Rakkaus kasvaa.

Kätilöopistolla 6.marraskuuta, noin puolen päivän tienoilla sain Emman ensimmäisen kerran syliini. Olin hämilläni. En alkanut itkemään onnesta, mutta koin jotain todella ihmeellistä tunnetta. Tämä pieni mytty tässä sylissäni on meidän lapsemme. Tämä samanlainen tunne pysyi ensimmäisen vuorokauden. En itkenyt vauvan vieressä, että kuinka maailmani täyttyi nyt niin rakkaudella, mitä en ikinä ole ennen tuntenut. Olin onnellinen, mutta en pakahtunut rakkaudesta. Tämä hämmensi, mutta toisaalta olin myös kuullut samantapaisia tunteita äitiystäviltäni.

Emman ollessa päivän ikäinen tapahtui minussa jotain. Tuukka sanoi, että sen huomasi konkreettisesti. Minusta tuli yön aikana äiti. Se tapahtui jotenkin todella käsinkosketeltavasti ja mieleenpainuvasti. Emma itki ensimmäisen vuorokauden aikana paljon, niin moni vauva tekee. Uusi ihmeellinen ja suuri maailma, ei enää lämmin, turvallinen äidin masu, jossa elellä. Olin jotenkin hämilläni, en tiennyt yhtään miten pitäisi näin pienen vauvan kanssa toimia. Yritin pitää sylissä ja rauhotella, yritin imettää ja siinä onnistuinkin, vaikka se kovasti sattuikin. Emman itku sai minut jotenkin tolaltani ja olin oikeasti vähän peloissani jopa.

Sitten jostain se äidin viitta laskeutui ylleni. Tämä voi kuulostaa jonkun korviin ihan sekoboltsimeiningiltä, mutta niin minä sen koin.

Tuukka oli saanut unen päästä kiinni edes hetkeksi, Emma heräsi ja minä otin hänet syliini. Menin istumaan nojatuoliin perhehuoneen nurkassa, en laittanut valoja päälle. Annoin Emmalle tissin suuhun ja hän söi. Istuin siinä tuolissa monta tuntia, katsoin pimeään yöhön, lunta santoi hiljalleen. Tuukka sai nukkua ja minä pidin huolta pienestä rakkaastamme. Silloin koin sen pakahtumisen tunteen, kyyneleet valuivat poskilleni. Pieni, ihan avuton ja mistään tietämätön rakas tyttömme makasi silmät kiinni sylissäni ja söi. Silloin jotenkin konkreettisesti tuli se tunne, että tämä on minun tyttöni, minun on pidettävä siitä huolta.

Siitä hetkestä lähtien rakkaus Emmaa kohtaan on vain kasvanut päivä päivältä ja viikko viikolta.

Kun Emma oli noin kuuden viikon ikäinen, annoimme hänet hoitoon hänen kummitädilleen. Emma pärjäsi siellä aivan loistavasti, niin kuin me tiesimmekin. Luotimme niin kummitätiin, kuin pieneen tyttäreemmekin. Ei hänellä olisi siellä mitään hätää. Saimme itse hengähtää hetken ja voi mikä ikävä olikaan, kun haimme Emman hoidosta.

Olin kuullut, että vanhempien on hyvä totutella viemään lasta hoitoon edes pieniksi hetkiksi jo pikkuvauva-aikana. Tällöin se hoitoon vieminen ei tuntuisi sitten ihan kamalalta joskus myöhemmin. Että sekä vanhemmat että lapsi tottuisi siihen, että on vanhempien lisäksi muutama muu tärkeä ja luotettava ihminen, jotka voi pitää huolta ja hoitaa.

Nyt huomaan, että mitä vanhemmaksi Emma tulee – sen vaikeampi on häntä viedä hoitoon. Jotenkin se, kun vauvalla alkaa itsellään olemaan koko ajan enemmän älliä, vaikuttaa tähän. Jo kotona ollessa Emma huomaa nykyään sen, jos hän jää hetkeksi yksin vaikkapa olohuoneeseen. Siis siksi aikaa, kun käyn vaikkapa hakemassa lasin vettä keittiöstä. Hän havannoi niin paljon enemmän ja toki tunnistaa äidin ja isän niin hyvin. Sitten se ajatus, että hänet veisi nyt vaikkapa yökylään, tuntuu ihan todella paljon vaikeammalta.

Emma myös tällä hetkellä selkeästi kaipaa isää ja äitiä enemmän. Hän ei varsinaisesti vierasta ketään tuttua. Ainakaan silloin, kun on äiti tai isä näköpiirissä. Hän myös helposti ja aika varmasti hymyilee ja naureskelee täällä kotona enon tai mummun sylissä. Mutta jos olemmekin hänelle vieraassa paikassa, on äidin tai isän syli se turvallisin.

