Pienin askelin paluu arkeen!

Ensimmäinen työviikko takana! Virallisesti minulla on ollut vain kaksi työpäivää, jolloin toisena päivänä Emma oli mummulla hoidossa ja toisena päivänä iskän kanssa.

Maanantaina, kun jätin Emman äidilleni hoitoon ja lähdin tekemään töitä – tuntui todella haikealta. Ihan hassua! Vaikka Emma on ennenkin ollut äidilläni hoidossa, nyt tuntui erilaiselta. Jotenkin niin viralliselta jättää toinen sinne töröttämään mummun syliin ja itse lähteä töihin. No heillähän oli mennyt älyttömän hyvin koko päivä, kuten ennenkin. Minua vaan vaivasi ikävä ja teki koko ajan mieli laittaa äidille viestiä, että miten menee. Oli siis vaikea keskittyä töihin.

Maanantaina tein koneella hommia, luin sähköposteja läpi ja vastailin asiakkailleni. Suunniteltiin Tuukan kanssa vähän syksyä ja mitä kaikkea meillä on taas tulossa.

Syksyn treeniryhmän kalenteri saatiin laadittua ja ilmoittautuminen käyntiin. Jos muuten kaipaatte monipuolista treenaamista porukassa, ilmoittautukaa mukaan meidän suosittuun treeniryhmään! 🙂
Treeniryhmään voi ilmoittautua kuka vaan! Treenit suunnitellaan aina siten, että jokainen tekee omalla tasollaan ja pärjää mukana menossa! 🙂

Keskiviikkona aamu alkoi jo klo 8.00 Kampissa Motivuksen salilla. Tapasin siellä vanhan asiakkaani ja vedettiin ensimmäiset treenit vuoteen. Oli ihana aamun aloitus ja tuntui ihan todella hyvältä olla taas pt-hommissa. Asiakkaan jälkeen jäin tekemään kahvilaan töitä koneella ja puolen päivän aikaan pääsin taas treenaamaan Saran kanssa Lupaus Studiolle. Ihan älyttömän hyvä fiilis on edelleen noista meidän treeneistä ja siitä, kuinka pian voi tapahtua kehitystä jos säännöllisesti tekee liikkeitä, jotka auttaa keskivartalon palautumiseen synnytyksen jälkeen!! En todella vielä kuukausi sitten tiennyt, miten paljon saan ja pystyn tekemään nyt! En todellakaan uskonut (tai edes uskaltanut toivoa), että voisin luvan kanssa vihdoin palata mm. päälläseisontaharjoitteluun.

Lupauksella on alkamassa muuten nyt taas super tykätty Kuntouta keskivartalosi -nettikurssi! Se starttaa 4.9 ja valmennus on kokonaan netissä, joten sen voi tehdä mistä päin maailmaa tahansa!! Suosittelen! <3

Torstaina meillä oli taas ensi keväänä ilmestyvän kirjamme kuvaukset! Nyt syksyllä saamme muuten vihdoin kertoa mistä on kyse! 😉 Ihan mahtavaa!! On kyllä jotenkin niin paljon taas tapahtumassa yhtä aikaa, että ei meinaa perässä pysyä! 😀

Kirjakuvausten jälkeen kävimme mittailemassa Tuukan ja Emman kanssa vähän Hietsun rannalla mihin tulee CitySurvivorsissa lava, mihin maalikaari, mihin juuri ennen maaliviivaa loppuhuipennusrata… OMG! Voi video!! 😀 😀 En kyllä tosissani meinaa housuissa pysyä, kun olen niin fiiliksissä kaikesta mitä tapahtuu ja on tapahtumassa.

CitySurvivorsiin on muuten Helsingin kilpailuun enää pari viikkoa aikaa ilmoittautua mukaan!! Käykäähän tekemässä se ja pääsette mukaan ihan älyttömän siistiin kilpailuun! 🙂 Helsingin kilpailu käydään 2.syyskuuta lauantaina! Lisää kilpailusta voitte lukea TÄSTÄ! Ja eikun mukaan satojen muiden kisailijoiden kanssa!!

***
Loistavaa sunnuntaita!

Ärsyttävät saliselfiet!

Tässä jokunen päivä sitten kävelin Kisahallin yläkerrassa etsimässä itselleni vapaata välikköä treenata. Kävellessäni jokaisen välikön ohi, katsoin toki aina onko siellä kukaan vai mahdunko sinne. Parissa ensimmäisessä oli treenaajia ja kolmannessa pullisteli peilin edessä keski-ikäinen ukko, kännykkä toisessa kädessä. Minua alkoi hymyilyttää, tuli jotenkin hyvä mieli. Hän oli tehnyt juuri hyvän treenin ja otti siitä nyt joko itselleen tai someen hyvän muiston. Jos peilin edessä olisi ollut tiukkaakin tiukempi nuori misu ottamassa belfietä, olisinko reagoinut toisin?

