Paluu synnytyssaliin

Toivepostaus

”Olisitko halunnut tehdä postauksen 4kk synnytyksen jälkeen?
Millaisia ajatuksia se herättää nyt? Uskaltaisitko lähteä mukaan synnyttämään uudestaan?
Olisi ihana lukea tällaista postausta. Varsinkin kun monet sanoo, että sitä ei muista enää samalla tavalla ja aika ns. kultaa muistot.”

Emman syntymästä on nyt melkein viisi kuukautta. Aika on ehkä hieman kullannut muistoja, mutta ei ne millään tapaa vielä ainakaan kiillä.

Pelkäsin synnytystä jossain vaiheessa aika paljonkin. Kävin pelkopolilla puhumassa asiasta ja keskustelin myös ystävieni kanssa, jotka olivat synnyttäneet. Pelko hälveni, mutta ei kadonnut kokonaan. Minullahan oli kaksi pelkoa synnytykseen liittyen. Ensimmäinen oli se pahin, että napanuori kiertyisi vauvan kaulan ympärille ja vauva olisi hengenvaarassa. Toinen oli se, että joutuisin käymään läpi ns. ”molemmat tavat”. Eli, että synnytys etenisi hyvin pitkälle normaalisti, mutta joutuisin sitten hätäsektioon tuon napanuora-asian vuoksi. No mitenkäs sitten kävikään?

Molemmat pelkoni kävivät toteen. Napanuora oli kiertynyt Emman kaulan ympärille ei vain kerran, vaan kaksi kertaa. Jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat todella paljon. Synnytyksen annettiin kuitenkin mennä eteenpäin omalla painollaan. Sain epiduraalit ja spinaalipuudutukset, sain ilokaasua ja vaikka mitä. Supistukset olivat todella kivuliaita. Oksensin kivusta kolme kertaa. Epiduraali onneksi helpotti ja sitten nukahdinkin. Synnytys eteni hiljalleen yön aikana, kohdunsuu aukeni ja Emma laskeutui alaspäin. Silti jokaisella supistuksella ne sydänäänet laskivat edelleen.

Kun olin jo 9 senttiä auki ja odotimme vain sitä vaihetta, että aloittaisin ponnistamisen, tuli lääkäri huoneeseen ja kertoi, että nyt lähdetään leikkaussaliin. Toinen pelkoni kävi toteen, olin edennyt alatiesynnytyksessä lähes ponnistusvaiheeseen, mutta sitten minut kiisattiin kiirelliseen sektioon. Emman sydänäänet olivat laskeneet muutamaan otteeseen liian alas. Oli pakko toimia.

Kun minua kuskattiin leikkaussaliin, mietin samanaikaisesti, että onpa ihanaa saada vauva ulos masusta turvallisesti. Että onpa hienoa, kun täällä on tällaisia ammattilaisia töissä, jotka osaavat arvioida milloin on tehtävä nopeitakin ratkaisuja lapsen hengen turvaamiseksi. Samalla mietin, että voi harmi. Olin jo niin lähellä ponnistusta, olin jo kärsinyt ne kamalat supistukset, ponnistus olisi ollut enää se piste i:n päälle. Mietin, että peloistani huolimatta olisin kuitenkin halunnut loppujen lopuksi synnyttää alateitse. Kuitenkin vauvan turvallisuus ja henki oli tärkeintä tietysti, joten leikkaussalia kohti mentiin hyvillä mielin.

Salissa minut puudutettiin vatsasta alaspäin. Tuukka pääsi leikkaussaliin mukaan, onneksi. Hän istui vieressäni ja piti kädestä. Minua oksetti ja tärisin holtittomasti, puudutusaine kuulemma teki sen. Vatsani aukaistiin ja tunsin, kuin sieltä nostettiin iso möhkäle pois. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta en tajunnut sitä siinä täristessäni. Tuukka tajusi.

