(Lähes) alaston totuus

Tää postaus jännitti mua kamalasti. Mietin monta kertaa, että julkaisenko vai enkö. Osa musta sanoo ei ja osa joo. Mä mietin, että miten saan tässä sanottua sen mun sanoman oikein. Niin, että tän postauksen tarkoitus tulis lukijoille yhtä kirkkaana kuin mulle. Mietin, että osa lukijoista ihan varmasti ajattelee tän olevan huomionhakuista toimintaa, kirjoitettu vaan siks, että tulis klikkejä. Mutta se ei oo totta. Mietin, että mitä mun veli, äiti, Tuukka tai appivanhemmat sanoo tästä, ajatteleeko ne, että miks tolla Monnalla ei oo nyt rihman kiertämää päällä.. Mietin myös, että miksi mä teen tällaisen – mikä järki?

Päätin, että kirjoitan ja julkaisen tän tekstin koska inspiroiduin itse niin paljon eräästä kuvasta josta oikeastaan tän koko postauksen kirjoittamisen uskallus sai alkunsa. Kuva oli sunnuntaina mun entisen asiakkaan ja nykyisen ystävän, upean Marielan instagramissa. Mietin heti tuota kuvaa katsoessa, että WAU miten upea ja rohkea Mariela on! Ja niin KAUNIS!

Ajattelin, että jos omalla postauksellani voin tuoda edes yhdelle seuraajalleni saman fiiliksen kuin itselleni Marielan kuvan nähdessäni, on mun postauksella tarkoitus. Somessa on näkynyt tosi paljon kuvia viimeisen vuoden aikana kehopositiivisuudesta, on #älämahdumuottiin ja #muhkuramanifesti ja kaikki muut huiput kampanjat. Näissä on jokaisessa mahtava sanoma ja tarkoitus = hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Sanoma, jonka puolesta mä oon kampanjoinut itse itseni kanssa täällä blogissa jo vuosia. Rakasta itseäsi ja omaa peilikuvaasi, jos haluat tehdä muutoksia – tee ne rakkaudella, älä inholla.

Mariela sanoo kuvassaan yhden lauseen, joka sai mulle aivan ihanan fiiliksen: ”Tänäänkin mussa on uudenlaista pehmeyttä, jälkiä ja arpia elämästä, jotka kaikki tekee mun kehosta entistä rakastettavamman!” Se on nimittäin just näin! Mun on ollut rehellisesti sanottuna välillä vaikea sulattaa sitä, että mun keho on erilainen nyt kuin ennen raskautta. Raskaus ei oo syy muutokseen – vaan se, että mä en oo treenannut samalla tavalla kuin ennen. Oon ollut tyytyväinen mun peilikuvaan, vaatteet päällä. Mutta ilman vaatteita en niin tyytyväinen. On selluliittia ja on arpia. Mahassa on löysää nahkaa ja peppu ei oo niin tiukka ja napakka kuin pari vuotta sitten. Nyt vielä mahassa punakkuutta, yhden hoidon jäljiltä ns. ”extrana”.

Mä oon miettinyt, että oonko enää viehättävä tai seksikäs jonkun muun mielestä? Tai että onko joku liikunta-alan kollega ajatellut musta, että voi Monna kun on rupsahtanut nyt. Mutta sitten mulle tuli eilen sellanen olo, että entä sitten? Tosi vahvasti sellanen olo, että nimenomaan – nyt mussa on vaan uudenlaisia jälkiä ja arpia elämästä, ne tekee musta entistä rakastettavamman. Ja myös itselleni rakastettavamman – sehän on tärkeintä ja ensisijaista! Ei sillä oo väliä ajatteleeko joku kollega musta jotain tai oonko jonkun muun mielestä seksikäs. Kunhan itse ajattelen niin ja tietysti ihan kiva jos puoliso ajattelee niin. 😉

Tää on nimittäin vähän sama juttu kuin ihmisten mielipiteet ja puheet. Kaikki ei tykkää kaikista ja kaikkia ei voi (enkä myöskään halua) miellyttää. Sama sääntö pätee tähän kroppajuttuun! Eikö vaan? Rakastetaan me kaikki naiset ja miehet itseämme sellaisina kun ollaan, on sitten muhkuraa tai ei. 🙂

Kaiken tän jälkeen mua silti jännittää painaa ”Julkaise” -nappia. Mutta syteen tai saveen; let’s do this!

Uskomattoman taitava kroppa.

Taas jäin kiinni itseni aliarvioimisesta. Olen jäänyt siitä itselleni kiinni tänä vuonna monta kertaa. Toki aiemminkin joskus, mutta varsinkin tänä vuonna.

Olimme kuvaamassa viime viikolla taas ensi keväänä ilmestyvän kirjamme kuvia. Suunnitelmissa oli kuvata muutama liike, jotka olen osannut helposti ennen raskautta. Epäilin, että en osaa / pysty niihin tällä hetkellä. Usutin Tuukan kokeilemaan tai tekemään niitä puolestani. Tuukka kuitenkin sanoi, että kokeile nyt vain ainakin ensin itse.

Hymy oli melkoinen, kun sen ihmeempiä jännittämättä tein pistoolikyykyn. Ensin yhden kerran ja sitten toisen. Olin aivan varma, että jaloistani ei todellakaan löydy samaa voimaa enää, eikä ainakaan liikkuvuus anna periksi. Mutta olin väärässä. Tein myös L-asennossa punnerruksen, sekin ihmetytti. Pystyin hallitsemaan keskivartaloani ja koukistamaan kyynärpäistä ja vielä työntämään ne takaisin suoraksi. 😉

On ihan uskomatonta, miten taitava ihmisvartalo on! Miten se osaa palautua raskaudesta, synnytyksestä, isoista leikkauksista, murtumista jne. Tahdonvoima on iso tekijä taustalla ja tietysti oikeanlainen kuntoutuminen. Jos kuitenkaan ei usko pystyvänsä johonkin, ei se tule varmasti onnistumaan.

Lupasin viime viikolla tämän kuvauspäivän jälkeen itselleni, että en enää aliarvio itseäni. En minä ole mitenkään huonompi fyysisesti nyt kuin silloin joskus ennen.

Oletteko te saaneet hämmästyä jostakin taidosta, minkä olettekin osanneet vaikka ette ole aluksi niin uskoneet? Tuleeko helposti aliarvioitua itseään? Miksi? Muistakaa, että meidän vartalot on uskomattoman taitavia! ❤️