FUCK, musta tulee äiti.

Saan aina sillon tällöin meiliä lukijoiltani. Tykkään todella paljon lukea lukijoideni omia kokemuksia. Uusin meili oli jälleen kerran huippu. Tällä kertaa sain meiliä naiselta, joka kertoi oman elämäntarinansa ihanan rehellisesti.

35-vuotias nainen lähestyi minua ja kertoi meilissään mm. näin: Kun katsoin positiivista raskaustestiä, taisi päästä suustani ensimmäiseksi: FUCK! Tiesin menettäväni sen hetkisen elämäntapani. Minua v*tutti pyhä äitiys ja kaikki siihen viittaava. En tiennyt raskaana olemisesta, synnytyksestä tai äitiydestä mitään, enkä halunutkaan tietää. Tässä vaiheessa sinä tulit kuvioon. Törmäsin jotain kautta blogiisi, ehkä loppukesästä 2016. Olit vielä silloin raskaana. Sun kirjoitukset olivat ainoita raskauteen liittyviä tekstejä, joita pystyin lukemaan. Pidin sun tavasta ajatella tulevaa. Jännitin Emman syntymää ja sitten synnytyksen jälkeen hiukan ihmettelin, miten säkin kuitenkin ”hurahdit” siihen äitiyteen. Että niinkö siinä kuitenkin käy.

Minua hymyilytti kovasti koko tämän sähköpostin lukemisen ajan. Siinä oli nimittäin todella paljon samoja ajatuksia, joita rehellisesti sanottuna minäkin kävin läpi silloin ihan raskauden alkumetreillä.

Olen joskus kertonutkin etten ole oikeastaan ikinä tuntenut suurta vauvakuumetta. Joskus naimisiinmenomme jälkeen ajattelin, että lapsi olisi ihana juttu. Silloin tunsin jonkinlaista vauvakuumetta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten päädyimme koiralapseen. Elelimme tyytyyväisinä Geren ja myöhemmin myös Pimun kanssa. Teimme paljon töitä ja nautimme molemmat elämästämme koiravanhempina, pariskuntana ja yrittäjinä. Muutimme Haagasta Etu-Töölöön, asuimme ihan keskustan kupeessa ja ravasimme kuntosaleilla, pr-tilaisuuksissa, lounastreffeillä ja kaikenlaisissa jutuissa. Kaikki oli päällisinpuolin upeasti. Kuitenkin sisälläni oli jonkinlainen aukko ja tiesin sen aukon johtuvan siitä, että meillä ei ollut lasta. Tiesin myös, että Tuukka halusi todella kovasti isäksi. Sitten kun tein jonkinlaisena yllättyksenä positiivisen raskaustestin oli yhtä aikaa onnellinen ja pelottava olo.

Oikeasti pelkäsin sitä faktaa, että tämä minun tämänhetkinen elämäntyylini tulee katoamaan. Mietin myös kovasti onko minusta äidiksi, onko minusta kantamaan vastuu niin suuresta asiasta. Mietin minkälainen äiti minusta tulee, että ei varmasti ainakaan sitä sellaista ”pyhää äitiä”, oikein äityliä. Vannoin kovaan ääneen, että minä en muutu. Ettei vauva tule muuttamaan minua persoonana, eikä minun elämäntyyliäni.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Se on uskomatonta miten Emman synnyttyä oikeasti minustakin syntyi äiti. En ole tietystikään muuttunut täysin erilaiseksi ihmiseksi, eikä se minun oma persoonani ole mihinkään kadonnut. Mutta olen kuitenkin muuttunut jollain tapaa. Koen olevani mm. arvoiltani pehmeämpi.

Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan on oikeasti yllättävä asia. Siis toki olen tajunnut aina sen, että jokainen äiti ja isä tuntee omaa lastaan kohtaan suurta rakkautta. Mutta minun on myönnettävä, että se tunne on potenssiin sata, mitä olin koskaan ajatellut. On todellakin hetkiä, kun olen hyvin tyytyväinen, että Emma nukkuu päikkäreitä tai kun lähden käymään ystävän kanssa jossain kahdestaan. Mutta aina, ihan joka ikinen kerta, vaikka kuinka väsyneenä tai huonotuulisena otan Emman syliin tai näen hänen hymynsä, tuntuu rinnassa ja koko kropassa kuin jokin rakkausaalto huokuisi koko vartalon läpi.

Tänään täytin erästä blogibarometria, jossa kysyttiin blogin kategoriaa. Päädyin hetken pohdiskelun jälkeen vastaamaan perhe, vaikka vielä vuosi sitten olisin vastannut treeni. Vaikka reilu vuosi sitten raskaustestin tehdessäni ajatukset pomppivat myös suuntaan ”Fuck, musta tulee äiti”, niin voin sanoa etten oikeasti tiedä tällä hetkellä parempaa asiaa, kuin olla äiti. En tiedä tällä hetkellä ihanempaa tunnetta, kuin se tunne kun Emma on sylissäni. Odotan aamuja, kun Emma herää ja on ihan kuin aurinko. Niin innoissaan pieni ihminen heti herättyään.