Emma vietiin sivupöydälle, johon ympärille kokoontui monta ihmistä. Meni hetki ja sitten kuului parkaisu. Emma ei ollut ensin osannut hengittää itse, vaan hänelle annettiin lisähappea. Sitten tyttö oli hiffannut, että jaahas täällä kuuluu hengittää. 😉
Emma ja Tuukka lähtivät kätilön kanssa takaisin alakerrassa sijaitsevaan synnytyssaliin, minä jäin kiinniommeltavaksi leikkaussaliin. Oli ihan absurdi olo. Että nyt se tyttö on syntynyt, mutta minä en edes nähnyt häntä.

Tuukka oli varmasti ihan yhtä äimänä kuin minä. Hän istua kökötti synnytyssalissa kahdestaan Emman kanssa. Ihan yhtäkkiä hän oli siinä pieni, vain minuutteja vanha vauva sylissään – yksin. Kätilö oli vain sanonut, että painapa tuosta napista jos tulee jotain. 😀
Parin tunnin päästä heräsin heräämöstä, johon Tuukka, kätilö ja rakas pieni vauvamme saapuivat. En oikeasti ihan ymmärtänyt, että se pieni käärö oli meidän tyttömme. Että siinä hän nyt oli tuuhean mustan hiuspehkonsa kanssa. Hänet laskettiin rinnalleni ja minulta vedettiin sairaalan kaunis yöpuku tissin päältä pois ja pistettiin tyttö siihen, että ”noniin nyt kokeillaan sitten imuotetta”.

En saanut nousta sängystä kahdeksaan tuntiin. Minut katetroitiin, makasin sängyssä ja ihmettelin pientä tyttöämme. Olin ihan pöppyrässä ja niin oli myös Tuukka. Siellä me sitten makoilimme perhehuoneessa ja ihmettelimme, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsin sektiohaavan repeävän.

Vasta nyt reilu 4,5kk synnytyksen jälkeen alkaa kroppa olemaan palautunut, sektiohaava parantunut ja itse synnytyksestäkin tuntuu jo olevan aikaa. Mutta haluaisinko tai uskaltaisinko lähteä nyt synnytykseen uudestaan?

En vielä. Tietysti jos nyt raskaaksi tulisin, ei synnytys olisi ihan tässä lähikuukausina. 😀 Mutta jos nyt ihan tältä istumalta pitäisi päättää, niin en haluaisi lähteä synnyttämään uudestaan. Uskaltaisin kyllä, koska tiedän mitä se voi olla silloin kuin kaikki ei mene ihan nappiin. Se voisi olla tällä kertaa helpompi. Mutta annetaan nyt synnytyssalien hoidella muita äitejä ja vauvoja vielä jonkin aikaa.. 😉

Joka tapauksessa synnytyksestä on loppujen lopuksi hyvä fiilis. En ehkä haluaisi enää samalla tavalla sitä kokea, mutta toisaalta osaavien ammattilaisten käsissä koko synnytyksen ajan ja sen jälkeenkin minulla oli turvallinen olo. En pelännyt kertaakaan, että minulle tai Emmalle sattuisi jotain.

***

Aurinkoa! <3

 

 

 

Lue myös edellinen postaukseni: Uskalla olla!

Kaikki tämän postauksen kuvat: Ossi Pietiläinen

4kk – mitä kaikkea se on pitänyt sisällään?

Tänään 6.maaliskuuta tyttömme täyttää neljä kuukautta. Jostain syystä itse olen pitänyt tätä ikää jonkinlaisena rajapyykkinä, että sitten sen jälkeen ollaan jo aika ”isoja tyttöjä”.. 😉 Nyt saa alkaa maistelemaan kiinteitä, vaunukoppa on välillä lenkeillä vaihdettu jo ihan siihen istuvaan malliin (rattaiksi niitä kai kutsutaan), päivän ja yön välinen ero on koko ajan selkeämpi… jne.

Tämä neljä kuukautta on opettanut vaikka ja mitä, niin meille vanhemmille kuin meidän ihanalle pienelle tyttärellemme. Mitä kaikkea matka tähän asti on pitänyt sisällään? Sisältää humoristista sananhelinää. 😉

Ymmärrys siitä, että oikeastaan mikään ei mene niin kuin olet joskus ajatellut. Tai ainakaan samalla tavalla tänään, kuin meni eilen.

