Muhkuramanifesti!

Sain jokunen aika sitten sähköpostia, josko lähtisin mukaan kirjoittamaan postausta muhkuramanifesti -aiheella. Muhkuramanifesti on kampanja selluliitin häpeämistä vastaan. Lilyn bloggaajista jokunen on tästä kirjoittanut ja Trendi haastoi mukaan muutamia Lilyn ulkopuolisia bloggaajia. Minut myös.

Ajattelin pitkään, että en ehkä kirjoita asiasta. En ole mitenkään suuremmin koskaan kärsinyt selluliitista, mutta on minulla sitä silti ollut. Etenkin etureisissä ja etenkin niissä elämänvaiheissa, kun treeni ja puhtaat ruokavalinnat ei ole olleet pääosassa. Jotenkin ehkä ihan vähän jopa hävetti lähteä kirjoittamaan asiasta. En tiedä edes miksi. Vaikka olen esitellyt raskausarpiani täällä blogissa ja aina korostanut sitä, että itsensä pitäisi pystyä hyväksymään ja omasta peilikuvasta pitäisi pystyä tykkäämään.

Kehonkuva on muuttunut raskauden jälkeen. Ennen raskautta olin todella sinut kroppani kanssa. Oikeasti pidin peilikuvastani, olin jopa ylpeä siitä miten olin treenillä ja hyvillä ruokavalinnoilla saanut kroppani naisellisen sporttiseen kuntoon. Pidin siitä, että minulta löytyi reittä, peppua ja muotoja. Mutta pidin myös siitä, että selluliittia ei näkynyt. Pidin litteästä ja kiinteästä mahastani.

Nyt treeni on jäänyt hyvin pienelle prosentille elämässä, eikä ruokavalinnatkaan ole todellakaan aina sitä mitä omille asiakkailleni opetan. Että kohtuus kaikessa ja 80/20 on hyvä. Minulla on on monesti mennyt tämän viimeisen vuoden aikana ruokailuhommat enemmänkin 60/40. Maananataista torstaihin jaksan syödä terveellisesti ja perjantaista sunnuntaihin miten sattuu. Ihan rehellisesti.

Ehkä syy miksi minua jotenkin hävetti vastaanottaa tämä haaste, on se että edelleen on jotenkin vahvasti läsnä kuva siitä ettei liikunta-alan ammattilaisella saisi olla muhkuraa tai muotoja. En tiedä onko se ajatus niin vahvasti ihmisissä, jotka liikuntapalveluja käyttävät vaiko vain suuremmalta osin liikunta-alan ammattilaisten kesken? Ehkä vastaisin jälkimmäiseen kyllä ja ensimmäiseen ehkä.

Joka tapauksessa tällä hetkellä minulla on etureisissä selluliittia. Mitäs sitä kiertelemään. Ei sitä mitenkään super paljon ole, mutta jos uikkarissa kulkee menemään, niin kyllä ainakin itse sen näen. Myös mahani löysä nahka häiritsee minua. Rehellisesti. Kun ystäväni katsoi minulta vatsalihasten erkaumaa muutama viikko sitten kuntosalilla ja veti paitaani ylös, vedin ihan hätääntyneenä paidan helmaa alaspäin. Ettei vain kukaan näkisi sitä nahkaa. Raskausarpia ei enää oikein näe, niistä voin kertoa lisää myöhemmin.. Mutta tilalle on tullut löysä nahka, joka ei meinaa kuroutua kasaan millään.

Vaikka edelleenkin pidän peilikuvastani, en ehkä ole katsonut sitä hetkeen enää ylpeästi. Mutta itse asiassa minun pitäisi. Tämä keho on käynyt läpi ison prosessin, raskaus ja siitä palautuminen ei ole mikään pikkujuttu. Sen vuoksi ihan joka ikinen äiti varsinkin saisi olla YLPEÄ kehostaan!! Ja mitä sitten jos sitä selluliittia on vähän kertynyt vauvavuoden tai vaikka ihan vaan minkä tahansa vuoden aikana reisiin? Ei se ole niin vakavaa!