Ja silti, minä olen edelleenkin se sama Monna; personal trainer, (vaikkakin äitiyslomalla), rakastan treenaamista ja odotan niin kovasti jo akrobatiatreenejä! Edelleenkin tykkään laittautua, näyttää hyvältä, käydä ystävien kanssa lounaalla, ravata pr-tilaisuuksissa, olla koirien kanssa, tehdä juttuja mieheni kanssa, lähteä joskus viihteelle. Pelko äitiydestä ja siitä, miten vauva tulee muuttamaan elämän oli turhaa. Vaikka todellakin voi sanoa, että oikeastaan koko elämä muuttui, on silti älyttömän moni asia ihan samanlaista kuin ennenkin. Ja roimasti enemmän! <3

***

Onko siellä lukijoissa muita, joita äitiys olisi pelottanut? Tai se, miten se tulee muuttamaan elämää? Pitikö pelot paikkansa vai yllättikö äitiys ihanuudellaan? 

Itsekäs p*skiainen.

Milloin on se vaihe, että nyt äiti tarvitsee lepoa? Onko se silloin, kun ei ole nukkunut puoleen vuoteen, kuin viisitoista minuuttia putkeen? Vai onko se juuri ennen kuin romahtaa? Vai olisiko se kenties jo hetki ennen näitä kumpaakaan vaihtoehtoa? Kestääkö joku väsymystä paremmin kuin toinen? Entä voiko joku toinen äiti väheksyä toisen äidin väsymystä? Voiko verrata, että meidän lapsi itkee 24/7 ja teidän vain 23/7, niin miten sinä voit muka olla väsynyt? 

Vähän ennen kuin hankin blogilleni ulkopuolisen kommenttien moderoijan, olin aika lähellä jonkinlaista henkistä romahtamista. Olin saanut kuulla, että olen itsekäs paskiainen. Äiti, joka ei välitä lapsestaan, vain itsestään. Olin vasta kaksikuukautisen tyttäreni väsynyt äiti, ensikertalainen äitinä. Se, että äitiyttäni arvosteltiin tuntui pahemmalta, kuin mikään muu koskaan saamani arvostelu. Se tuntui pahalta, koska tein ihan kaiken, ihan joka ikisen asian tyttäreni hyvinvointi edellä. Se tuntui pahalta siksi, että olin äitiyden ensimetreillä ihan vasta-alkajana.  Se tuntui pahalta, koska olin todella väsynyt. Se tuntui pahalta, koska kukaan ulkopuolinen ei voi arvostella toista äitiä paremmaksi kuin toista tietämättä koko totuutta. Ja tietäen koko totuuden, pitäisi asua samassa taloudessa.

Silloin päätin, että en enää kirjoita blogiin niin paljon meidän vauva-arjestamme tai muistakaan perheen asioista. Samalla lopetin oikeastaan kokonaan snapchatin käytön. Sinne olin kertonut aika paljonkin omia fiiliksiäni päivien aikana, sinne oli tullut ihan itkettyä ja monesti naurettuakin. 😉 Tiesin, että moni sai vertaistukea videoista ja kirjoituksistani. Tiesin, että moni tykkäsi niistä.

Nyt kirjoitan suurpiirteisemmin. Käytän instagramin MyStorya, mutta sinne en juttele tuntemuksiani samaan tapaan kuin snapchattiin. Se on enemmänkin sellainen, tällaista on tullut tänään tehtyä..

Myös ulkopuolinen kommenttien moderoija on ollut älyttömän hyvä ratkaisu! Ja olenkin nyt ymmärtänyt, että sitä suurinta p*skamyllyä ei enää kommenttiboksissani esiinny. Koska ne, jotka ovat halunneet minua satuttaa kommenteillaan, eivät enää viitsi vaivautua. Enhän kuitenkaan tule näkemään niitä ilkeilyjä, joten ne menevät vähän kuin hukkaan.. 😉 😀

Mutta se on valitettavasti kerrottava, että nämä idiootit onnistuivat pistämään piikkinsä minuun heikommalla hetkelläni. Siitä näen tuloksen nyt. Siksi poden nyt monesti syyllisyyttä, jos en ole Emman kanssa 24/7. Mieheni on saanut tästä varmasti kärsiä, koska olen monesti kysymässä, että onko nyt ok jos käyn siellä tai täällä, olen poissa tunnin tai kaksi. Äitini sanoi, että vaadin itseltäni liikaa äitinä.. Luulen, että nämä asiat johtuvat siitä, että he ketkä minua halusivat satuttaa, onnistuivat siinä pahemman kerran. He onnistuivat horjuttamaan omaa varmuuttani äitinä.

***

Nyt minun on todella vaikea sanoa ääneen, että olen väsynyt. Minun on paljon paljon vaikeampi ottaa sitä omaa aikaa edes silloin tällöin, ilman syyllisyyttä tai sellaista fiilistä, että ei, en saisi olla täällä, kun minun pitäisi olla nyt kotona Emman kanssa. Ehkä nämä asiat korjaantuvat ajan kanssa. Onneksi on tämä ihana rakas Emma. <3 Väsyneenäkin, kun näkee hänen yksihampaisen hymynsä, ei voi olla hymyilemättä. On ihanaa, kun hän painaa pehmeän poskensa poskeani vasten. Rakkaus on suunnaton ja ääretön.