Tahdin rauhoittaminen.

Kiitos super super paljon kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille!! Arvostan jokaista kommenttia! Monia niistä lukiessani ihan kyyneleet nousi silmiin. Näiden kommenttien ansiosta ja muutaman ystävän ja äidin kanssa keskusteltuani jotenkin mieli rauhottui.

Sellainen paniikin omainen tunne on nyt poissa. Se vahva puolustautuminen ja tosiasioiden kieltäminen on pois; että mä en mitään oo uupunut, enkä mä mitään aio rauhottaa – ei oo mitään rauhoitettavaa. Jotenkin varsinkin ihanan ystäväni Riinan kanssa jutellessani asiasta, mulla oikein välähti päässä. Se ei oo mikään huono asia, jos vähän rauhoittaa tahtia. Ei se oo mikään huonommuuden osoitus. Itse asiassa se on fiksua tässä vaiheessa rauhoittaa tahtia, kun vielä pystyy.

Tässä vaiheessa, kun se fyysinen uupumus ei oo vielä siirtynyt henkisen uupumuksen puolelle – voin vielä tehdä ns. ”pienilläkin” muutoksilla isoja tuloksia omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin. Koska meitä väsyneitä on paljon, kuten edellisen postauksen kommnettiboksi ja yksityisviestit antoi osviittaa, ajattelin jakaa omat käytännön jutut millä aion omaa oloani parantaa. Ehkä joku muukin uupumuksen rajamailla heiluva voi saada niistä apua.

  • Pidän neljän viikon kesäloman. Se ei oo mikään itsestään selvyys yrittäjänä, mutta nyt sen aion tehdä. Loman aikana en avaa meiliä kertaakaan ja meinaan viettää kännykättömiä päiviä toivottavasti useita. Aion nauttia kesälomalla täysin siemauksin perheestäni ja aikatauluttomuudesta.
  • Käyn mittauttamassa ne ferritiini-arvot ja kilpirauhas-arvot. (kiitos vaan vinkkauksesta)
  • Aion priorisoida vielä entistä enemmän. Erilaisissa pr-tilaisuuksissa tuun käymään entistä vähemmän. Harkitsen ja punnitsen tosi tarkkaan mihin meen ja mihin ehdin. Vaikka se tuntuukin vaikealta sanoa ei mielenkiintoisille jutuille.
  • Mulle tällä hetkellä tärkein ja rakkain työ on tämä bloggaaminen. Siitä en halua, enkä aio karsia. Muiden töiden osalta meinaan vähän jarrutella ja vähentää.
  • Meinaan ottaa takaisin kauan sitten lanseeraamani Monna-päivät! 😀 Se tuli mieleen erään teidän kommentista, jossa sanottiin hyvin, että mun pitäis ottaa aikaa ihan vaan itelleni. Sellaisia päiviä tai hetkiä, jossa oon vaan Monna, en äiti, en vaimo, enkä bloggaaja.
  • Just nyt tuntuu myös hyvältä ajatukselta pitää edes kerran viikossa vähän hiljaisempi somepäivä. 😉

***

Jo se, että näistä omista fiiliksistä lähti purkamaan ajatuksia ja uskaltautui puhumaan muutamalle ystävälle ja tänne blogiin, on auttanut. Se voi tuntua hullulta jostain, mutta oikeasti te lukijat annatte enemmän voimaa kommenteillanne kuin arvaattekaan!! <3 <3

Näiden listaamani asioiden avulla saan varmasti lisää virtaa päiviin ja ennen kaikkea jotenkin rauhan mieleen, priorisoinnin kautta saan oikeasti suurimman energialatauksen tärkeimpään: eli perheeseeni. <3

Äitiaivot vai uupumus?

Toive sulle: Jos koet olevasi supermutsi, joka pyörittää yht’aikaa viisilapsista arkea ja Suomen menestyneintä yritystä – älä lue ja kerro mulle, että eihän toi oo vielä mitään. Koskaan ei nimittäin pidä verrata itseään muihin. Ainoastaan itseensä. Ihmiset voi kokea väsymystä ja erilaisia elämäntilanteita myös hyvin eri tavalla.

***

Luin pari päivää sitten jutun uupumuksesta. En enää muista mistä sen luin, joten en voi linkata sitä tähän.

Muisti, se on asia jonka kanssa oon taistellut noin vuoden verran. En muista asioita, jos en kirjoita niitä ylös. Kalenteriin on merkattava ihan pienimmätkin asiat tai unohdan ne. Kovalevy on ihan täynnä, sinne ei mahdu enää mitään tietoa. Jos saan jonkun briiffin tulevasta yhteistyöstä on mun pakko lukea se vasta just ennen yhteistyön toteutumista, muuten en muista mitä ollaan sovittu.

