Ensimmäinen uhma!

OMG! Nyt se taitaa alkaa; ensimmäinen uhmaikä! Vaikka meiän pienellä murulla on aina ollut kova tahto, on nyt muutaman päivän ajan tahto ollut entistäkin kovempi. Mun on pakko sanoa, että kyllä uhmakkaan taaperon tempaukset pistää välillä oikeasti pinnan kireälle. Onko se ihan ok, jos menettää joskus malttinsa? Onko sitä ihan kurjaakin kurjempi vanhempi, jos korottaa ääntään kun muuten ei mene asia perille? Miten hallita omia hermoja ja selittää kaksivuotiaalle ”järjellä” asioita?

Nää on varmaan asioita, joita aika moni vanhempi miettii. Mä ainakin. Mietin melkein koko maanantaipäivän, kun aamulla hermostuin hampaiden pesuhommissa. Vielä viime viikolla saatiin pestä hampaat ihan normaalisti, ensin pupulta ja sitten Emmalta. 😉 Mutta pari päivää tämä pikkuneiti on pistänyt suun suppuun ja huutanut vain, että ”ITTE”. Kun maanantaina sitten kolmatta kertaa (aamukiireessä) yritin lempeästi ehdottaa hampaiden pesua ja joka kerta se päättyi huutoon, karkuun juoksemiseen ja lopulta itkuun, menetin hermon ja sanoin kovaa, että se on sellainen juttu, että sun hampaat tippuu kohta suusta jos niitä ei pestä.

No eihän Emma sitä ymmärtänyt, katsoi vaan mua ja sanoi joo – ippuu. Huoh.. 🙁 No tuosta aamuisesta mulle jäi inhottava olo koko päiväksi, miksi mun piti korottaa ääntä ja jäikö Emmalle nyt traumat siitä ja inhooko se mua nyt ja tuleeko siitä nyt yhtäkkiä isin tyttö pelkästään, koska isi on kiltimpi..

Tuohon maanantain aamutunnelmiin vaikutti ehkä myös se, että Emma heräsi su-ma välisenä yönä klo 05, eikä enää suostunut takaisin unille. Hän vain nousi kerta toisensa jälkeen ylös sängystä, huusi mulle TOIS (pois) ja pyysi isiä paikalle. Loppujen lopuksi pikkuneiti nukahti meiän väliin (ekaa kertaa ikinä) ja nukuttiin iloisesti koko porukka ”pommiin”. Ei oltu laitettu mitään herätystä, koska normaalisti Emma herää seiskan maissa ja se on just passeli aika myös päiväkotipäivinä.

Mä muistan, että luin joskus raskaana ollessani sellaisen artikkelin, jossa kerrottiin miten toimia uhmaikäisen lapsen kanssa. Siinä sanottiin mm., että pitää mennä lapsen tasolle (siis ihan fyysisesti, mennä esim. kyykkyyn) ja yrittää keskustella lapsen kanssa mikä vetää mielen niin maahan. Kysellä harmituksen syitä ja yrittää kertoa järjellä, että: tänään ei ole karkkipäivä, mutta ymmärrän toki harmituksesi ja parin päivän päästä saat karkkia. Tai, että: miksi sinua harmittaa tämä hampaiden pesu? Tiedäthän, että hampaiden puhtaus on iso osa terveyttä?

Se kuulosti silloin tosi loogiselta ja fiksulta. Mietinkin, että noin teen sitten oman lapseni kanssa. Mutta annas olla, kun se tilanne on päällä ja vielä kaiken lisäksi kaksivuotiaan kanssa, joka ei välttämättä vielä IHAN kaikkea puhetta ja keskustelua ymmärrä. You know…

Toki suurimmaksi osaksi Emma kuuntelee ja tottelee kyllä, enkä tietysti joka kerta korota ääntä tai hermostu. Mutta kyllä te tiedätte nämä jutut! Mitä ajatuksia ne herättää teissä? Tuleeko siitä huono omatunto, jos korottaa ääntään lapselle? Tai tuntuuko se tyhmältä jälkikäteen, että pinna palaa ihan pikkuisten lasten kanssa?

***

Äiti vain,

 

Ylpeä toisesta!

Saatiin muutama kuukausi sitten kasapäin kysymyksiä, joihin meidän molempien piti Tuukan kanssa vastata. Kysymyksiä tuli niin paljon, että kaikkiin ei edes ehdtitty vastaamaan. Muutamia kysymyksiä jäi siellä kuitenkin mieleen, joista yksi oli tämä: Mistä tunnet toisessa ylpeyttä? Luultavasti helpoin vastaus tähän on ”hyvä äiti” tai ”hyvä isä”, mutta onko myös jotakin muuta?

MONNA:

No tietysti se millainen isä Tuukka on Emmalle (ja koirille) on ylpeyden aihe. Tai siis oikeastaan voisin sanoa, että kiitollisuuden aihe. Saan olla päivittäin super kiitollinen siitä miten upea, läsnäoleva, heittäytyvä, älytön 😉 , rakastava isä Tuukka on Emmalle. Mä oon myös sanonut, että en tiedä ketään joka olis myös koirilleen niin välittävä ja rakastava isä. 😀 Tuukan rakkaus eläimiä kohtaan on isoa ja sitä Emma on jo isältään oppinut. <3

Mutta jotain muutakin vai? 😀 No kyllä! Mä tunnen suurta ylpeyttä Tuukan järjestämästä ja keksimästä City Survivors -kilpailusta. Se on tosi hienoa, miten Tuukka on yksin kehitellyt niin huipun kilpailun, johon osallistuu aina satoja ihmisiä. Nyt ensimmäisen 1,5 vuoden aikana mukaan on osallistunut jo tuhansia yhteensä!! Se on aika hienoa se! Mä uskon, että kun CS:n tunnettuus vuosi vuodelta kasvaa, tulee se olemaan vielä isompi kilpailu.

