Lapsen kasvatus

Se on aihe, mistä riittää mielipiteitä varmasti yhtä paljon kuin kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä. Eli yhtä paljon, kuin on erilaisia vanhempia, on erilaisia kasvatustapoja. Minä luotan, että jokainen vanhempi osaa itse kasvattaa oman lapsensa, koska tuntee lapsen tarpeet ja persoonan. Toki kuitenkin on jotain sellaisia yleisiä juttuja, jotka olisi omasta mielestäni hyvä opettaa kaikille lapsille. Kuten mm. kohteliaisuus, hyvät käytöstavat ja väkivallattomuus.

Katsoin aamulla MTV3:n AamuTv:stä haastattelua, jossa puhuttiin lasten kasvattamisesta. Vieraana oli Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri – osa pitää hänen opeistaan ja mielipiteistään, osa ei. Toisena vieraana oli Suvi Saaresti, lastentarhan opettaja ja kirjailija. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen. Siinä puhuttii mm. siitä, että nykyään vanhemmat ovat jollain tapaa hukassa siitä, että miten rajoja voi asettaa lapselle. Milloin mennään liiallisuuksiin ja milloin taas annetaan lapselle liikaa päätösvaltaa. Mielestäni eräs älyttömän hyvä ja tärkeä pointti oli Jari Sinkkoselta ja Suvi Saarestilta oli se, että jos lapselle annetaan taaperoikäisestä lähtien kaikki päätösvalta, hän ei osaa käyttää sitä oikein. Lapsi ei koe sitä vapautena ja aah, minä saan päättää kaikesta itse – vaan voi kokea sen jopa turvattomana.

Vanha sanonta ”rajat luo rakkautta” on mielestäni pätevä juttu. Samaa sanoi Sinkkonen ja Saaresti. Samaa olen lukenut muutamista ”kasvatus-oppaista” ja kirjoista. On kuulemma yleistyvä trendi, että lapset on perheen pää, ei enää vanhemmat. Yksi tähän ajavista asioista on se, että monia 80-luvulla syntyneitä lapsia on saatettu kasvattaa liiankin tiukoilla rajoilla. Nyt sitten nämä lapset aikuisena haluavat antaa omille lapsilleen vapautta ja saattavatkin antaa sitä jopa liiaksi.

On muutama kasvatusmetodi, joista olen lukenut ja tänään aamuohjelmasta kuullut, joita itse olen ajatellut ainakin yrittää kasvatuksessa. Ja ne ovat nämä:

  1. Aseta rajoja, mutta anna lapselle vapaus valita. Lapselle voi asettaa rajat esimerkiksi syömisessä niin, että antaa lapsen valita muutamasta vaihtoehdosta. ”Syötkö sinä tänään aamupalaksi banaania vai omenaa” – lapsi saa päättää kumpaa syö, mutta vanhempi on kuitenkin laittanut jonkinlaiset rajat. Jos lapselta kysytään, että mitä haluat syödä tänään aamupalaksi voi lapsi päättää, että syö aamupalaksi suklaata ja jäätelöä. 😀
  2. Väkivallalle aina ei.  Kun parivuotias pikkutaapero muksii nyrkillä äitiä tai iskää, se voi olla huvittavaakin, eikä tietysti satu. Mutta jo tällöin pitäisi kieltää lyöminen, silloin lapsi oppii jo pienestä pitäen ettei väkivalta ole ratkaisu missään tilanteessa.
  3. Ymmärrä lasta, myös uhmakiukkupotkuraivareissa. Tämä on varmasti yksi haastavimmista ja vaikeimmista tilanteista – varsinkin keskellä ruokakauppaa. 😉 On kuulemma tärkeää ymmärtää lasta tällaisissa tilanteissa. Jos lapsi heittäytyy karkkihyllyn edessä lattialla ja huutaa kurkku suorana, että haluaa karkkia on lasta yritettävä ymmärtää ja kertoa tilanne auki. ”Tänään ei ole karkkipäivä, ymmärrän että sinua harmittaa, mutta tullaan ostamaan karkkia lauantaina.” Lapsi kokee näin, että hänen kiukulleen ja tunteilleen annetaan tilaa, mutta rajat on olemassa, eikä karkkia syödä joka päivä.
  4. Ole läsnä. Huomaan muunmuassa jo nyt, että Emma kiinnostuu aina kännykästä. Hän on nähnyt sen meidän kädessä monta kertaa. Olenkin tehnyt tietoisen päätöksen, että kun Emma on hereillä ei minun tarvitse selata instagramia tai facebookkia. Ne jutut saa odottaa. Haluan muutenkin yrittää olla mahdollisimman paljon läsnä Emman kanssa. Uskon, että aito läsnäolo tuo lapselle turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta. Ajattelen, että lapsi aistii sen jos aikuisia kiinnostaa lapsen seura, eivätkä ne ole koko ajan vain kännykkä kädessä.