Mulla on paljon sellaisia hetkiä, että en muista jotain sanaa. Joudun ihan kerta kaikkiaan pysähtymään ja miettimään, että mikä se sana on. Joskus muistan joskus en. Kirjan julkkareita varten mietin kaikkia tyyppejä, keitä haluaisin kutsua paikalle – unohdin. Jos avaan jonkun viestin, jonka oon saanut ja luen sen enkä heti vastaa – unohdan vastata myöhemmin. Mun on aina pakko jättää viestit lukemattomiksi siihen asti, kun on aikaa vastata.

Aamuisin kun herään oon väsynyt. En oikein muista miltä tuntuu herätä aamulla virkeänä. Nyt käynnistyn pikkuhiljaa aamun aikana. Energia saattaa joko nousta tai sitten ei. Mulla katkeilee ajatus vähän väliä ja jopa keskustelun aikana saatan unohtaa mistä puhuttiinkaan. Se vasta noloa on.

Mulla on tosi lyhyt pinna. Menetän hermot ihan parissa sekunnissa, jos joku asia ei onnistu tai menee pieleen. Esimerkiksi jos nettiyhteys ei toimi, mun tekee mieli paiskata koko kone seinään. Mua itkettää usein. Liikutun herkästi, mutta muutenkin on itku herkässä. Jos joku kysyy multa miten mä voin, mua alkaa itkettää. Vaikka usein peitän sen.

Tekis mieli vetää huppu päähän ja jäädä kotiin. Samaan aikaan tekis mieli sännättä keväiseen aurinkoon ja nähdä ihania ihmisiä.

Kun kuulin termin ”äitiaivot” joskus vuosi sitten, ajattelin mulla olevan just tasan ne! Nyt kun ne äitiaivot jyllää edelleen, oon alkanut miettimään onko tosiaan kyse vain niistä. Se on vähän pelottava ajatus, että voiko mulla olla uupumus? Se on myös jotenkin tosi noloa myöntää. Eihän mulla sellaista voi olla. Mähän oon aina iloinen ja jaan sitä positiivisuutta ympärillenikin, miten mä voisin olla uupunut?!

On tosi ristiriitainen olo siitä, että mulla on maailman ihanin lapsi jonka kanssa päivittäin koen suuria onnen tunteita ja nauran ääneen – silti olisin palamassa loppuun tai ehkä palanut? Tulee heti sellainen olo, että pitääkö mun tilata tarramonsterilta ”vuoden huonoin äiti” -tarroja ja liimata niitä mun otsaan tällaisten tunteiden ja väsymyksen takia?

On myös tosi ristiriitaista, että uskaltaudun kirjoittamaan tästä (pitkän pohdiskelun tuloksena) julkisesti tänne blogiin, mutta en uskalla mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa asiasta. Kuten sanoin Tuukalle yksi päivä; mä en halua mitään masennuslääkkeitä. Enkä mä koe olevani masentunut, aika poikki vaan.

Liian vähäinen uni voi tehdä aika paljon hallaa, se voi käynnistää jopa jonkinlaisen stressitilan elimistössä. Kun puolitoista vuotta on nukkunut 99% öistä muutamalla herätyksellä ja siellä alkupäässä parin tunnin yöunilla, voi ihan vähän alkaa väsymys painamaan. Eikä yks hyvin nukuttu yö helpota. Itse asiassa sen jälkeen tulee vaan sellainen olo, että no ensi yönä sitten taas heräillään.

Mä tiedän yöheräilyjen ja pienen unissan huuteluiden olevan vain ohimenevä vaihe ja tämän kuuluvan pikkulapsi-aikaan, mutta ei se tieto silti vie pois sitä äärettömän väsynyttä oloa. Kun vaan joka ilta toivoo, että kunpa tänä yönä ei herättäisi kertaakaan.

Rakkain ihminen maailmassa!

Sitten kun väsymyksen keskellä yrittää ja haluaa kuitenkin tehdä asioita, on sitä aikamoisen myllyn keskellä. Ja itsehän sitä myllyä pyöritän. Samalla mä kuitenkin saan energiaa niistä ihanista asioista joita työkseni teen. Niistä ihanista ihmisistä keitä nään. Valmistuneista projekteista, kuten nyt viimeisimpänä meiän kirjasta. Mä en halua pysähtyä, mutta silti mun pitäis.

Mä koen, että mä haluaisin olla samaan aikaan kotona Emman kanssa 24/7 ja leipomassa pullia samalla kun imuroin ja leikin tyttöni kanssa. Ja silti olla menestyvä hyvinvointialan yrittäjä ja bloggaaja ja tehdä kaikkea makeita projekteja ja viedä sitä positiivisuuden sanomaan eteenpäin. Mutta eihän sitä ihminen vaan pysty kaikkeen.

Psyykkinen uupumus voi johtua siitä, että ihminen kokee omat kykynsä riittämättömiksi suhteessa oman elämäntilanteen, muiden ihmisten tai hänen itsensä itselleen asettamiin vaatimuksiin. – sanoo Wikipedia uupumuksesta.

Uupumus, äitiaivot vai ihan vaan tyypilinnen vaaka – valintojen edessä sormi suussa, koska kaikkea olis kiva tehdä vaikkei aika ja energia riittäisi.

***