Tule aamu kultainen.

Kun ilta alkaa lähestymään, alan toivomaan, että olisi jo aamu.

Emma on ollut suhteellisen helppo nukahtaja nyt viime kuukaudet. Mitään sen suurempia seremonioita ei ole tarvinnut järjestää, hän on nukahtanut usein syötyään iltapalan. Vähän aikaa hän on tehnyt unilauluaan tai pyörinyt pinnasängyssä, mutta jopa vähän ”hankalampina” iltoina kuitenkin vain alle 30min on mennyt nukutukseen nyt viime kuukausina. Mutta noin viikon ajan nukkumaanmeno on ollut ihan kamalaa.

Usein Emma herää viimeisiltä päikkäreiltään viimeistään viiden aikoihin. Sitten hän valvoo reilu pari tuntia ja on valmis yöpuulle. Ilta menee niin, että Emma on hyväntuulinen oma itsensä. Puuhaamme kaikanlaista, leikimme, harjoittelemme ryömimistä, istumme sylikkäin ja naureskelemme. Syömme iltapuuroa, vaihdamme yöpukua jne.. sitten hän alkaa väsyä ja haukotella. Hieroo silmiä ja kertoo selkeästi, että nyt on mentävä nukkumaan. Useimmiten tämä tapahtuu 19.30-20 välillä.

Kun sitten nostamme hänet pinnasänkyyn, lukuunottamatta viimeistä viikkoa, on hän alkanut nukkumaan pienen paijailun ja unilaulun jälkeen. Nyt viikon ajan on käynyt kuitenkin niin, että kun hänet lasketaan pinnariin alkaa sellainen huuto, että kuulosuojaimet olisi hyvä lisävaruste. Ei auta tutti, ei auta paijailu, ei auta hyssyttely, ei tassuttelu, ei tuttipullo eikä mikään. Jos lähdemme huoneesta, huuto vain yltyy. Ainoa mikä auttaa on syli. Kun Emma nostetaan sieltä sängystä syliin, saattaa hän alkaa nauramaan ja/tai hyväntuulisesti höpöttämään. Ihan kuin mitään huutoa ei äsken olisi ollutkaan.

Mietin jo nyt, että ei tämä tästä ainakaan tule helpottumaan. Meidän pikkuneidillä on temperamenttia vaikka muille jakaa. Voin vain kuvitella, että kun hän oppii seisomaan tukea vastan ja kävelemään, ei nukkumaanmenosta tule hölkäsenpöläystä, jos neitiä ei itseään se kiinnosta.

Koska nukkumaanmeno on tällä hetkellä tällaista, alkaa minulla patti tuntumaan kurkussa jo klo 18 jälkeen. Mietin vain, että olisipa jo aamu. Aamuisin Emma on niin hyvällä tuulella, sellainen aurinkoinen, utelias, kovaääninen höpöttelijä ja hymyileväinen. Välillä mietteliäs ja hiljainen. Ja tottakai on päiviä, kun kiukuttaa. Niin saakin. Onhan meillä aikuisillakin huonoja päiviä. Se on vaan jotenkin niin raastavaa kun pieni itkee kyyneleet valuen. Parina iltana olen alkanut itsekin itkemään. Nyt on sellainen vaihe, että odotan aamuja, aamupäiviä, iltapäiviä. Kaikkea muuta odotan paitsi sitä nukkumaanmenoa.

Miten teillä muilla nukahdetaan? Onko tämä vain joku vaihe, vai kannattaako tässä jo aloittaa jokin unikoulu? 

Lapsen kasvatus

Se on aihe, mistä riittää mielipiteitä varmasti yhtä paljon kuin kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä. Eli yhtä paljon, kuin on erilaisia vanhempia, on erilaisia kasvatustapoja. Minä luotan, että jokainen vanhempi osaa itse kasvattaa oman lapsensa, koska tuntee lapsen tarpeet ja persoonan. Toki kuitenkin on jotain sellaisia yleisiä juttuja, jotka olisi omasta mielestäni hyvä opettaa kaikille lapsille. Kuten mm. kohteliaisuus, hyvät käytöstavat ja väkivallattomuus.

Katsoin aamulla MTV3:n AamuTv:stä haastattelua, jossa puhuttiin lasten kasvattamisesta. Vieraana oli Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri – osa pitää hänen opeistaan ja mielipiteistään, osa ei. Toisena vieraana oli Suvi Saaresti, lastentarhan opettaja ja kirjailija. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen. Siinä puhuttii mm. siitä, että nykyään vanhemmat ovat jollain tapaa hukassa siitä, että miten rajoja voi asettaa lapselle. Milloin mennään liiallisuuksiin ja milloin taas annetaan lapselle liikaa päätösvaltaa. Mielestäni eräs älyttömän hyvä ja tärkeä pointti oli Jari Sinkkoselta ja Suvi Saarestilta oli se, että jos lapselle annetaan taaperoikäisestä lähtien kaikki päätösvalta, hän ei osaa käyttää sitä oikein. Lapsi ei koe sitä vapautena ja aah, minä saan päättää kaikesta itse – vaan voi kokea sen jopa turvattomana.