Nämä neljä juttua on nyt sellaisia, joita tuli tällä hetkellä mieleen. On paljon muitakin juttuja, joita olen ajatellut kasvatuksesta. Näistä neljästä asiasta on varmasti välillä vaikea pitää kiinni tilanteen tullessa, mutta ajattelen niin, että meillä aikuisilla pitää olla sitä itsehillintää ja henkistä voimaa. Lapsella sitä ei tarvitse kovin varhaisessa vaiheessa olla ja siksi sitä pitääkin lapselle opettaa oman käyttäytymisen kautta.

***

Aurinkoista torstaita kaikille! 🙂 Tässä hyvä teksti, jossa Sinkkonen puhuu kasvatuksesta ja mm. väkivallasta ja syömisestä ja vaikka mistä. 🙂

 

Lue myös kirjoitukseni: Miltä lapsesta tuntuu?

ps. Jollyroomin vaatesetti-pakkauksen voitti nimimerkki Laura. Olen voittajaan yhteydessä meilitse. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta! <3

Hei muuten, jos olette sitä mieltä, että blogini ansaitsi äänenne Suomen blogiskenen vaikuttajana, niin käykäähän antamassa äänenne TÄÄLLÄ.

FUCK, musta tulee äiti.

Saan aina sillon tällöin meiliä lukijoiltani. Tykkään todella paljon lukea lukijoideni omia kokemuksia. Uusin meili oli jälleen kerran huippu. Tällä kertaa sain meiliä naiselta, joka kertoi oman elämäntarinansa ihanan rehellisesti.

35-vuotias nainen lähestyi minua ja kertoi meilissään mm. näin: Kun katsoin positiivista raskaustestiä, taisi päästä suustani ensimmäiseksi: FUCK! Tiesin menettäväni sen hetkisen elämäntapani. Minua v*tutti pyhä äitiys ja kaikki siihen viittaava. En tiennyt raskaana olemisesta, synnytyksestä tai äitiydestä mitään, enkä halunutkaan tietää. Tässä vaiheessa sinä tulit kuvioon. Törmäsin jotain kautta blogiisi, ehkä loppukesästä 2016. Olit vielä silloin raskaana. Sun kirjoitukset olivat ainoita raskauteen liittyviä tekstejä, joita pystyin lukemaan. Pidin sun tavasta ajatella tulevaa. Jännitin Emman syntymää ja sitten synnytyksen jälkeen hiukan ihmettelin, miten säkin kuitenkin ”hurahdit” siihen äitiyteen. Että niinkö siinä kuitenkin käy.

Minua hymyilytti kovasti koko tämän sähköpostin lukemisen ajan. Siinä oli nimittäin todella paljon samoja ajatuksia, joita rehellisesti sanottuna minäkin kävin läpi silloin ihan raskauden alkumetreillä.