Olen alkanut tajuamaan, että ei se menekään niin, että kun vauva kasvaa – on hänet helpompi jättää hoitoon. Samalla on alkanut ihan vähän myös mietityttämään Emman päivähoitoon laittaminen. Olen super onnellinen siitä, että olemme Tuukan kanssa yrittäjiä ja siten saamme sumplittua aikataulujamme töiden saralla niin paljon, että ei ainakaan kovin pian tarvitse Emmalle päiväkotipaikkaa hakea. Myös se, että Emman isovanhemmat ovat kaikki jo eläkkeellä auttaa. Olemmekin vähän suunnitelleet jo syksyä hoitamisen kannalta, kun palaan töihin.

Mielellämme emme laittaisi Emmaa päiväkotiin vielä alle vuoden ikäisenä, koska meillä on mahdollisuus sumplia työaikojamme niin ettei pidä. Ymmärrän vasta nyt miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden on tavallaan ”pakko” laittaa lapsi hoitoon alle vuoden ikäisenä, kun äitiysloma loppuu. Kaikilla kun ei taloudellisesti ole varaa jäädä pienillä tuilla kotiin. Ja toisaalta kyllähän sitä alkaa töitäkin jo kaipailemaan siinä vuoden paikkeilla moni äiti. Kuten minäkin. Joka tapauksessa, se että pieni lapsi jääkin ulkopuolisen hoitoon, ryhmään jossa on monta muutakin pientä – tuntuu ainakin tällä hetkellä pelottavalta.

Olen ihan varma, että kun tämä pieni hurmuri tästä vain kasvaa ja kehittyy niin tekee myös koko ajan rakkauden määrä. Voiko se kasvaa loputtomiin? 😀

Varmsti tulee myös niitä hetkiä, kun rakkaus ei juuri ainakaan sillä hetkellä kasva ihan niin kovaa.. 😉 Mutta nehän kuuluu elämään, ihan jokaisen meistä.

***

Ystäväni kysyi minulta yksi päivä, että minkälainen lapsi Emma on. Mietin hetken, että miten siihen vastaan. Sanoin sitten, että Emma on temperamenttinen pikku tyttö, luonnetta löytyy jo nyt. Näen hänessä minun ja Tuukan omapäisyyttä. Hän on erittäin veikeä ja oikeasti kovin hymyilevä ja iloinen pieni ihminen. Hän on todella tarkkaavainen ja rakastaa tutkia maailmaa. Hän ei tykkää olla sylissä niin, että vatsa on vatsaa vasten, (paitsi jos kovasti väsyttää) hän tykkää aina olla kasvot sinne päin mihin on matka. Hän on utelias luonne. Hänellä on paljon energiaa ja hän touhuaa menemään päivän aikana niin paljon, että parin tunnin välein on otettava pikku torkut.

Hän on rakkaista rakkain ja ihan oma persoonansa jo.

***

Onko siellä muita, joilla rakkaus vain kasvaa viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä?

Ihanaa pääsiäistä kaikille! <3

Viikkoa vajaa viisi kuukautta.

Minä olen viikon päästä viisi kuukautta. Olen jo aikamoinen patukka ja osaan vaikka mitä.

Tässä minä olen vasta kaksi kuukautta.

Minä olen oppinut tämän minun elämäni aikana sellaisia isompia juttuja, kuten esimerkiksi kääntymään. Sen lisäksi olen tässä nyt ihan muutaman päivän ajan osannut kivasti päristellä kaiken syljen, kuolan, maidon sun muut jutut suusta pois. Se naurattaa minua aika kovasti, välillä se naurattaa kyllä äitiä ja iskääkin. 

Äiti ja iskä on yrittäneet opettaa minulle soseiden syömistä noin kuukauden verran. Minä en niistä oikein välitä. Minä tykkään niin kovasti siitä maidosta. Tykkään myös riisivellistä, sitäkin voi kivasti juoda tuttipullosta. En oikein pidä siitä, että minun suuhuni työnnetään jotain ihme lusikoita. Vaikka toisaalta niitä lusikoita on ihan kiva jyrsiä, mutta en minä niistä soseista niissä lusikoissa välitä.

Nämä tällaiset puurot varsinkin on ihan älyttömän tyhmän makuisia. Niitä en ole kylläkään vielä saanut kuin kerran, koska en ole ollut vielä ihan viittä kuukautta vähän aikaa sitten.

