Leikkipuistoblues!

Uuden asian edessä taas. Nimittäin leikkipuistokäyttäytymisen. Leikkipuistokäyttäytyminen on vähän sama kuin koirapuistojen! Tai no, ei nyt tietysti ihan sama.. mutta liippaa läheltä. 😉

postaus sisältää mainoslinkkejä

Kun koirien kanssa käytiin jossain vaiheessa enemmän koirapuistoissa, tottui jo siihen koirapuistomeininkiin. ”Onkos tämä tyttö vai poika?” ”Mikä sen nimi on?” Ja sitten seistiin vierekkäin hiljaa ja katsottiin kun koirat riehui ympäri puistoa. Välillä pari sellaista hassunhauskaa naurahdusta tai kommenttia väliin. Sitä tiesi koirien nimen, mutta ei isäntien tai emäntien. Tuolla menee tuon Siffen äiti ja tuossa menee Hösse. Kukaanhan ei oikeastaan tiedä minkälaisia ovat siellä koirien takana ne emännät ja isännät, onko menestynyt uraihminen, onko kotiäiti tai koti-isä. Tykkääkö pojista vai tytöistä ja mitkä on omat aatteet ja arvot. Se on tavallaan aika hienoa. Siinä ollaan samalla viivalla, ihan sama mistä toinen tulee ja minne menee.

Leikkipuistoissahan on vähän sama juttu. Vanhemmat tunnetaan lasten nimien perusteella. Tuolla on Emman äiti, tuolla Sepon iskä. Lapset keinuvat keinussa vierekkäin ja vanhemmat vaihtavat tietoa hampaiden lukumäärästä ja kävelytaitojen tasosta. Ei mitään tietoa siitä minkälainen on kunkin isän tai äidin tausta. Onko yh, onko suurperhe, onko työtön vai monimiljardööri. Se on mielestäni jollain tapaa todella kiehtovaa ja hienoa. Kukaan ei arvostele toista taustan, arvojen tai tittelin perusteella. Leikkipuistossa kaikki vanhemmat ovat samalla viivalla.

Housut – TÄÄLTÄ
Paita – TÄÄLTÄ
Emman kengät – TÄÄLTÄ

Silti kun menee ekoja kertoja leikkipuistoon on vähän jännän äärellä. Puistoihin muodostuu pieniä ryppäitä vanhempia ja heidän lapsoset häärivät ympärillä. Voiko mennä vaan pokkana ryppääseen mukaan vai tallusteleeko sitä vain muina miehinä oman lapsen kanssa hiekkalaatikolle. Moikataanko kaikkia vai saako joku äiti tai iskä katseita kulmien alta? Mistä kaikesta voi puhua tai kysyä? Onko epäkohteliasta vain leikkiä oman lapsen kanssa, eikä mennä ryppäisiin mukaan? Pääseekö sinne ryppääseen edes jos haluaisi, vai toimiiko leikkipuistoissa sama laki kuin koulujen pihalla – me ei leikitä sun kaa?

Tykkään siitä ajatuksesta, että leikkipuistot on kaikille vapaata aluetta. Sinne saa mennä oman lapsen kanssa leikkimään, syömään tai tutustumaan muihin lapsiin. Sinne voi mennä äiti- tai isäystäväporukalla piknikille ja nauttia puiston eduista; keinuista, sisävessasta, leikkikaluista ja muista. Siellä jokainen on tittelitön. Sinne voi mennä ja sieltä voi lähteä ilman aikatauluja. 

***

Anteeksiantamisen taito.

Antaa anteeksi, se voi olla vaikeaa. Varsinkin jos tuntee tulleensa pahasti väärinkohdelluksi. Tietysti on asioita, joita ei niin vain voi antaa anteeksi. Joitain asioita on, joita ei mielestäni ikinä voi antaa anteeksi. Mutta en pureudu nyt niihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten voi käydä jos kaksi ystävää ajautuu tilanteeseen, josta ei löydy ulospääsyä.

Minä en ole yleensä kovin pitkävihainen ihminen, saatan tulistua kovaa ja korkealta – mutta lepyn myös helposti. En jaksa tai halua olla riidoissa. Se uuvuttaa ja tuntuu pahalta. Ahdistun riitelemisestä.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tuntuu ettei pääse eteenpäin. Molemmat asianomaiset kokevat olevansa väärinkohdeltuja, eikä tilanne raukea millään. Kumpikaan ei halua tai osaa pyytää anteeksi, koska kumpikin kokee olevansa uhri. Silloin ei auta muu kuin aika, jos sekään. Anteeksi pyytäminen voi olla iso askel ylpeydelle. Varsinkin silloin, jos kokee ettei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta se, jos uskaltaa ottaa sen askeleen – se on usein palkitsevaa. Vaikka ei anteeksi saisikaan. Ainakin silloin tulee selvitettyä asia itsensä kanssa ja pääsee jatkamaan eteenpäin. Kaunat ja selvittämättömät erimielisyydet kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä jäytää omaa oloa.

Minulle on aina ollut tärkeää pysyä väleissä ystävieni kanssa. Jos ehtisin, haluaisin nähdä kaikkia ystäviäni viikottain tai edes kaksi kertaa kuussa. Se ei tietysti ole mahdollista. Jos jonkun ystävän kanssa joskus on tullut jotain kinaa tai erimielisyyttä, olen ollut siitä todella huonona. Kuten sanoin, en tykkää riitelemisestä tai siitä, että olen riidoissa jonkun kanssa. Onneksi niin ei ole käynyt usein. On eri asia, jos jotkin ystävyydet vain hiljalleen ikäänkuin hiljenevät. Me ihmiset kun muutumme kasvaessamme ja elämämme aikana aika paljonkin. Joku nuoruuden paras bilekaveri, ei ehkä enää vain ole samassa elämäntilanteessa tai muuten vain elämä on kuljettanut erilleen. Ne on eri juttuja, niissä ei kumpikaan osapuoli ole toiselle vihainen mistään.

Selvittämättömät erimielisyydet ystävän kanssa on kuitenkin asia, joka monia jää vaivaamaan. Itse sain kokea tänä kesänä ihanan yllätyksen, kun eräs ystäväni otti minuun yhteyttä ja uskalsi ottaa sen ensimmäisen askeleen. Minä otin häntä kohti samantien myös oman askeleeni. Me molemmat uskalsimme nöyrtyä ja sanoa, että ehkä minullakin olisi anteeksi pyydettävää. Nyt olemme taas ystäviä ja toivottavasti opimme molemmat tästä. Uskon niin. Elämä opettaa.

Aina ei tietysti anteeksi antaminen onnistu. Ei ystävyydet aina palaa ennalleen. Mutta sanon kyllä, että aina kannattaa yrittää. Jos ystävä on sellainen, jonka kanssa on viihtynyt ja jonka kuulumisia miettii – kannattaa kokeilla. Uskaltaa ottaa se askel, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Olla nöyrä, eikä silti tarvitse menettää mitään ylpeyden suurta viittaa. 🙂 Ei ystävyys ole kilpailua siitä kuka teki ja mitä teki. Ei ainakaan minun mielestäni.

***