Selluliittia ja raskausarpia voi olla treenaavilla, laihoilla, ylipainoisilla, muodokkailla, solakoilla ja ihan kaikilla, ne ei katso kiloja. Niitä voi olla myös liikunta-alan ammattilaisilla, lääkäreillä, poliiseilla ja vaikka kirjastonhoitajilla. Eihän ne katso ammattia.

Yritetään olla vaan ylpeitä kehoistamme!! Eikö vaan? 

***

Timmi vatsa ja pyöreä pystypeppu – tie onneen?

Jos ihmisellä on kaikki muut palaset elämässään kunnossa, mutta ne vatsapalaset ei näy, onko niiden tavoittelu hyväksyttyä?
Jos ihmisellä ei ole kaikki palaset kohdallaan elämässään, ei vatsapalaset eikä mitkään muutkaan palaset, voiko onnea löytää laihtumalla ja tavoittelemalla niitä vatsapalasia tai pystympää peppua?

Mä kävin tänään aamulla lääkärissä kun ei meinaa tämä flunssa talttua millään. Sain vähän droppeja ja tämän päivän oon vaan maannut sohvalla peiton alla ja lueskellut blogeja ja kattonut telkkaria.
Ja miettinyt vartaloihanteita ja omaa ihannettani.
Juttelin asiasta eilen myös parhaan ystäväni Inarin kanssa.
Milloin sitä on tyytyväinen omaan vartaloon? Vai onko koskaan?

Inari ja minä  Kuvaaja: Ossi Pietiläinen
Inari ja minä
Kuvaaja: Ossi Pietiläinen

Mä oon sitä mieltä, että hyvä olo vartalossa takaa ainakin osittain myös hyvän olon henkisesti.
Se ei silti tarkoita sitä, että tämän hyvän olon saavuttaisi vasta sitten kun se sixpack näkyy ja peppu on pystympi kuin Jennifer Lopezilla.

Mun mielestä on hienoa, että ihmiset ajattelevat omaa hyvinvointiaan koko ajan enemmän. Miettivät mitä suuhunsa laittavat ja haluavat treenata. Mutta yht’aikaa mua mietityttää ne syyt. 

Iltapala: kuumaa mustaherukkamehua, proteiinipannaria ja päällä maustamatonta AlproSoyaa ja pensasmustikoita.
Iltapala: kuumaa mustaherukkamehua, proteiinipannaria ja päällä maustamatonta AlproSoyaa ja pensasmustikoita.

Silloin kun ihminen haluaa laihtua, koska pelkää ylipainon aiheuttavan ongelmia iän myötä. Nivelet paukkuu ja verenpaine kohoaa, eikä diabetesriskikään ainakaan pienene. Silloin se on enemmän kuin hieno asia. Silloin oma hyvinvointi ja terveys kulkevat käsi kädessä.

Entäs sitten kun ihminen haluaa laihtua vain siksi, että näyttäisi paremmalta?
Haluaa lihasta peppuun ja vatsapaloja esiin. Kaunista muotoa hartioihin ja reidet sileiksi.
Onko se väärin?
Mun mielestä se ei ole väärin. Kuka ei haluaisi näyttää hyvältä? Ihan oikeasti? Jätetään ne jeesustelut muualle, jokaikinen ihminen varmasti haluaa näyttää hyvältä. Tai edes siedettävältä.
1148841_10151804456820351_304126195_n
Mutta missä vaiheessa vatsapalojen ja pystypepun tavoittelu menee yli?
Missä menee raja?
Osaako joku vastata siihen? Tai mikä on teidän mielipiteenne?

Mä ajattelen, että jos elämässä ei oo mitään muuta sisältöä kuin se, että miltä näyttää mistäkin kulmasta, eikä treenaamisessa tai syömisissä ole järjen hiventäkään, vaan ainoa asia mikä koko ajan on mielessä on kalorien poltto ja pyöreät olkapäät, niin silloin mennään yli.
Kovaa ja korkealta.

