Anteeksiantamisen taito.

Antaa anteeksi, se voi olla vaikeaa. Varsinkin jos tuntee tulleensa pahasti väärinkohdelluksi. Tietysti on asioita, joita ei niin vain voi antaa anteeksi. Joitain asioita on, joita ei mielestäni ikinä voi antaa anteeksi. Mutta en pureudu nyt niihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten voi käydä jos kaksi ystävää ajautuu tilanteeseen, josta ei löydy ulospääsyä.

Minä en ole yleensä kovin pitkävihainen ihminen, saatan tulistua kovaa ja korkealta – mutta lepyn myös helposti. En jaksa tai halua olla riidoissa. Se uuvuttaa ja tuntuu pahalta. Ahdistun riitelemisestä.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tuntuu ettei pääse eteenpäin. Molemmat asianomaiset kokevat olevansa väärinkohdeltuja, eikä tilanne raukea millään. Kumpikaan ei halua tai osaa pyytää anteeksi, koska kumpikin kokee olevansa uhri. Silloin ei auta muu kuin aika, jos sekään. Anteeksi pyytäminen voi olla iso askel ylpeydelle. Varsinkin silloin, jos kokee ettei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta se, jos uskaltaa ottaa sen askeleen – se on usein palkitsevaa. Vaikka ei anteeksi saisikaan. Ainakin silloin tulee selvitettyä asia itsensä kanssa ja pääsee jatkamaan eteenpäin. Kaunat ja selvittämättömät erimielisyydet kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä jäytää omaa oloa.

Minulle on aina ollut tärkeää pysyä väleissä ystävieni kanssa. Jos ehtisin, haluaisin nähdä kaikkia ystäviäni viikottain tai edes kaksi kertaa kuussa. Se ei tietysti ole mahdollista. Jos jonkun ystävän kanssa joskus on tullut jotain kinaa tai erimielisyyttä, olen ollut siitä todella huonona. Kuten sanoin, en tykkää riitelemisestä tai siitä, että olen riidoissa jonkun kanssa. Onneksi niin ei ole käynyt usein. On eri asia, jos jotkin ystävyydet vain hiljalleen ikäänkuin hiljenevät. Me ihmiset kun muutumme kasvaessamme ja elämämme aikana aika paljonkin. Joku nuoruuden paras bilekaveri, ei ehkä enää vain ole samassa elämäntilanteessa tai muuten vain elämä on kuljettanut erilleen. Ne on eri juttuja, niissä ei kumpikaan osapuoli ole toiselle vihainen mistään.

Selvittämättömät erimielisyydet ystävän kanssa on kuitenkin asia, joka monia jää vaivaamaan. Itse sain kokea tänä kesänä ihanan yllätyksen, kun eräs ystäväni otti minuun yhteyttä ja uskalsi ottaa sen ensimmäisen askeleen. Minä otin häntä kohti samantien myös oman askeleeni. Me molemmat uskalsimme nöyrtyä ja sanoa, että ehkä minullakin olisi anteeksi pyydettävää. Nyt olemme taas ystäviä ja toivottavasti opimme molemmat tästä. Uskon niin. Elämä opettaa.

Aina ei tietysti anteeksi antaminen onnistu. Ei ystävyydet aina palaa ennalleen. Mutta sanon kyllä, että aina kannattaa yrittää. Jos ystävä on sellainen, jonka kanssa on viihtynyt ja jonka kuulumisia miettii – kannattaa kokeilla. Uskaltaa ottaa se askel, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Olla nöyrä, eikä silti tarvitse menettää mitään ylpeyden suurta viittaa. 🙂 Ei ystävyys ole kilpailua siitä kuka teki ja mitä teki. Ei ainakaan minun mielestäni.

***

Joskus tuntuu jäävän paitsi.

Ihmettelin joskus aikoinaan sitä, että joku ystävä jätti tulematta johonkin, koska ei saanut ”muka” lastenvahtia. Ihan oikeasti ajattelin sen olleen ainakin silloin tällöin tekosyy. Mietin, että no onpa nyt kurjaa kun ei voi edes kerran kesässä/pikkujoulukaudessa/milloin missäkin tulla meidän mukaan ja jättää lasta kotiin iskän hoiviin tai isovanhemmille.

Nyt kun elän itse tätä pikkulapsen vanhemman elämää, ymmärrän tämän asian paremmin. Silloin harvoin kun on niitä sellaisia juhlia, joissa haluaisi käydä tai olla vaikka koko illan (eli klo 21.30 asti 😉 ) saattaakin isovanhemmilla olla omia menoja, mies töissä kiinni tai sitten molemmilla samana iltana vuosisadan bileet jne. Silloin joutuu kieltäytymään jostain sellaisesta, johon olisi oikeasti halunnut mukaan.

Se ei välttämättä sillä kieltäytymishetkellä tunnu niin riipaisevan pahalta. Tottakai harmittaa juuri sillä hetkellä, kun/jos joutuu sanomaan ei tai perumaan. Mutta itselleni tulee se tylsin fiilis silloin, kun ne juhlat tai mitkä vain menot on käynnissä, joista on jäänyt paitsi. Kun kesäiltana klo 20.00 verhot pistetään kiinni ja telkkari niin hiljaiselle, että joutuu katsomaan Vain elämäätäkin vain arvaten (tai huulilta lukien) mistä biisistä on kyse – tietäen samalla hyvien ystävien viettävän vuosisadan synttäreitä, polttareita, pikkujouluja tms. Kyllä sitä niinä hetkinä suoraan sanottuna tulee sellainen olo, että nyt jään paitsi jostain super kivasta.

Mutta aika pian ajatukset siitä, että jäi jostain paitsi hälvenevät. Varsinkin siinä vaiheessa kun koittaa seuraava aamu ja saa höpötellä taas pikkuisen kanssa. Kuunnella hänen tarinoitaan ja katsella piirrettyjä telkkarista. Vaikka on joitain asioita, joita vanhemmuus rajoittaa tai hetkellisesti estää – on se lapsen kanssa viettämä aika vaan niin kiitollista ja antavaa. Kyllähän sitä sitten taas joskus ehtii mukaan niihin vuosisadan kesäjuhliin ja muihin juttuihin. Vaikka välillä harmittaisikin joku itseltä ohimenevä juttu, on kuitenkin se miten siihenkin asiaan suhtautuu taas se ydin.

***

Tänään Emma on jo 9 kuukautta vanha ja tänään on myös äitiyslomani viimeinen päivä. Huh hei.. Haikeeta ja iloista!
Kivaa sunnuntaita kaikille!

Ainiin! Höpöttelen huomenna instagramin MyStoryyn vähän Emman syömisistä. Tämä oli tällainen toive-story! 😉 Eli käykäähän pistämässä seurantaan @monnatreenaa, jos syömishommat kiinnostaa!

 Lue myös: Oman arjen pelastajat kauneudenhoidossa!