En. Mielestäni selfiet, belfiet ja treenikuvat on tätä nykyä. Ei ne ainakaan minua häiritse. Miksi häiritsisi? Eihän niissä kuvata minua tai ketään muutakaan kanssatreenaajaa, niissä kuvataan vaan sitä itse tyyppiä tai sen pyllyä! 😉

 

Minua kovasti kiinnostaa tämä aihe! Nyt kun olen alkanut viihtymään taas kuntosaleilla työn ja oman treenin puolesta, törmään tähän asiaan useasti. Joko siten, että se olen minä joka saan paheksuvia katseita kännykkä kädessä peilatessani tai asetellessani kännykkää johonkin tukea vasten, että saan jonkun treeniliikkeen kuvattua blogiin. Tai sitten näen, kun joku muu tekee sitä ja kuinka jotkut ihmiset eivät huomaa toimintaa lainkaan tai välitä siitä ja toiset ovat ihan kuin heitä olisi lyöty naamaan.

Olen kuullut, että treenikuvien tai selfieiden ottajia paheksutaan tyyliin: ”Pitääkö tuokin asia todistella muille? Eikö se itse muista, että on käynyt treenamassa jos ei ota kuvaa?” No minä vastaan näihin kahteen väittämään omasta puolestani. Kaikkien kuvaamismotiveejahan en voi tietää, mutta tiedän omani.

Kun aikoinaan aloin kirjoittamaan blogia, treenasin ja pudotin painoa. Halusin muuttaa elämäntapani paremmiksi ja blogi motivoi siinä. Otin kuvia salitreenistä, koska siitä treenistä oli vaan niin hyvä mieli. Olin jaksanut mennä salille! Halusin jakaa tämän onnistuneen fiiliksen blogissani, koska yksinkertaisesti olin vain niin fiiliksissä. Toisekseen halusin motivoida lukijoitani! Että hitto vie, jos minäkin jaksan sinne salille, niin tekin jaksatte. Halusin treenipostausten avulla jakaa sitä energiaa ja hyvää mieltä, joka niistä treeneistä aina tuli.

Kun kropan koostumus alkoi muuttua rasvaisesta vähän timmimmäksi ja lihaksiakin alkoi kertymään, olin tottakai innoissani. Oloni vuoksi, mutta mitään selittelemättä myös peilikuvani vuoksi. Kun treenin jälkeen vilkaisin peiliin ja näin siellä omasta mielestäni hyvän näköisen mimmin, tunsin ylpeyttä itsestäni. Minä, joka olin muutaman vuoden vain laiskotellut, syönyt huonosti ja juonut alkoholia paljon, nähnyt peilistä jotain mistä en tykännyt. Yhtäkkiä näytinkin hyvältä, tottakai olin ylpeä itsestäni.

Nyt raskauden jälkeen, kun kroppa alkaa oikeasti tuntumaan omalta – olen taas yhtä innoissani! Iloinen siitä, että vanhat vaatteet mahtuu päälle, mutta niin hiton fiiliksissä siitä kun saan taas treenata! Tottakai haluan ottaa hyvän treenin jälkeen kuvan ja taas ehkä motivoida jotain muutakin innostumaan. En todistella, vaan jakaa intoa ja motivaatiota! En ole kertaakaan ottanut selfietä tai belfietä todistellakseni jotain. Ehkä itselleni olen todistanut kuvilla, että piru vie – minähän näytän hyvältä. En muille. Se, miksi kuvia jaan tai olen jakanut johtuu siitä, että minulla on tämä blogi. 😀 Tyhmähän tämä olisi ilman kuvia.

En myöskään unohda, että olenko käynyt treenaamassa jos en ota kuvaa. Vaikka moni asia minulta meneekin välillä ohi ja muisti toimii miten toimii, niin sen kyllä vielä muistan jos olen ollut salilla. 😉 

***

Jos ihan rehellisesti katsot itseäsi silmiin ja vastaat: Miksi sinua ärsyttää salilla kuvaaminen? Mitä vastaat? Jos vielä lisäät siihen perään kysymyksen, miten se vaikuttaa sinuun? Tai millä tapaa se on sinulta pois, jos joku haluaa ottaa sen kuvan treenin aikana tai sen päätteeksi? Ja lisää vielä sellainen kysymys, että reagoisitko sinä toisin jos selfietä ottaisi 50-vuotias ukko tai akka kuin parikymppinen fitnesspimu? 😉

Aurinkoa ja iloa – ja oikein hyviä kuvia! 😉