Kahvin voi juoda lämpimänä, mutta ruokaa saatetaan syödä kylmänä. Usein. On tullut opeteltua paljon erilaisia ruokia, joita voi syödä yhdellä kädellä tai esimerkiksi juoda (smoothiet). Monta ruokaa on myös tullut syötyä suhteellisen kylmänä. Kahvin olen tähän asti aina saanut juoda kuitenkin lämpimänä.

Koko ajan tuntuu, että on kiire. Vaikka olisi vain kotona vauvan kanssa koko päivän, koko ajan on kiire. Kun vauva nukkuu, pitää ehtiä tehdä niin monta asiaa sinä aikana ja koko ajan on pelko persiissä, että kohta muuten herää. Kynsiä ei ainakaan kannata alkaa lakkaamaan, sillä saattaa olla ettet ehdi kaikkia kymmentä sormea tehdä kokonaan.

Kakka on puheenaiheena usein. Minkä väristä? Kuinka paljon? Ja koska viimeksi?

Peitto heiluu joka ilta. Mutta eri syistä kuin ennen. 😉

Joka päivä saa ihastella oman pienokaisen tekosia. Hymyjä, naurua, erilaisia ääntelyitä, nyrkin jauhamista, höpötyksen tolkutonta määrää. Sitä, kun hän ensimmäisen kerran kääntyy ja sitten sitä, kun hän kääntyessään liian kovalla vauhdilla vatsalta selälle, lyö takaraivonsa lattiaan.

Itkun äänenvoimakkuus todellakin kasvaa iän myötä. Joskus olen kuullut, että jotkut vanhemmat pitävät peltoreita iltaisin päässään, kun on nukutuksen aika.

Emma4_9

Muisti on lyhyt, mutta huono. Neljä kuukautta on mennyt uskomattoman nopeasti, silti viime marraskuisiin pimeisiin ja unettomiin öihin tuntuu olevan todella pitkä aika. Muisti on väsymyksen takia usein aika lyhyt.. 😉 Mutta jotain asioita muistaa erittäin tarkasti. Eräs kirkkaasti mieleen jäänyt muisto on marraskuulta, Emman ensimmäisiltä öiltä kotoa. Tuudittelin Emmaa sylissäni meidän Töölön kodin olohuoneessa kellon ollessa jotain 02-04 välillä, lauloin hänelle Karhunpoika sairastaa ja itkin onnesta.

Se pieni pallero alkaa olla jo aikamoinen jytky. Pieni vauvanpallero, jolla ei ollut motorisia taitoja lainkaan on kasvanut isoksi vauvaksi, joka itse päättää mihin laittaa kätensä ja kuinka kovaa vetää äidin hiuksista. Myös välillä öisin.

Kaikki tasoittuu. Ihan kaikki asiat, mitä tämän neljän kuukauden aikana on kokenut, on emotionaalisesti olleet suuria juttuja. Mutta jo nyt huomaan, että asiat alkavat tasoittua, tunteet alkavat tasoittua. Ihan kaikki asiat ja sanat eivät enää menee suoraan ihon alle ja pistona sydämeen.

Vitsi, kuinka tää elämä on siistiä! T. Emma 4kk

***

Ihanat neljä kuukautta takana ja kyllä joka päivä on vain edellistä ihanempi! Vaikka välissä onkin niitä päiviä, kun miettii, että olisi voinut jäädä peiton alle koko päiväksi. Tai hypätä kokonaan jonkun päivän yli. Mutta toisaalta ne huonommat ja kiukkuisemmat päivät myös opettaa. Jos jonain päivänä pienokaistamme kiukuttaa oikein urakalla, seuraavana päivänä ne hymyt ja naurut ja kuolapusut tuntuu entistä ihanemmilta.

Iloista ja aurinkoista viikon alkua kaikille toivotellen,