Mun mielestä se on tosi hienoa, että Tuukka on yksin tehnyt näin hienon kilpailun! Ja että hän jaksaa painaa sen kanssa kilpailu toisensa jälkeen, vaikka sen tekeminen ei oo todella mikään pieni juttu. Oman päivätyön, pt-asiakkaiden ja kaiken muun rinnalla Tuukka tekee vielä tätäkin ihan satasella. Välillä ihan oikeesti mietin miten ihmeessä?? Mutta niin ne vaan kilpailut kerää ihmisiä ja ei todella näytä siltä, että CS olis loppumassa lähiaikoina. 😀

Tuukka ja Kipa Rukalla!

Tuukka itse asiassa kertoi ton kilpailun taustoista alkuviikosta somessa. Tässä muutama lause Tuukan suusta:

City Survivors on käytännössä ”one man show”. Sen takana olen minä Tuukka Pursiainen. Vastaan kaikesta kilpailuun liittyvästä yksin, vaikka toki minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä auttamassa minua. Kiitos avusta vaimoni Monna, sukulaiset, kaverit ja kaikki vapaaehtoiset. Ilman teidän kaikkien pyyteetöntä apua ja panostusta City Survivorsia ei olisi olemassa. 

Olen itse harrastanut juoksua jo vuosia ja juossut n. 20kpl puolikkaita ja kokonaisia maratoneja. Pari vuotta sitten huomasin, että ne eivät enää haasta ja innosta minua tarpeeksi liikkujana. Kaipasin jotain muuta, jotain monipuolisempaa. Mieleeni hiipi ajatus, että voisiko juoksemisen ohessa tehdä jotain tehtäviä. Näin se ei ehkä olisi niin puuduttavaa ja monotonista vauhdin ja sykkeen vahtaamista.

Eräänä kauniina päivänä juoksulenkillä yhtäkkiä mieleeni välähti, että miksi emme tekisi kilpailua, missä juoksemisen / kävelemisen lisäksi joutuisi tekemään erilaisia tehtäviä, jotka suoritettuaan pääsisi jatkamaan matkaa kohti seuraavaa pistettä. Soitin heti vaimolleni, että ”Hei, et arvaa, mitä mä nyt keksin?” 

City Survivors syntyi siis käytännössä kesken juoksulenkin ja sai alkunsa minun omasta tarpeestani saada tällainen tapahtuma. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti. Hain City Survivorsille nimisuojan, teetin logon ja aloin selvittämään, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, että tällainen kilpailu saadaan Helsingissä järjestää. Siitä alkoi kuukausien vääntäminen ja kääntäminen, kun piti selvittää hirveä määrä asioita, hakea lupia, soittaa, lähettää sähköposteja, kysyä, etsiä ja kaivaa tietoa. Ensimmäinen kerta on aina vaikein monella tapaa. Sen jälkeen kaikki on ollut vähän helpompaa.

Jokainen rastipaikka, jossa kilpailijat käyvät on joko vuokrattu Helsingin kaupungilta tai yksityiseltä omistajalta. Kaikki on sovittava ja suunniteltava erittäin tarkkaan. Se ei ole 1 tai 2 kertaa, kun olen soittanut ja kertonut City Survivorsista, jonka jälkeen puhelimen toisessa päässä ollaan oltu todella innoissaan, että ”Tottakai onnistuu, tänne vain. Paljonko kilpailijoita olikaan?” Kun vastaan, että n. 600 henkilöä, on ääni kellossa onkin muuttunut  Näin suuren ihmismäärän liikuttaminen tai tuominen julkiseen tilaan ei ole täysin ongelmatonta ja se tekee suunnittelusta haastavaa.

TUUKKA:

Ilmeisesti toiveena oli, että vastauksesta jätetään nämä äiti-jutut pois. 😀 No, olen aina ollut ylpeä Monnasta ihan kokonaisuudessaan. Huomaan sen vieläkin, kun kerron jollekin uudelle ihmiselle, että olen naimisissa sellaisen Monnan kanssa, sisälläni läikähtää edelleen joka kerta. Olen onnellinen, että saan olla Monnan kanssa naimisissa ja jakaa arjen ja elämän hänen kanssaan.

Jos nyt tarkennan jotain puolia hänessä: Olen ylpeä siitä, että Monna on niin enakkoluuloton uusia ihmisiä ja asioita kohtaan. Monna lähtee todella varauksettomasti mukaan uusiin asioihin ovat ne sitten mitä tahansa. Olen ylpeä siitä, mitä Monna on saavuttanut bloggaajana ja yrittäjänä. Se on oikeasti aivan huikeaa.

Olen ylpeä siitä, että Monna on aikuistunut tässä vuosien varrella ja oppinut hoitamaan asioitaan paremmin ja rationaalisemmin. Se on ehkä aina ollut se nopean ja ennakkoluulottoman luonteen vastakohta, että moni muukin asia menee vähän sinnepäin fiiliksellä, mutta siinä Monna on parantanut todella paljon. Nyt se hoitaa asialliset hommat kunnialla. 😉

***

Sellaisia asioita tuli meidän mieleen ylpeyden saralla. 😉 <3

Ihanaa keskiviikkoa kaikille!