Vanha sanonta ”rajat luo rakkautta” on mielestäni pätevä juttu. Samaa sanoi Sinkkonen ja Saaresti. Samaa olen lukenut muutamista ”kasvatus-oppaista” ja kirjoista. On kuulemma yleistyvä trendi, että lapset on perheen pää, ei enää vanhemmat. Yksi tähän ajavista asioista on se, että monia 80-luvulla syntyneitä lapsia on saatettu kasvattaa liiankin tiukoilla rajoilla. Nyt sitten nämä lapset aikuisena haluavat antaa omille lapsilleen vapautta ja saattavatkin antaa sitä jopa liiaksi.

On muutama kasvatusmetodi, joista olen lukenut ja tänään aamuohjelmasta kuullut, joita itse olen ajatellut ainakin yrittää kasvatuksessa. Ja ne ovat nämä:

  1. Aseta rajoja, mutta anna lapselle vapaus valita. Lapselle voi asettaa rajat esimerkiksi syömisessä niin, että antaa lapsen valita muutamasta vaihtoehdosta. ”Syötkö sinä tänään aamupalaksi banaania vai omenaa” – lapsi saa päättää kumpaa syö, mutta vanhempi on kuitenkin laittanut jonkinlaiset rajat. Jos lapselta kysytään, että mitä haluat syödä tänään aamupalaksi voi lapsi päättää, että syö aamupalaksi suklaata ja jäätelöä. 😀
  2. Väkivallalle aina ei.  Kun parivuotias pikkutaapero muksii nyrkillä äitiä tai iskää, se voi olla huvittavaakin, eikä tietysti satu. Mutta jo tällöin pitäisi kieltää lyöminen, silloin lapsi oppii jo pienestä pitäen ettei väkivalta ole ratkaisu missään tilanteessa.
  3. Ymmärrä lasta, myös uhmakiukkupotkuraivareissa. Tämä on varmasti yksi haastavimmista ja vaikeimmista tilanteista – varsinkin keskellä ruokakauppaa. 😉 On kuulemma tärkeää ymmärtää lasta tällaisissa tilanteissa. Jos lapsi heittäytyy karkkihyllyn edessä lattialla ja huutaa kurkku suorana, että haluaa karkkia on lasta yritettävä ymmärtää ja kertoa tilanne auki. ”Tänään ei ole karkkipäivä, ymmärrän että sinua harmittaa, mutta tullaan ostamaan karkkia lauantaina.” Lapsi kokee näin, että hänen kiukulleen ja tunteilleen annetaan tilaa, mutta rajat on olemassa, eikä karkkia syödä joka päivä.
  4. Ole läsnä. Huomaan muunmuassa jo nyt, että Emma kiinnostuu aina kännykästä. Hän on nähnyt sen meidän kädessä monta kertaa. Olenkin tehnyt tietoisen päätöksen, että kun Emma on hereillä ei minun tarvitse selata instagramia tai facebookkia. Ne jutut saa odottaa. Haluan muutenkin yrittää olla mahdollisimman paljon läsnä Emman kanssa. Uskon, että aito läsnäolo tuo lapselle turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta. Ajattelen, että lapsi aistii sen jos aikuisia kiinnostaa lapsen seura, eivätkä ne ole koko ajan vain kännykkä kädessä.

Nämä neljä juttua on nyt sellaisia, joita tuli tällä hetkellä mieleen. On paljon muitakin juttuja, joita olen ajatellut kasvatuksesta. Näistä neljästä asiasta on varmasti välillä vaikea pitää kiinni tilanteen tullessa, mutta ajattelen niin, että meillä aikuisilla pitää olla sitä itsehillintää ja henkistä voimaa. Lapsella sitä ei tarvitse kovin varhaisessa vaiheessa olla ja siksi sitä pitääkin lapselle opettaa oman käyttäytymisen kautta.

***

Aurinkoista torstaita kaikille! 🙂 Tässä hyvä teksti, jossa Sinkkonen puhuu kasvatuksesta ja mm. väkivallasta ja syömisestä ja vaikka mistä. 🙂

 

Lue myös kirjoitukseni: Miltä lapsesta tuntuu?

ps. Jollyroomin vaatesetti-pakkauksen voitti nimimerkki Laura. Olen voittajaan yhteydessä meilitse. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta! <3

Hei muuten, jos olette sitä mieltä, että blogini ansaitsi äänenne Suomen blogiskenen vaikuttajana, niin käykäähän antamassa äänenne TÄÄLLÄ.