Onko laihdutus kirosana?

Onko se väärin jos haluaa laihduttaa? Onko olemassa joku henkilö, joka voi sanoa, että lopettakaa laihduttaminen? Onko se itsekästä ja turhanpäiväistä jos haluaa laihduttaa? Onko joku, joka voi sanoa mitkä syyt on tarpeeksi ”hyvät” laihduttamiselle? Kuka saa olla kehopositiivinen? Voiko kehopositiivinen olla yhtä lailla laiha kuin ylipainoinen, tai joku siltä väliltä?

Mä oon kirjoittanut tästä ennenkin, itse asiassa moniakin kertoja. Mä en ymmärrä minkä vuoksi sitä arvostellaan ja lytätään jos joku haluaa pitää kehostaan huolta ja laihduttaa? Miksi laihdutus-sanasta on tullut kirosana?

Ikinä en oo allekirjoittanut pikadieettejä, enkä koskaan oo opettanut omille asiakkailleni ”kikkoja” joilla tippuu mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon kiloja. Mutta oon antanut neuvoja miten paino saadaan hitaasti putoamaan, pysyvästi. Mä oon aina sanonut, että mitä nopeammin kilot lähtee, sen nopeammin ne tulee takaisin. Kukaan ei jaksa olla vähäkalorisella kitudieetillä kauaa, siispä sellaisella pudotetut kilot tulee takaisin kun palaa normaalin ruokavalion pariin.

Mun mielestä on hienoa, että ihmisillä on tavotteita. Jos jotain tyyppiä motivoi liikkumaan ja pitämään huolta terveydestään se, että haluaa painaa ens jouluna 10kg vähemmän kuin nyt, niin GO FOR IT! Jos joku haluaa painaa kahden viikon kuluttua 5kg vähemmän kuin nyt, on luultavasti keinot hölmöjä ja kilot tulee takaisin. Ymmärrätte varmaan mun pointin?

Vaa’an osoittama lukema ei oo itsestään tai pelkästään paras mittari, mutta kehonkoostumuksen muuttuminen ja peilikuva kertoo jo paljon. Kun puhutaan elämäntapamuutoksesta, tarkoittaa se mun mielestä ELÄMÄN tapojen muutoksesta. Ei siis kuukauden tapojen muutoksesta tai viikon tapojen muutoksesta. Kuka vaan jaksaa viikon tai jopa kuukauden elää kaalikeittodieetillä ja tiputtaa 10kg huimalla vauhdilla, mutta KUKA JAKSAA TEHDÄ SITÄ KOKO LOPPUELÄMÄN?

Mä itse tein elämäntapamuutoksen noin kuus vuotta sitten. Se mitä muutin oli päivittäinen ruokailurytmi; viisi ateriaa päivässä, entisen yhden sijaan. Karkit ja herkut jäivät vain yhteen kertaan viikossa, ei päivittäiseksi tavaksi. Alkoholi hävisi jokaviikonloppuisesta kertaan tai pariin puolessa vuodessa. Söin makaroonilaatikkoa, kermaista lohikeittoa, kanapastaa, parsakaalia, risottoja, jauhelihapastaa, nakkikastiketta ja perunamuussia, leipää, juustoa ja metwurstia. Ja paljon muuta. En elänyt tiukoilla rajatuilla ruoka-aineilla, söin lähes tulkoon kaikkea, mutta säännöllisesti ja riittävästi. Pudotin kymmenen kiloa vuoden aikana. Ei siis mikään huima tahti, mutta pysyvä. Samalla kehonkoostumus muuttui niin, että rasvaprosentti tippui n.30%:stä 20%:een. Lihasmassaa tuli lisää ja rasvamassaa lähti pois.

Nyt kun suunnittelen syksyä ja treenijuttuja, mietin innoissani sitä kuinka saan taas (kehoni vihdoin palauduttua raskaudesta) treenata kunnolla ja muokata kroppaani. Haluan päästä muutamasta kilosta pois, mutta ennen kaikkea haluan taas kerätä lihasta kroppaan takaisin ja rasvaa pois. En tee sitä itseinhosta tai siitä etten olisi tyytyväinen itseeni, teen sen halusta voida vielä entistä paremmin. En tee sitä sen vuoksi, että ajattelen mun täytyvän näyttää joltain tietyltä toisten silmissä. Vaan sen takia, kun tiedän miten hyvältä olo kropassa ja pääkopassa tuntui kun voin fyysisesti paremmin kuin nyt.

Mun kroppa voi nyt jo hyvin ja oon tyytyväinen itseeni, mutta tiedän pystyväni voimaan vielä paremmin.

Mun mielestä kukaan ei voi määrittää sitä, kuka ”saa” laihduttaa ja kuka ei. Kukaan ei voi määrittää myöskään sitä, mitä minkäkin kokoinen ihminen tuntee kehossaan. Kehopositiivisuus ei oo sana tai aate, joka on tarkoitettu vain ylipainoisille. Eikö kehopositiivinen voi olla myös normaalipainoinen tai hyvin laiha? Kyllä voi! Mulle kehopositiivisuus tarkoittaa sitä, että jokainen on omassa kehossaan kotonaan ja tuntee olonsa siinä hyväksi. Yhtä lailla laiha, kuin ylipainoinen ihminen voi kokea olonsa kehossaan huonoksi tai toisaalta älyttömän hyväksi.