Minulle on tullut jo kaksi hammasta. Molemmat tuohon alaleukaani, ihan vierekkäin ne siinä nököttää. Ne tuntuu kyllä vähän hassuilta, onneksi äiti ja iskä antaa minulle aina jotain sellaisia puruleluja, joita voin sitten jyystää oikein kunnolla. Ne tuntuu mukavilta suussa. Ylipäänsä ihan kaikkea on kiva työntää suuhun. Minä olen päättänyt, että tästä lähtien kun jotain saan käsiini, niin kyllä ihan varmasti sitä maistan. Paitsi niitä soseita.

Minä olen aikamoinen höpöttäjä ja hymytyttö. Olen ihan hirmuisen hyvällä tuulella lähes aina. Ei minua oikein mikään huoleta, joskus huolettaa jos on nälkä tai sitten jos minulta on tullut kakka housuun. Muuten kyllä tykkään aika paljon hymyillä äitille ja iskälle ja muutamalle muullekin. Tykkään hirveästi enostani Jussista, sille nauran aina. Tykkään myös mummustani ja mummista ja vaarista. Niidenkin jutuille aina kamalasti nauran, ne on ihan hassuja kaikki. Minua ei hirveästi ujostuta kukaan, paitsi silloin jos on ihan tosi paljon ihmisiä yhtä aikaa jossain pienessä tilassa.

Tykkään myös näyttää kieltäni!

Se sellainen ääneen nauraminen on aika hauskaa puuhaa. Välillä minua naurattaa ihan niin paljon, että en meinaa muistaa vetää henkeä välissä. Ja kun hekotuttaa oikein kovasti, niin vedän olkapäitä korviin ja mahakin hytkyy. Kaikkia aina naurattaa kauhean paljon, jos minä nauran. Olen sitten ajatellut, että tätä hommaa kannattaa tehdä ihan aika paljonkin. 

Äiti on sanonut, että kun nauran niin se on ihanin ääni minkä hän tietää. Aika hassua, ehkä hän ei ole kuullut kovin montaa ääntä. En tiedä.

Äiti ja iskä vei minut passikuvaan tuossa muutama viikko sitten. Olen kyllä vähän einarin näköinen tuossa passikuvassa omasta mielestäni, mutta äiti ja iskä sanovat kuvan olevan ehkä maailman söpöin. Me olemme lähdössä ulkomaille muutaman viikon päästä. Aika hauskaa! Siellä on kuulemma todella lämmin. Äitiä vähän jännittää lentomatka, mutta minä en tiedä siitä hölkäsen pöläystä. Menen vain mukana ja katselen, että miltä mikäkin sitten tuntuu.

Olen kuullut, että minua pienemmätkin tytöt ja pojat ovat olleet lentokoneessa, niin olen yrittänyt kyllä äitille vähän kertoa, että kyllä minäkin siellä pärjään.

Minä tykkään siis siitä maidosta ihan hirveän paljon, niin kovin paljon, että myös öisin pitää sitä saada. Herään aina noin 2-3h välein tankkaamaan. Sitten äiti tai iskä pistää minulle tuttipullon suuhun ja minä syön ja sitten jatkan nukkumista heti. Nyt parina yönä äiti ja iskä on yrittänyt jotain ihmeellistä nukkumiskoulua. Ne onkin antaneet minulle tutin suuhun, eikä sitä tuttipulloa. Välillä olen kyllä ihan sitten nukahtanut vahingossa se pelkkä tutti suussa, mutta useimmiten olen pystynyt sinnittelemään hereillä sen verran kauan, että sitten olenkin saanut sitä maitoa.

Äitiä on helpompi huijata tässä yösyömisjutussa. Iskä jaksaa odottaa muutaman minuutin pidempään, että josko nukahtaisin sen pelkän tutin kanssa. Yhtenä yönä äiti esimerkiksi heltyi minulle heti, kun vain otin kahdella kädellä tutin pois suusta ja katsoin äitiä silmiin, että anna sitä maitoa nyt. Että aika lälly on kyllä tuo äiti. Vaikka toisaalta aika pehmo on tuo iskäkin. Saan kyllä aika helposti tahtoni periksi. Ilmoitan vaan tomeralla äänellä, niin johan alkaa tapahtua.

***

Minä haluaisin kovasti jo päästä eteenpäin ihan omin voimin. Nyt kuitenkin kun kierähädän mahalleni, niin siinä jään sitten sätkimään, enkä liiku mihinkään. Vaikka kädet ja jalat viuhtoo joka suuntaan. Mutta olen kyllä päättänyt, että kun kovasti vain harjoittelen, niin pääsen ihan pian ainakin konttaamalla eteenpäin.

Eipä tässä kai tämän kummempia kertomisia tällä kertaa ole. Että heipat vaan kaikille! <3

Terkuin,
Emma