1379606_753953187954511_56011614_nEhkä eniten mua tavallaan huolestuttaa se miten jotkut ajattelevat, että se kaunis sixpack tekisi jotenkin onnelliseksi. Siis miten ihmeessä se voi yksinään tehdä ketään onnelliseksi?
Mä väitän, että ei voi!

Kuvaaja: Ossi Pietiläinen
Kuvaaja: Ossi Pietiläinen

Mutta kaipa tähänkin asiaan on monta kulmaa.
Mä yritän aina miettiä mahdollisimman monia kulmia asiasta kuin asiasta. Että mitäs sitten jos elämässä ei oikeasti ole muuta? Jos on vaikka todella yksinäinen ihminen. Ainoa mistä saa jotain irti on treenaaminen.
Tai on ollut koko ikänsä erittäin ylipainoinen ja vihdoin alkaa ne vatsapalat erottua peilistä, itsetunto kasvaa ja sitä myötä olo tulee onnellisemmaksi.
Mutta silti väitän, että ei se sixpack tai pystypeppu yksinään ketään pidä onnellisena. Se voi hetkeksi tehdä onnellisen olon, mutta tuskin kukaan jaksaa omaa sixpackiaan päivästä toiseen ihailla ja huokailla onnellisena. Vai jaksaako? Kertokaa jos olen väärässä.

20140220_124005 20140220_150222TÄSSÄ linkki, joka mua myös vähän herätti miettimään näitä asioita tänään.
Tämä tapaushan on tietysti aivan ääripää ja tällä henkilöllä ei ole tavoitteenaan enää (tai onko koskaan ollutkaan) saada vatsapalat esiin ja pyöreyttä olkapäihin.
Mutta kuitenkin tämä herätti.

Miten ihmeessä nämä erilaiset vartaloihanteet ja ulkonäköasiat voivatkin olla näin monimutkaisia ja sekoittaa kaikkien päät?  Ainakin jollain tavalla sekoittaa.

1379959_10151915551275351_1721757137_nOlenko mä nyt itse onnellisempi tällä hetkellä kuin muutama vuosi sitten ”vähän” pyöreämpänä?
En mä osaa sanoa. Tottakai olen nyt enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olen rakastunut treenaamiseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Siihen, että mun mielestä on ihana herätä sunnuntai-aamuisin siihen ettei ole krapula. Ja siihen, että vaatteet istuu päälle, jenkkakahvat ei tursua. Itsetunto on noussut. Ja olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen niin ulkoisesti kuin sisäisestikin itseeni ja elämääni. Teen työkseni jotain mitä rakastan ja saan jakaa hyvää oloa muillekin ja saada ihmisiä kokemaan itsensä ylittämisiä.

Mutta kyllä mä olin onnellinen tuolloin muutama vuosi takaperinkin. Kauheestihan mua tossakin kuvassa naurattaa. 😀
Ehkä kuitenkin olen onnellisempi kokonaisuuteen nyt. Olo on parempi, ei siksi että näytän paremmalta vaan siksi, että jaksan asioita paremmin. Olen pirteämpi. Ja tietysti haluan myös olla kroppani kanssa kunnossa, että olen uskottava työssäni.

Silloin tällöin heräilen nykyäänkin sunnuntaisin krapulaan, mutta en joka viikonloppu, tai en edes joka kuukausi. Silloin tällöin syön suklaata ja irtokarkkeja.
Mutta enimmäkseen rakastan hyvää oloa mikä terveellisestä ruuasta tulee ja hyvää oloa ja mieltä mikä hyvästä treenistä tulee! <3 Ei se ole pääasia kasvaako mun peppu pystymmäksi tai saanko mä joskus sixpackin näkymään. Pääasia on se, että voin sanoa rehellisesti olevani onnellinen nyt.
IMG_7164Ja yksi isoimmista toiveistani on, että saan näillä kirjoituksillani edes yhden teistä aika monesta lukijasta miettimään näitä asioita ja miettimään niitä syitä miksi treenata ja onko se ulkonäkö tärkein vai se terveys? Vaiko molemmat yht’aikaa?

Puspus!
♡: Monna