Pienin askelin paluu arkeen!

Ensimmäinen työviikko takana! Virallisesti minulla on ollut vain kaksi työpäivää, jolloin toisena päivänä Emma oli mummulla hoidossa ja toisena päivänä iskän kanssa.

Maanantaina, kun jätin Emman äidilleni hoitoon ja lähdin tekemään töitä – tuntui todella haikealta. Ihan hassua! Vaikka Emma on ennenkin ollut äidilläni hoidossa, nyt tuntui erilaiselta. Jotenkin niin viralliselta jättää toinen sinne töröttämään mummun syliin ja itse lähteä töihin. No heillähän oli mennyt älyttömän hyvin koko päivä, kuten ennenkin. Minua vaan vaivasi ikävä ja teki koko ajan mieli laittaa äidille viestiä, että miten menee. Oli siis vaikea keskittyä töihin.

Maanantaina tein koneella hommia, luin sähköposteja läpi ja vastailin asiakkailleni. Suunniteltiin Tuukan kanssa vähän syksyä ja mitä kaikkea meillä on taas tulossa.

Syksyn treeniryhmän kalenteri saatiin laadittua ja ilmoittautuminen käyntiin. Jos muuten kaipaatte monipuolista treenaamista porukassa, ilmoittautukaa mukaan meidän suosittuun treeniryhmään! 🙂
Treeniryhmään voi ilmoittautua kuka vaan! Treenit suunnitellaan aina siten, että jokainen tekee omalla tasollaan ja pärjää mukana menossa! 🙂

Keskiviikkona aamu alkoi jo klo 8.00 Kampissa Motivuksen salilla. Tapasin siellä vanhan asiakkaani ja vedettiin ensimmäiset treenit vuoteen. Oli ihana aamun aloitus ja tuntui ihan todella hyvältä olla taas pt-hommissa. Asiakkaan jälkeen jäin tekemään kahvilaan töitä koneella ja puolen päivän aikaan pääsin taas treenaamaan Saran kanssa Lupaus Studiolle. Ihan älyttömän hyvä fiilis on edelleen noista meidän treeneistä ja siitä, kuinka pian voi tapahtua kehitystä jos säännöllisesti tekee liikkeitä, jotka auttaa keskivartalon palautumiseen synnytyksen jälkeen!! En todella vielä kuukausi sitten tiennyt, miten paljon saan ja pystyn tekemään nyt! En todellakaan uskonut (tai edes uskaltanut toivoa), että voisin luvan kanssa vihdoin palata mm. päälläseisontaharjoitteluun.

Lupauksella on alkamassa muuten nyt taas super tykätty Kuntouta keskivartalosi -nettikurssi! Se starttaa 4.9 ja valmennus on kokonaan netissä, joten sen voi tehdä mistä päin maailmaa tahansa!! Suosittelen! <3

Torstaina meillä oli taas ensi keväänä ilmestyvän kirjamme kuvaukset! Nyt syksyllä saamme muuten vihdoin kertoa mistä on kyse! 😉 Ihan mahtavaa!! On kyllä jotenkin niin paljon taas tapahtumassa yhtä aikaa, että ei meinaa perässä pysyä! 😀

Kirjakuvausten jälkeen kävimme mittailemassa Tuukan ja Emman kanssa vähän Hietsun rannalla mihin tulee CitySurvivorsissa lava, mihin maalikaari, mihin juuri ennen maaliviivaa loppuhuipennusrata… OMG! Voi video!! 😀 😀 En kyllä tosissani meinaa housuissa pysyä, kun olen niin fiiliksissä kaikesta mitä tapahtuu ja on tapahtumassa.

CitySurvivorsiin on muuten Helsingin kilpailuun enää pari viikkoa aikaa ilmoittautua mukaan!! Käykäähän tekemässä se ja pääsette mukaan ihan älyttömän siistiin kilpailuun! 🙂 Helsingin kilpailu käydään 2.syyskuuta lauantaina! Lisää kilpailusta voitte lukea TÄSTÄ! Ja eikun mukaan satojen muiden kisailijoiden kanssa!!

