Mutta mun on pakko sanoa, että yks suurimmista kunnioituksista mulla on kaikenlaista hoitohenkilökuntaa kohtaan! On ne sitten vanhustenhoidossa, sairaaloiden ensiavuissa, synnytyssairaaloissa, kirurgisella puolella lääkäreitä / kirurgeja / sairaanhoitajia. Mitä vain! Eli kiteytettynä kaikki hoitohenkilökunta saa mun SUUREN kunnioituksen. Mä en ikinä itse pystyis olemaan töissä esim. sairaalassa, koska esim. veri / ihmisten ulosteet / kaikki muu erite on vaan asioita, joiden kanssa en pystyis tekemään töitä. Ambulanssikuskina en haluais olla, koska pelkäisin paniikissa ajavan kolarin, kun kyydissä olis joku hengenvaarassa oleva ihminen. Muutenkin mun mielestä se tuntuis hurjalta ajatukselta, että mun käsissä tai mun toiminnan perusteella vois jonkun ihmisen elämä olla kyseessä. Mm. mainitsemieni syiden vuoks kunniotankin niin suuresti heitä ketkä näihin ammatteihin pystyy!

Puolustusasianajaja – Mä aina oon miettinyt, että olispa kamalaa olla puolustamassa jotain rikollista, joka on tehnyt jonkun hirveän rikoksen. Esim. jotain pedofiilia tai jotain muuta kamalaa rikollista. Mä luulen, että monet asianajajat saa itse tietysti valita mihin juttuihin lähtee mukaan, mutta sitten on varmasti heitä joita ”määrätään” tapauksiin, koska kukaan muu ei sitä ota. Tai näin jotenkin luulen.. en tiedä.

Tutkija – Kaikenlainen tutkiminen ja yhteen asiaan pitkäaikaisesti keskittyminen on siis aivan liian hidasta hommaa mulle. On upeeta, että on ihmisiä, jotka jaksaa tutkia asioita työkseen. Mutta mulle se tuntuis aivan super hitaalta työltä. Tai sellaista liian paikallaan olevalta. 😀

Imurikauppias – Sellainen pakkomyyminen on yks hulluimmista hommista. Mä oon aikoinani toiminut myyntiedustajana yhdessä yrityksessä ja nuoruudessa myös puhelinmyyjänä, mutta sellainen tuputtaminen ei oo vaan mun juttu. Tietysti mä jollain tapaa teen myyntityötä edelleen, blogin kautta markkinointia ja oman liikunta-alan yrityksen kautta valmennuksien myyntiä. Mutta ehkä myymisessä pitää vaan seistä sen oman tuotteen takana tarpeeks vahvasti, jos sitä ei tee – se tuntuu tuputtamiselta.

***

Tiedättekö mikä mun mielestä on parasta? Se, että meitä ihmisiä on joka lähtöön! Joku rakastaa tehdä tutkijan työtä ja olla yhden saman asian parissa pari vuotta. Joku toinen taas vähät välittää verestä ja eritteistä, koska haluaa pelastaa ihmishenkiä omalla rautaisella ammattitaidollaan. Joku on maailman kovin myyjä ja myy vaikka vaatteet päältään, koska osaa sen asian. jne jne.. On rikasta ja hienoa, että me kaikki ei tykätä samoista asioista. Ja on hienoa, että jokainen löytää sen oman juttunsa! Mä nimittäin uskon, että on se työ mikä hyvänsä, on rakkaus lajia kohtaan oltava – muuten siitä hommasta ei tuu mitään.

Tällaisia aatoksia sunnuntaihin! 🙂