Olen joskus kertonutkin etten ole oikeastaan ikinä tuntenut suurta vauvakuumetta. Joskus naimisiinmenomme jälkeen ajattelin, että lapsi olisi ihana juttu. Silloin tunsin jonkinlaista vauvakuumetta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, joten päädyimme koiralapseen. Elelimme tyytyyväisinä Geren ja myöhemmin myös Pimun kanssa. Teimme paljon töitä ja nautimme molemmat elämästämme koiravanhempina, pariskuntana ja yrittäjinä. Muutimme Haagasta Etu-Töölöön, asuimme ihan keskustan kupeessa ja ravasimme kuntosaleilla, pr-tilaisuuksissa, lounastreffeillä ja kaikenlaisissa jutuissa. Kaikki oli päällisinpuolin upeasti. Kuitenkin sisälläni oli jonkinlainen aukko ja tiesin sen aukon johtuvan siitä, että meillä ei ollut lasta. Tiesin myös, että Tuukka halusi todella kovasti isäksi. Sitten kun tein jonkinlaisena yllättyksenä positiivisen raskaustestin oli yhtä aikaa onnellinen ja pelottava olo.

Oikeasti pelkäsin sitä faktaa, että tämä minun tämänhetkinen elämäntyylini tulee katoamaan. Mietin myös kovasti onko minusta äidiksi, onko minusta kantamaan vastuu niin suuresta asiasta. Mietin minkälainen äiti minusta tulee, että ei varmasti ainakaan sitä sellaista ”pyhää äitiä”, oikein äityliä. Vannoin kovaan ääneen, että minä en muutu. Ettei vauva tule muuttamaan minua persoonana, eikä minun elämäntyyliäni.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Se on uskomatonta miten Emman synnyttyä oikeasti minustakin syntyi äiti. En ole tietystikään muuttunut täysin erilaiseksi ihmiseksi, eikä se minun oma persoonani ole mihinkään kadonnut. Mutta olen kuitenkin muuttunut jollain tapaa. Koen olevani mm. arvoiltani pehmeämpi.

Rakkauden määrä omaa lasta kohtaan on oikeasti yllättävä asia. Siis toki olen tajunnut aina sen, että jokainen äiti ja isä tuntee omaa lastaan kohtaan suurta rakkautta. Mutta minun on myönnettävä, että se tunne on potenssiin sata, mitä olin koskaan ajatellut. On todellakin hetkiä, kun olen hyvin tyytyväinen, että Emma nukkuu päikkäreitä tai kun lähden käymään ystävän kanssa jossain kahdestaan. Mutta aina, ihan joka ikinen kerta, vaikka kuinka väsyneenä tai huonotuulisena otan Emman syliin tai näen hänen hymynsä, tuntuu rinnassa ja koko kropassa kuin jokin rakkausaalto huokuisi koko vartalon läpi.

Tänään täytin erästä blogibarometria, jossa kysyttiin blogin kategoriaa. Päädyin hetken pohdiskelun jälkeen vastaamaan perhe, vaikka vielä vuosi sitten olisin vastannut treeni. Vaikka reilu vuosi sitten raskaustestin tehdessäni ajatukset pomppivat myös suuntaan ”Fuck, musta tulee äiti”, niin voin sanoa etten oikeasti tiedä tällä hetkellä parempaa asiaa, kuin olla äiti. En tiedä tällä hetkellä ihanempaa tunnetta, kuin se tunne kun Emma on sylissäni. Odotan aamuja, kun Emma herää ja on ihan kuin aurinko. Niin innoissaan pieni ihminen heti herättyään.

Ja silti, minä olen edelleenkin se sama Monna; personal trainer, (vaikkakin äitiyslomalla), rakastan treenaamista ja odotan niin kovasti jo akrobatiatreenejä! Edelleenkin tykkään laittautua, näyttää hyvältä, käydä ystävien kanssa lounaalla, ravata pr-tilaisuuksissa, olla koirien kanssa, tehdä juttuja mieheni kanssa, lähteä joskus viihteelle. Pelko äitiydestä ja siitä, miten vauva tulee muuttamaan elämän oli turhaa. Vaikka todellakin voi sanoa, että oikeastaan koko elämä muuttui, on silti älyttömän moni asia ihan samanlaista kuin ennenkin. Ja roimasti enemmän! <3

***

Onko siellä lukijoissa muita, joita äitiys olisi pelottanut? Tai se, miten se tulee muuttamaan elämää? Pitikö pelot paikkansa vai yllättikö äitiys ihanuudellaan?