***
Loistavaa sunnuntaita!

Anteeksiantamisen taito.

Antaa anteeksi, se voi olla vaikeaa. Varsinkin jos tuntee tulleensa pahasti väärinkohdelluksi. Tietysti on asioita, joita ei niin vain voi antaa anteeksi. Joitain asioita on, joita ei mielestäni ikinä voi antaa anteeksi. Mutta en pureudu nyt niihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten voi käydä jos kaksi ystävää ajautuu tilanteeseen, josta ei löydy ulospääsyä.

Minä en ole yleensä kovin pitkävihainen ihminen, saatan tulistua kovaa ja korkealta – mutta lepyn myös helposti. En jaksa tai halua olla riidoissa. Se uuvuttaa ja tuntuu pahalta. Ahdistun riitelemisestä.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tuntuu ettei pääse eteenpäin. Molemmat asianomaiset kokevat olevansa väärinkohdeltuja, eikä tilanne raukea millään. Kumpikaan ei halua tai osaa pyytää anteeksi, koska kumpikin kokee olevansa uhri. Silloin ei auta muu kuin aika, jos sekään. Anteeksi pyytäminen voi olla iso askel ylpeydelle. Varsinkin silloin, jos kokee ettei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta se, jos uskaltaa ottaa sen askeleen – se on usein palkitsevaa. Vaikka ei anteeksi saisikaan. Ainakin silloin tulee selvitettyä asia itsensä kanssa ja pääsee jatkamaan eteenpäin. Kaunat ja selvittämättömät erimielisyydet kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä jäytää omaa oloa.

Minulle on aina ollut tärkeää pysyä väleissä ystävieni kanssa. Jos ehtisin, haluaisin nähdä kaikkia ystäviäni viikottain tai edes kaksi kertaa kuussa. Se ei tietysti ole mahdollista. Jos jonkun ystävän kanssa joskus on tullut jotain kinaa tai erimielisyyttä, olen ollut siitä todella huonona. Kuten sanoin, en tykkää riitelemisestä tai siitä, että olen riidoissa jonkun kanssa. Onneksi niin ei ole käynyt usein. On eri asia, jos jotkin ystävyydet vain hiljalleen ikäänkuin hiljenevät. Me ihmiset kun muutumme kasvaessamme ja elämämme aikana aika paljonkin. Joku nuoruuden paras bilekaveri, ei ehkä enää vain ole samassa elämäntilanteessa tai muuten vain elämä on kuljettanut erilleen. Ne on eri juttuja, niissä ei kumpikaan osapuoli ole toiselle vihainen mistään.

Selvittämättömät erimielisyydet ystävän kanssa on kuitenkin asia, joka monia jää vaivaamaan. Itse sain kokea tänä kesänä ihanan yllätyksen, kun eräs ystäväni otti minuun yhteyttä ja uskalsi ottaa sen ensimmäisen askeleen. Minä otin häntä kohti samantien myös oman askeleeni. Me molemmat uskalsimme nöyrtyä ja sanoa, että ehkä minullakin olisi anteeksi pyydettävää. Nyt olemme taas ystäviä ja toivottavasti opimme molemmat tästä. Uskon niin. Elämä opettaa.

Aina ei tietysti anteeksi antaminen onnistu. Ei ystävyydet aina palaa ennalleen. Mutta sanon kyllä, että aina kannattaa yrittää. Jos ystävä on sellainen, jonka kanssa on viihtynyt ja jonka kuulumisia miettii – kannattaa kokeilla. Uskaltaa ottaa se askel, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Olla nöyrä, eikä silti tarvitse menettää mitään ylpeyden suurta viittaa. 🙂 Ei ystävyys ole kilpailua siitä kuka teki ja mitä teki. Ei ainakaan minun mielestäni.

***