Pika- ja kitudieeteille mä sanon ei. Mutta laihduttaminen on täysin hyväksyttävä asia, jos se kerta tekee ihmisen olon hyväksi. Ulkonäkökeskeinen maailma ei oo hyvä asia ja yksinään harvoin se sixpäkki tai pyöreä peppu tuo onnea, mutta ne voi olla polkuja tien varrella onneen. Pelkästään ulkonäköön liittyvät seikat ei tee ketään onnelliseksi, mutta usein kuitenkin itseluottamus monilla on sisäisen ja ulkoisen hyvinvoinnin yhteispeli. Eikö vaan?

Kuka on sun elämäs tärkein ihminen?

Ootteko miettineet tätä kysymystä? Mitä vastaatte? Helposti sitä lähtis miettimään omaa lasta, omaa kumppania, omaa siskoa tai veljeä, omia vanhempiaan tai jotain ystävää? Eikö vaan? Mutta mitä jos vastaus oliskin SINÄ ITSE!

Se ei oo mitenkään hölmösti sanottu, että sun elämän tärkein ihminen oot just sä ite! Se ei oo edes itsekästä. Koska! Jos sä et oo kunnossa, ethän sä pysty olemaan hyvä äiti, kumppani, ystävä, työntekijä.. tai yhtään mitään.

Mä oon oppinut tän asian vasta ihan lähiaikoina. Oikeastaan suurin opettaja mulle tähän on ollut Emma, meiän pieni 1,5-vuotias tytär. 🙂 Mä oon miettinyt tätä asiaa ensin sitä kautta, että mitä jos mulle tapahtuis jotain ja Emma menettäis äitinsä. Oon sen vuoksi esim. päättänyt käydä lääkärissä jos jokin asia mietityttää tai vaikka tarkastamassa silloin tällöin ihan yleisen perusterveyden.

Kuten mä oon aiemminkin useasti kertonut, mun hyvinvoinnille on tärkeetä saada niitä omia hetkiä säännöllisesti. Ihan vaan yksinään ja myös ystävien kanssa. Mua joskus harmittaa, kun mä pidän mun kalenterista niin tiukasti kiinni. Mietin välillä, että hitsi vieköön pitäiskö sittenkin sopia tuohon väliin treffit ystävän kanssa tai tuohon väliin palaveri tai jokin tapaaminen. Mulle tulee jopa huono omatunto, jos en pysty aina vastaamaan kaikille ystäville JOO HETI VAIKKA HUOMENNA, kun yritetään sopia tapaamista.

Mutta silti mä oon päättänyt, että mun on pakko pitää siitä kiinni etten änge kalenteria ihan tupaten täyteen. Muuten mä en jaksa. En jaksa nauttia niistä hyvistä ystävistä, enkä saa irti niistä palavereista tai tapaamisista. Sitä paitsi ennen kaikkea, mä haluan iltaisin olla kotona kun Emma tulee päiväkodista. Mulle illat on sellaista tärkeää Emma-aikaa. Toki kerran viikossa käyn vetämässä treeniryhmän treenit ja silloin tällöin (n. kerran kuussa) saatan nähdä ystäviä arki-iltanakin.

Mä voin henkisesti huonosti, jos mulla on kalenteri ihan täynnä enkä saa mielestäni tarpeeksi aikaa Emman kanssa. Sen takia, mun on pakko sanoa välillä niin ystävillekin kuin yhteistyökumppaneillekin, että nyt ei valitettavasti sovi – sopisko vaikka parin viikon päästä? Me ollaan esim. mun ystävien Hillan ja Lauran kanssa aina sovittu varmaan reilu kuukausi ennen tapaamista jo aika kalenteriin, kaikilla pienet taaperot ja paljon muitakin juttuja – sit tietää aina, että sinne kuukauden päähän kun sopii, ni varmasti löytyy kaikilta tilaa ja rauhaa kalenterista.

Jos mun hyvinvointiin kuuluu oma aika ja itsestä huolehtiminen lääkärissä käymällä, jos jossain kolottaa, niin siihen kuuluu myös treeni ja hyvä ruoka. Mua harmittaa, että mä en oo päässyt jotenkin siihen treenimoodiin nyt oikeastaan ollenkaan tän 1,5 vuoden aikana. Nyt mulla on ollut pari viikkoa sellainen aito kaipuu kuntosalille ja into liikkumaan. Se on ihana tunne, koska sitä ei oo tässä näkynyt. Mä tiedän, että pitääkseni itsestäni huolta mun täytyy päästä myös treenaamaan.

Kun nää kaikki asiat on kunnossa, mä oon kunnossa. Silloin mä pystyn olemaan 100% hyvä äiti ja kumppani ja ystävä ja työntekijä. Jos mä spontaanisti vastaan kysymykseen, että kuka on sun elämäs tärkein ihminen, mä vastaan Emma. Ihan ykkösellä ja suoraan sydämestä. Mutta kuitenkin se on niin, että on pakko opetella pitämään itseään siellä tärkeimpänä – jotta voi olla sille maailman rakkaimmalle pienelle ihmiselle paras mahdollinen versio. Eikö vaan?

Eihän nää asiat oo mitään mustavalkoisia. Enkä mä oikeesti voi rehellisesti sanoa, että vastaisin rinta rottingilla aina olevani itse elämäni tärkein ihminen. Se nimittäin oikeesti kuulostaa jotenkin itsekkäältä. Kyllä mä sanon, että mulle tärkeimpiä on Emma, Tuukka, mun äiti ja veli ja koko perhe. Mutta kyllä te tajuatte pointin. Vai mitä? 😀

Ootteko ite miettineet koskaan tällaisia?